Muodottomuuden aika

Muodottomuuden aika. Pari hajamietettä

Oswald Spenglerin maailmanhistorian ”morfologia” perustuu, kuten nimestäkin kuulee, muodon analyysille ja vertailulle. Miksi muoto on niin tärkeä ja miten sitä tulkitaan, on kysymys, johon en ota kantaa. Spenglerin puheet alkusymboleista saattavat jonkun mielestä asiaa valaista, mutta niiden pätevyyden voi myös halutessa riitauttaa tai mitätöidä makunsa mukaan.

Kaikesta huolimatta muotojen muuttuminen on kiinnostava tosiasia. Hullunkurisia ilmauksia pakonomainen ja usein salamannopea muotojen muutos saa naisten ja nuorison muodeissa, mutta niiden selitys ja motivaatio löytyvät kovin helposti talouden ja parisuhdemarkkinoiden piiristä. Kiinnostavampaa on taiteen ja siinä luvussa arkkitehtuurin muotokielen muuttuminen. Siinä kysymys on kulttuurista jo syvemmässä mielessä.

Klassinen, renessanssin länsimaille palauttama ihanteellinen muoto joutui kriisiin jo 1800-luvun alusta lähtien, mikä hyvin sopii myös siihen Spenglerin ajatukseen kulttuurin muuttumisesta sivilisaatioksi tuossa samassa vaiheessa. Aluksi voi havaita vain halkeaman, jota edustakoon vaikkapa Delacroix, jonka repliikki ”kauneus on rumaa” epäilemättä sisälsi suuren uutuuden, joka tietenkin uutuutensa takia jäi suurimmalta osalta ihmiskuntaa ymmärtämättä ja huomioimatta.

1800-luvun toisen puoliskon ”ismit” olivat jo suora tie siihen muodon tyhjenemiseen, joka vietiin äärimmäisyyteensä abstraktin taiteen tullessa johtavaksi uutuudeksi. Arkkitehtuurissa Bauhaus ja funktionalismi edustivat rationaalista logiikkaa, joka johti täydelliseen nihilismiin. Le Corbusierin huudahdus ”ornamentti on rikos!” sanoo kaiken tästä länsimaisen sivilisaation kehitysvaiheesta. Logiikkahan oli se, että on väärin tuhlata resursseja koristeluun sen sijaan että ne sijoitettaisiin itse ”asumiskoneen” rakentamiseen mahdollisimman monelle.

Le Corbusier lienee aivan oikeasti ollut hullu ja hänen ideansa Pariisin täyttämisestä lasilaatikoilla riittänee tästä todisteeksi. Omalla kotimaallamme oli tietenkin myös onni saada tulla mukaan länsimaisen sivilisaation kärkijoukkoon ja sen seurauksia saamme kestää vielä kauan. Finlandia-talon päällystäminen yhä uudelleen marmorilla todistaa niin täydellisestä mielettömyydestä, että sen edessä jää yksinkertaisesti sanattomaksi.

Mutta ei kehitys pysähtynytkään Bauhausin laatikkoihin, vaikka muodon tyhjenemisen voisi ajatella olevan niissä viety maksimaaliseen huippuunsa. Saksassa ja Neuvostoliitossa kehittyi 1920-luvulta lähtien uutta, mahtipontista taidetta ja arkkitehtuuria, joka oli kummassakin maassa hyvin samanlaista. Uudenlainen klassisimi jätti kuitenkin jälkensä milteipä vain Venäjälle, sillä Saksassa ei Hitlerin lyhyenä valtakautena ehditty paljoa rakentaa ja sekin vähä pommitettiin pian maan tasalle. Tempelhofin lentokenttärakennus on kyllä valtava, mutta sen kokoa ei oikein huomaa.

Neuvostoliitossa sen sijaan tehtiin paljon. Stalinilainen klassismi, joka suuruuden ja mahtavuuden kasvaessa pöyhistyi barokiksi, näkyy yhä kaikkialla, jopa provinssikaupungeissa. Kun maassa samaan aikaan oltiin hyvinkin tarkkoja muodoista ja leimattiin formalismi synneistä suurimmaksi ja nimenomaan rappeutuneen kapitalismin ilmentymäksi oltiin tietenkin hilpeän paradoksin äärellä. Idea joka tapauksessa oli, että  muodot eivät olleet veljeksiä: klassinen muoto oli objektiivisesti arvokasta ja kaikessa taiteessa olennaista oli sen sosialistinen sisältö.

Miksipä olisi tarjottu kolhoosin mekanisaattorille tai lypsäjälle atonaalista musiikkia ja sellaista arkkitehtuuria, jonka kyllä ymmärrettiin olevan rumaa, mutta juuri sen vuoksi hienoa? Kansan piti saada sitä, mitä se halusi eikä se halunnut formalistisia kokeiluja eikä sitä rappiotaidetta, jota myös Saksassa hävitettiin.

Kiinnostavaa on, että uudessa Moskovassa, joka nyt on rakennettu entisen stalinistisen mallikaupungin päälle, on taas pystytetty jonkin verran rakennuksia, jotka muistuttavat noita kuuluisia seitsemää pilvenpiirtäjää, joita englantilaiset joskus klassisen lastenkirjan mukaisesti kutsuvat nimellä Seven Sisters.

Mutta uusi Moscow City on toisenlainen. Se on tyypillinen päälle liimattu kiiltävien pilvenpiirtäjien rykelmä, jollaisia maailmassa on satoja. Aasia ja Amerikka ovat niitä täynnä ja löytyyhän niitä Euroopastakin, Pariisista ja Frankfurtista Lontooseen ja vähän Berliiniinkin. Jopa Helsinki taitaa pian saada omansa.

Mutta todelliset mammuttipilvenpiirtäjät on rakennettu sinne, missä ne ovat absoluuttisen tarpeettomia, sinne, missä rakennusmaan säästämiselle kerroksia lisäämällä ei ole minkäänlaista tarvetta. Dubaihin on jo valtava kolossi rakennettu ja pian sinne tulee se kaikkein suurin Baabelin torni, yli kilometrin korkuinen Nakheel Tower. Todennäköisesti se on äärimmäisen epäkäytännöllinen kaikkiin mahdollisiin tarkoituksiin, mutta sen funktiona onkin vain olla olemassa, ihmettelyn kohteena.

Aikoinaan pilvenpiirtäjät, jotka syntyivät New Yorkiin ja sitten muualla maailmaan, todistivat sivilisaation dynaamisuudesta ja kansan nerokkuudesta ja innovatiivisuudesta. Nykyään ne todistavat vain siitä, että rahaa on saatu kerättyä enemmän kuin sitä voidaan tolkullisesti kuluttaa. Käytännössä sitä on saatu ilman minkäänlaisia omia ansioita, rahastamalla loismaisesti niitä, joilla on taitoja ja tietoja, mutta ei riittävästi tiettyjä maanalaisia luonnonvaroja. Toisin kuin vielä sata vuotta sitten, noita rikkauksia ei ole otettu väkivalloin niille, jotka niitä tarvitsevat, vaan niitä tyydytään ostamaan markkinahintaan.

Olisi siis kaiketi väärin pitää arabimaiden valtavia monumenttirakennelmia niiden oman kulttuurin tai sivilisaation ilmauksina. Luultavasti ne kuuluvat sittenkin länsimaisen sivilisaation aikaansaannoksiin. Ajatelkaamme vaikkapa mammuttimaista Mekan kellotornia, Mecca Royal Clock Tower, joka enemmän tai vähemmän muistuttaa Lontoon Big Beniä. Itse se mammuttitauti, joka teettää yhä suurempia kolosseja, on ainakin Spenglerin mielikuvituksessa juuri sivilisaation (eikä enää kulttuurin) aikakauden ilmaus ja prima facie voisi kuvitella, ettei uskonsotiensa parissa touhuava arabimaailma sentään ole vielä kehittynyt siihen vaiheeseen, vaan edustaa vielä omaa kulttuuriaan, hyvässä ja pahassa.

Mutta ken tietää. Ehkäpä arabikulttuuri ja muhamettilainen kulttuuri laajemminkin on jo nimenomaan rappeutunut, mitä sen ikänsä perusteella voisi olettaa olevankin. Itse asiassa on vaikea kuvitella, että tuosta rationaalista ajattelua kiivaasti hylkivästä maagisesta maailmasta voisi koskaan enää nousta kukoistavaa kulttuuria. Ne päivät sijoittunevat pikemminkin länsimaiden keskiaikaan, joka meille avasi tien eteenpäin, mutta muhamettilaisille merkitsi jo umpikujaa, josta ei enää ollut pääsyä pois.

Tämä on tietenkin vain spekulaatiota, jota ei tarvitse ottaa vakavasti. Arkkitehtuurin nykyinen kehitys, joka näyttää vihoviimein lännessäkin johtavan pois suoran kulman ja laatikoiden tyranniasta, vaikuttaa joka tapaukselta kansainväliseltä ilmiöltä, jota voi olla vaikea tunkea spengleriläisiin kaavoihin. Mutta ehkäpä tässä on toistumassa sama ilmiö kuin antiikin aikana: uudet kulttuurit toki lainaavat väistyvien sivilisaatioiden elementtejä, mutta täyttävät ne omilla muodoillaan ja ideoillaan.

Mitkä kulttuurit saattaisivat nyt olla nousussa? Kiinalainen, jo ammoin pysähtyneeksi arvioitu sivilisaatio on saanut valtavan piristysruiskeen länsimaisesta teknologiasta ja noussut pois mandarinismistaan. Intialaiset eivät enää näytä keskittyvän pelkästään omaan napakuoppaansa tuijottamiseen, vaan hyödyntävät täysin rinnoin sitä teknologiaa, jonka länsi synnytti ja jonka heidän yhteiskuntansa ja kulttuurinsa on hämmästyttävässä määrin kyennyt omaksumaan, kaikesta huolimatta.

Entä mikä on arabimaailman ja laajemmin islamilaisen sivilisaation rooli tässä kehityksessä? Lienee pakko sanoa, etteivät sen tulevaisuudennäkymät ole lupaavat. Mitä arabimaalima tekee sen jälkeen, kun se on myynyt öljynsä? Ryhtyykö se siinä vaiheessa kehittämään yhteiskuntaansa ja tuotantoaan?

Pelättävissä lienee, ettei Lähi-Itä läheisessä tulevaisuudessa enää kykene millään keinolla elättämään itseään, kun vaihdettavaa ei enää ole. Mitä tämä merkitsee, on avoin kysymys. Tuskin meillä ainakaan on mitään erityistä syytä odottaa, että sieltä nousisi maailmalle uusi dynaaminen kulttuuri, joka oman korkeamman esimerkkinsä voimalla valtaisi tyhjiin ammentuneen lännen…