Kiusat ja sietämiset

Vihapuhe ja kiusaaminen

Jokunen vuosi sitten luin New York Review of Booksista toteamuksen, jonka mukaan ihmiskunta on kehityksensä varrella oppinut tunnistamaan aivan uusia ongelmia, kuten nyt seksuaalinen ahdistelu (sexual harassment).

Myönnän nauraneeni. Kyseessä oli siis tuo asia, jonka jotkut paikalliset älykääpiöt olivat meillä kääntäneet sukupuoliseksi häirinnäksi. Sellaiseksi sen oletetulla kohteella oli valta selittää oikeastaan mikä tahansa toiminta, jonka kohteena hän oli ja jopa sellainenkin, joka ei oikeastaan kohdistunut häneen eikä keneenkään muuhunkaan. Kas tässäpä nyt sitten ihmiskunnan edistysaskel!

Samaan aikaa, siitähän ei ole kovin montaa vuotta, oli myös kehittynyt aivan uudenlaiseksi taiteen, tieteen ja politiikan lajiksi ennenkuulumattoman suuri herkkyys tunnistaa erilaisia loukkauksia. Poliittista epäkorrektiutta saattoi asiaan perehtynyt ja sille herkistynyt kulttuurintutkimuksen adepti löytää mistä tahansa ja milloin tahansa. Salaisuutena olivat uudet mittapuut, joilla mitattuna vanhasta korrektiudesta tulikin äkkiä uutta poikkeavaa käyttäytymistä ja, jos haluttiin, myös rikollisuutta.

Sana ”neekeri” on kyllin tuttu esimerkki. Se palveli satoja vuosia täysin asiallisena, tietyt kriteerit täyttävään joukkoon viittaavana sanana, jota kaikki käyttivät. Sen jälkeen tapahtui jotakin. Erilaiset mittaukset kenties osoittivat, että joidenkin mielestä neekereillä oli tietty maine, joka saattoi liittyä siihen, että he olivat niin runsaasti yliedustettuja joissakin asioissa. Joku siis pilasi joukon maineen, enemmistö tai vähemmistö.

 Aivan ilmeisesti kyseessä ei ollut sata prosenttia populaatiosta, mutta ei myöskään viisi tai kymmenen. Joka tapauksessa sanan saattoi ajatella heittävän aiheettomasti varjon myös niiden ylle, jotka eivät sitä olleet ansainneet. Niinpä keksittiin uusia, tavattoman kömpelöitä ja vain osittain koko alueen kattavia sanoja kuten afroamerikkalainen. Itse asiassa pois käytöstä jäänyttä ja demonisoitua neekeri-sanaa ei ole tähän päivään mennessä korvattu millään. On pakko kysyä miten tämä on mahdollista. Nyt kielestä todella puuttuu jotakin.

Tilanne voi verrata siihen, mitä tapahtui ryssä-sanan kohdalla. Sana oli epäilemättä haukkumasanaksi tarkoitettu ja käytössä aivan tarpeeton, koska sen täysin korvasi sana ”venäläinen”, jolla ei ollut sodan kaunat ja kärsimykset mieleen tuovaa vihamerkitystä. Koska venäläinen oli neuvostoaikana kuitenkin poliittisesti epäkorrekti sana, joka oli myös virheellinen viitatessaan vain yhteen monikansallisen veljesliiton kansallisuuksista, keksittiin sana neukku.

Ennen pitkää havaittiin, että vaikka sanaan ei liity ryssän vihamerkityksiä, koettiin siihen kuitenkin liittyvän tiettyä epäkiinnostavaa vanhanaikaisuutta juuri samalla tavalla kuin sitä liittyi sen kantana olleeseen Neuvostoliittoon. Niinpä muuan suomalaisessa lehdessä pakinoiva venäläinen tolvana keksi vaatia, että moisen sanan käyttö oli kiellettävä! Loogisempaa olisi ollut kieltää Neuvostoliittoa käyttäytymästä siten kuin se teki, mutta sanojen leimaamisessa ei kyse ole logiikasta vaan vallankäytöstä. ”Teet, kuten sanotaan, tai jäät pois laumasta!”

Täälläpä sitä nyt sitten ollaan, uudessa Orwellin ajassa, jossa puhetta säädellään ankarin normein. Jos et ole meidän kanssamme, olet meitä vastaan, ulkopuolella leirin. Kuten seksuaalinen häirintä, myös vihapuhe ja kiusaaminen ovat käytännössä muuttuneet asianomistajarikoksista yleisen edistyksellisen syyttäjän alaisiksi rikoksiksi, joihin nähden on vaadittu jopa nollatoleranssia.

Mitä sellainen voisi olla? Sakkojen tai vankeuden määräämistä aina ja joka kerta sille, joka sanoo sanan ”neekeri”? Entä kuka toteaa vihapuheen ja millaisilla kriteereillä? Entä seksuaalisen häirinnän? Kuuluuko kiusaamiseen myös kiusoittelu, jos kyse kerran on nollatoleranssista? Onko merkitystä sillä, kuka sanoja käyttää ja millaisissa tilanteissa? Onko laki sama kaikille vai jotakin osapuolta systemaattisesti syrjivä? Onko lain soveltamisessa mielivallan mahdollisuutta ja miten varmistetaan tuomion tärkein vaatimus, sen objektiivisuus? Tuomiot voivat olla myös epämuodollisia, esimerkiksi oikein ajattelevan median antamia, huomautan tässä.

Meillä ei poliittisen korrektiuden rikkomisesta (am. PC) ole vielä normaalisti ollut tapana mennä käräjille, mutta vaatimuksia siihen suuntaan on ollut sitäkin enemmän. Seksuaalisesta häirinnästä on tuomioita tainnut tulla jo tuhkatiheään, ainakin moraalisia. Näyttää siltä, että mikä tahansa normaali heteroseksuaalinen maskuliinisuuden osoitus on tulkittavissa seksuaaliseksi häirinnäksi. Ahdistelun rajat ovat toki helpommin löydettävissä, mutta meilläpä mentiin aidan ali ryhtymällä puhumaan häirinnästä, jonka kriminalisointi jo periaatteessa on uskomatonta orwellilaisuutta, puhumattakaan nyt siihen mahdollisesti kohdistuvasta nollatoleranssista.

Entäpä sitten kiusaaminen? Eikö se ole aina vakava asia? Muistan, miten joskus takavuosina pääministeri Kalevi Sorsa oli poikennut kansan keskuuteen ja hänelle huoliaan tuli kertomaan myös muuan terhakka koulupoika. Poika kysyi, tiesikö pääministeri, että tässä maassa kiusattiin lapsia? Miten sellainen saataisiin loppumaan?

Pääministeri otti hellän-hämmästyneen ilmeen ja muistaakseni naureskeli yhdessä koko muun arvovaltaisen joukon kanssa, yrittäen samaan aikaan näyttää arvokkaalta. Itse kysymykseen ei tainnut tulla mitään vastausta, kertokoon se, joka paremmin muistaa.

Sorsan vastauksen tai vastaamatta jättämisen perusideana joka tapauksessa oli ilmeisesti se, etteivät nämä asiat nyt sentään meille kuulu. Ei hallituksella ole valtaa eikä resursseja lähetellä agenttejaan joka kouluun saati perheeseen vakoilemaan, mitä lapset tekevät keskenään. Se on lasten asia ja sitten kun he kasvavat, he alkavat harrastaa aikuisten asioita, joihin politiikkakin kuuluu.

Muistan, että kohtaus vaikutti jotenkin riipaisevalta ja epäreilulta. Toisaalta ymmärsin Sorsaa, mutta ymmärsin kyllä pojankin ongelmia, vanha koulukiusattu kun olin. Ei ollut oikein kuitata naurulla vakavaa asiaa, vaikka ei sellaisen ratkaiseminen kyllä hallituksellekaan kuulunut. Näin kuvittelin siis silloin ja Enemmistö näytti olevan kanssani hiljaa samaa mieltä.

Tilanne on muuttunut. Nyt häiritsemiset, kiusaamiset ja vihapuheet näyttävät olevan politiikan ykkössijoilla. Ihmelääkkeenä kaikkeen on tietenkin nollatoleranssi, mitä se sitten saattaakin merkitä. Ainakin sitä on helppo toistella.

On turha sanoakaan, että nollatoleranssin vaatiminen vaikkapa sukupuoliseen häirintään, kiusaamiseen ja vihapuheeseen kuvastaa ainakin vaatijoidensa älyllistä tasoa. Kun kyseessä ovat niin tavattoman tulkinnanvaraiset asiat, ei mikään binäärinen systeemi voi olla mielekäs.

Pieni esimerkki. Pari vuotta sitten joku naispuolinen toimihenkilö nosti kunnianloukkausjutun esimiestään vastaan. Tämä oli julkisesti käyttänyt hänestä nimitystä bitch, eli ilmaissut asian englanninkielisellä sanalla, kuten oppineisuuttaan korostavien maailmanmiesten nykyisin odotetaankin tekevän.

Kuten tunnettua englannin bitch, tai edes saksan Arschloch eivät ole sitä, mitä ne suomeksi käännettynä olisivat. Ne eivät varsinaisesti ole edes pejoratiivisia, nehän vain kuvaavat henkilön itsenäistä ja vahvaa luonnetta. Oikeus kuitenkin katsoi, että johtaja oli nimitellyt naista nartuksi ja määräsi sen mukaisesti roimat sakot ja korvaukset.

En puutu tässä siihen, että alioikeuksien päätökset nykyään näyttävät yhä mekaanisemmin ohjautuvan asteikon keskelle, vaikka lainsäätäjän ideana on tietenkin ollut, että asteikon koko ulottuvaisuutta käytetään. Enpä viitsi puuttua myöskään tuomarikunnan naisistumiseen. Kai ne ovat eri asioita, kunnes toisin todistetaan. Tässä joka tapauksessa oli esimerkki nollatoleranssista ja kärsivän osapuolen oikeudesta vai pitäisikö sanoa, vallasta todeta kärsimyksensä määrä.

Maamme alkaa yhä kiihtyvää vauhtia täyttyä sellaisella väestöllä, jota enemmistö ei tänne halua. On väistämätöntä, että tässä tilanteessa tulijat saavat kohdata myös vihamielistä käytöstä. Kysymys on valtakunnallisesti ja yhteiskunnallisesti tärkeästä asiasta. Syntyykö meille keskenään kyräileviä etnisiä enklaaveja, vai onko tulevaisuuden Suomi edelleen yhtä perhettä, joka yhteistuumin on valmis huolehtimaan heikommista ja kantamaan vastuuta toisistaan?

Tosiasia on, että kouluiässä, lasten ollessa vielä jossakin määrin eläimen asteella, laumakäyttäytyminen on vallitsevaa ja laumaan kuuluminen erittäin tärkeää. Poikkeavuus aiheuttaa silloin ongelmia. Mikäli kyseessä on vain yksi tai kaksi erilaista lasta, ei ongelmaa välttämättä synny. Silloin, kun luokalla on useampia monesta murrosikäisestä pojasta koostuvia ryhmiä, syntyy ryhmiä, jotka ovat hierakkisia ja rajaavat tarkoin ulkopuoliset pois keskuudestaan. Tätä ei voi muuksi muuttaa opettaja eikä kukaan muukaan.

Samassa vaiheessa joukkojen käyttäytymiseen kuuluu siis rajaaminen pois eli syrjintä, joka voi tapahtua millä perusteella tahansa. Liika fiksuus on hyvin pätevä syy. Syrjäytetyt tuntevat itsensä loukatuiksi ja ovat syystä katkeria. Tässä on kiusaamisen perusasetelma. Aktiivisesti kiusaavat lapset tulevat ryhmiensä symboleiksi ja sankareiksi ja syntyy kierre, jossa tolkuton ja armoton pahanteko kehittyy yhä pidemmälle.

Silloin olemme varsinaisen koulukiusaamisen ytimessä. Jos joku toinen lapsi nimittää toista neekeriksi tai peräti paskan väriseksi, on asia sellaisenaan törkeä, mutta luonnollinen ja tuiki tavallinen tietyssä elämän vaiheessa tietynlaisessa sosiaalisessa ympäristössä. Opettajan on sellaiseen puututtava välittömästi ja yleensäkin kiusaajia on pidettävä tarkoin silmällä ihonväristä riippumatta. Jengit ovat se sana, joka viittaa asian ytimeen. Puhun vanhana opettajana. Opettajan tehtävänä on yrittää sivistää.

Koska ihmiset ja etenkin tietyn ikäiset lapset ovat luonnostaan taipuvaisia laumakäytökseen ja halpamaisuuteen, mikä saattaa tuottaa herkemmille vainotuille elinikäisiä traumoja, on kiusaamiseen suhtauduttava erittäin vakavasti.

Samalla on muistettava, että kiusaaminen ja kiusaaminen ovat eri asioita. Niin sanottu seksuaalinen häirintä ja kiusoittelu saattavat olla vertaisryhmässä täysin odotettuja, hyväksyttäviä ja ikäkauteen kuuluvia kanssakäymisen tapoja, jotka ovat sinänsä kyllä ainakin aikuisen näkökulmasta typeriä, mutta eivät vakavia uhrien ja kiusaajien välisiä konflikteja.

Mikäli asioiden luonnetta ei ymmärretä, vaan vaaditaan mekaanisesti ”nollatoleranssia” tai tehdään pitkälle meneviä johtopäätöksiä jonkin sanan perusteella, mennään suoraan metsään. Kysymys kiusaamisesta on monesssa tapauksessa erittäin vakava ongelma ja on hyvä, että sille on lakattu naureskelemasta. Kuitenkin jokainen tapaus on selvitettävä omana kokonaisuutenaan ja huolehdittava siitä, että kaikki osapuolet saavat oikeutta. Kiusaajille se merkitsee nopeaa ja tiukkaa rangaistusta. Ei se asiaa muuta, mutta on silti tärkeä signaali.

On kuitekin olemassa vaara siitä, että puhumalla sellaisista muodikkaista asioista uin nollatoleranssista ja sukupuolisesta häirinnästä ja korvaamalla ajattelu kliseillä, voidaan ennen pitkää joutua korvia myöten uuteen orwellilaiseen epätodellisuuteen, jossa mikään normaali ei enää ole normaalia, jossa sanat korvaavat asiat ja jossa oikeus ja kohtuus korvataan mekaanista munkkilatinaa mielivaltaisesti soveltavalla sentimentalismilla.

Suokoon Luoja, ettei tästä maasta tulisi uutta Amerikkaa, jossa eri kuppikunnat aitaavat itsensä omiin pilttuisiinsa ja kiistelevät oikeuksistaan.