Moskovan touhuja

Vaihteeksi Moskovassa

Vuoden 1969 jälkeen on meikäläisellä ollut harvoja vuosia ilman käyntiä Moskovassa. Harvoin siellä kuitenkin on tullut käytyä ihan vain turistina.

Mutta turistin sinänsä typerällä roolilla on puolensa silläkin. On aika leppoisaa, kun ei ole muuta tekemistä kuin olutlasin päällitse pällistellä kaikkea epäolennaista, kuin kylläinen hauki pikkukaloja. Dolce far niente, kuten P.J. Mustapää asian ilmaisi.

Tuo menneenä viikonloppuna kesähelteessä kylpenyt kaupunki on taas kerran muutoksen kourissa. Edellisen kerran sitä runteli kunnolla Stalinin suunnitelma 1930-luvun jälkipuoliskolla. Jo sitä ennen olivat Napoleonin vierailuun liittyvät olosuhteet vaatineet veronsa.

Vähän niin kuin Haussmanin töitä Pariisissa matkien Moskovassakin raivattiin valtavat valtakadut ja aloitettiin vielä valtavampien rakennusten pystyttäminen. Ajanmukaisena vertailukohteena oli tietenkin Berliini ja Albert Speerin mahtipontiset suunnitelmat.

Molemmilta jäi sitten se kaikkein hurjin pytinki rakentamatta, mutta jonkinlaisena korvikkeena Moskovaan sentään tulivat nuo Stalinin seitsemän hammasta, jotka ajan mittaan ovat ruvenneet istumaan maisemaansa oikein mukavasti.

Nyt sen sijaan on tainnut tapahtua jotain kauheampaa. Varpusvuorilta katsoessa näyttää Moskovan kyljestä työntyvän pahaenteinen sinisenmusta kasvain, opuhol.  Stalinin ajan talot ovat sen rinnalla kuin tulitikkulaatikoita kenkälaatikoiden varjossa.

Miksi näitä on tarvittu täällä? Miksi näitä tarvitaan missään? Cui bono?

 Kysymyksen voi osoittaa mille tahansa maailman kaupungille, jossa on kylliksi asukkaita ja rahaa. Vastausta on turha odottaa, mutta kysyn silti.

Mutta mahtaileva Moskova, jossa Sadovoje koltson ympyräkadullakin saattaa olla yli kaksikymmentä ajokaistaa, on lopultakin aika vähän imponoiva. Etenkin 1970-luvulla nuo kaistat ammottivat tyhjyyttään ja parkkipaikan löysi aina vaikka Maneesiaukiolta, jolla vielä silloin oli absurdi nimi, joka viittasi vallankumouksen 25-vuotisjuhliin.

Kuinka ollakaan, noita kaistoja aiotaan nyt vähentää eikä se edes tule vaikuttamaan kadun läpäisykykyyn, vakuuttaa Ekspert-lehden haastattelema ekspertti. Idea näyttää siis olevan kuta kuinkin sama kuin näissä Helsingin kaupunkibulevardeissa. Toimiikohan?

Mutta on Moskovassa nyt, kuten muuallakin herätty myös pienuuden kauneuteen ja lähestytty niitä juppeja, jotka yrittävät tehdä töitään kahviloissa ja niitä pieniä ihmisiä, pikku jalankulkijoita joista Bulat Okudžava vastustamattoman tapaansa lauleskeli пешеходы твои, люди невеликие…

Muuten, niitä kahviloitakin kaupungissa nyt todella on, toisin kuin vaikkapa 1970-luvulla.  Mieleen tulee jonkin politiikan tutkijan siihen aikaan antama ohje kenttätyötä tekevälle: ”Menkää kahviloihin ja kuunnelkaa, mitä siellä puhutaan!”

Milläpäs sinne kahviloihin menit, kun ei niitä ollut. Nehän tulivat vasta perestroikan jälkeen. Nyt niitä kyllä sitten riittääkin.

Oma hotellimme Valko-Venäjän aseman lähellä oli rakennettu kymmenen vuotta sitten ja oli juuri yhtä massiivinen kuin samanlaiset talot vaikkapa Bostonin keskustassa.  Se oli täynnä kahviloita, terasseja ja ravintoloita. Myös nykytaide ruostumattomasta teräksestä sulostutti latten litkijöiden mielenmaisemaa.

Talo poikkesi täysin neuvostoajan kolosseissa kadun toisella puolella ja sen alakerta oli täynnä juuri samalaisia juppiloita kuin Bostonissakin. Taisipa joku olla sen niminenkin.

Nostalgiasyistä päätimme sitten lähteä kävelemään Tverskajalle, tuolle entiselle Gorkin kadulle, jolla 1990-luvun hulluina vuosina vaeltelivat villiintyneet koiralaumat uutuuttaan hohtavien pankkien ja länsimaisten pikaruokaloiden nurkkia norkoillen. Aina välillä joku ystävällinen ravintoloitsija syötti niitä.

Nyt koko katu oli remontissa, joka kuuluu valmistuvan syksyllä. Suunnitelman mukaan entisen mahtailun tilalle tai ainakin sen lisäksi odotettavissa on viihtyisyyttä, lehmuksia ja jopa kävelykatumaista tilaa. Kaupunkipyörätelineet olivatkin jo ilmestyneet eri puolille kaupunkia ja olivat samaa mallia kuin Helsingissä.

Mutta entäpä Moskova-joen rannat, tuo hukattu maisema, jota olivat yleensä hyödyntäneet vain pari ravintolalaivaa. Eikö komeasta joesta vieläkään ole saatu mitään irti?

Asia selvisi uuden Tretjakovkan patsaspuiston (Muzeon) jälkeen. Sille, joka oli vanhaan tapaan tottunut odottamaan, ettei korkean rauta-aidan sisältä minnekään pääse, oli varattu yllätys: leppoisa jalankulku- ja pyörätie vei Moskova-joen rannalle ja joen toisella puolella, vanhan suklaatehtaan tiloissa kutsui terassi ja elävä musiikki. Vieressä oli pursiseuran satama, tässä kohtaa toki vain moottoriveneille.

Tästä oli hyvä jatkaa Rantakadun talon muistolaattoja silmäillen kohti Bolotnajaa ja Nemtsovin murhapaikkaa. Siellä pari miestä vartioi kukkia ja Borjan elämäntyötä seostavia lappusia, jotka oli kiinnitetty jalkakäytävään. ”En minä kapinaan kehota”, oli Nemtsov sanonut. ”Mutta lopettakaa nyt edes tuo välinpitämättömyys!”

Kriisihän Venäjällä ilmeisesti on ja siis kai myös kypsyy Moskovassakin, mutta ei sitä turisti siellä huomaa. Kuppiloissa ei olla kireitä, vaan ikuiseen venäläiseen tapaan ystävällisiä ja jopa sydämellisiä, mikä saa vähän ihmettelemään sitä seikkaa, että jokin hämärä taho näyttää juuri valinneen Moskovan maailman epäystävällisimmäksi kaupungiksi.

Kyllä kai, juu. Ehkäpä se metsä aina vastaa siten kun sinne huudetaankin. Ja muuten, hintatasokin on hyvin kohtuullinen, ainakin näillä kursseilla, vielä. Maailman kallein kaupunki Moskva tuskin tällä hetkellä on kenellekään, edes sille bisnesmiehelle, joka vinguttaa korttiaan missä vain, eikä hintalappuja katsele.

Erikoisia näkyjä jää aina jopa turistin verkkokalvoille. Tretjakovin metroaseman vieressä, viehättävässä ja viihtyisässä Zamoskvretšjessä löytyy koko seinän peittävä maalaus komeasta nuorukaisesta, joka mainostaa uutta venäläistä raittiutta. Plakaatin henki on uusvanhan sosialistinen, asia toki mitä kannatettavin. Kulttuuriministeri Medinskin hieman hupaisa hahmohan tässä väkisinkin nousee mieleen.

Siinä vieressä, Kaikkien surevien lohdutuksen ikonin kirkko on täpötäynnä kirkkokansaa. Rolls Royce kuljettajineen odottaa myös jotakuta hurskasta messusta palavaksi. Olisikohan siinä peräti jonkun prelaatin kuljetin, tšlenovoz, kuten ennen sanottiin?

Vanhanaikaisella kyrilliikalla kirjoitettuja hurskauden osoituksia löytyy myös yllättävistä paikoista. Moskovan yliopiston vanhan rakennuksen seinässä, aivan keskustassa lukee huomiota herättävästi: Kristuksen valo on kaikkien valistaja.

Toivotaan näin. Eihän tekstissä mitään vikaa ole, mutta 1800-luvun jälkipuoliskolla opiskelijat olisivat raastaneet sen pois hinnalla millä hyvänsä. Nyt tuota MGU:n korpusta kansoittavat journalistiopiskelijat, jotka pari vuotta sitten jo säikäyttivät osoittamalla mieltä erästä varaministeriä vastaan, joka oli saarnannut heille kyynisyyttä.

Ehkäpä teksti saa olla rauhassa, kunhan asialliset hommat hoidetaan eikä henkeä loukata siellä, missä tehtävänä on sen vaaliminen. Vai mitä sanoisit, Jelena Vartanova, tiedekunnan dekaani, joka puhut erinomaista suomeakin? Mutta kyllähän tässä historian ns. siivet havisevat…

Moskova, kuten koko Venäjä, on aina jännittävä paikka. Sen koko on kuitenkin niin suuri, etteivät sen monet jännitteet välttämättä näy selvinä missään yhdessä erityisessä paikassa, edes Bootnajalla tai Maneesiaukiolla, jossa olin ”miljoonien marssia” seuraamassa muutama vuosi sitten.

Ei sitä porukkaa silloinkaan miljoonia tullut. Enemmistö tuskin oli silloin tai nyt kiinnostunut vaarantamaan mitään henkilökohtaista sen vuoksi, että omalla onnettomuudellaan kukaties edistäisi jotakin tietymätöntä muutosta jonkun tahon hyväksi tässä jättiläismäisten mittasuhteiden maassa.

Tärkeää silti on, että Nemtsovin muistoa vaalitaan yhä ja tuskinpa sitä edes olisi mahdollista pyyhkiä pois ihmisten mielistä. Mutta samaan aikaan elellään, rakennetaan uutta, viihtyisää kaupunkia. Viihdytään ja tehdään töitä, kärsitään ja nautitaan helteestä, pariudutaan ja perustetaan perheitä, käydään datsalla ja kerätään syksyllä sieniä.

Siinähän se elämä menee, kaikkine tragedioineen ja komedioineen. Dzeržinski on yhä patsaspuistossa eikä vieläkään Lubjankalla ja realistiselta vaihtoehdolta tuntuu, ettei hän sieltä karkaakaan, vaikka niin yhä uudelleen päätetään. Kovin hyväkuntoiselta hän kuitenkin vaikuttaa.

Mutta siihen asti itse kukin voi keskittyä nauttimaan maailman yhden kiinnostavimman kaupungin loputtomista museoista, kahviloista ja ravintoloista. Janoonsa voi ostaa vaikkapa japanilaisia juomia, joita erityisissä automaateissa on runsas valikoima.

Muistettakoon, että Kuriilien kiistaa ei suinkaan ole sovittu kahden pitkävihaisen kansan välillä eikä sitä ehkä sovita koskaan. Siitä huolimatta Japani on juuri nyt Moskovassakin läsnä monin tavoin. Mutta onhan Moskova muutenkin yksi maailman sympaattisimpia todella suuria kaupunkeja, Pietarin ja New Yorkin ohella. Tämä siitä huolimatta, että joku kummallinen taho näyttää onnistuneen provosoimaan juuri niissä itseään kohtaan epäystävällisyyttä ja listannut ne sen mukaisesti inhokkilistansa kärkeen.

.