Näytelmä, joka ravisteli maailmaa

Kun maailma mullistui

Hän opetteli ruotsia voidakseen lukea Ibseniä alkukielellä

ja huomasi sitten, että Ibsen on mitätön kirjailija

A.P. Tšehovin aforismi

Nykyään helposti unohtuu, millaisia kulttuurin suurvaltoja Skandinavian maat olivat 1800-luvun jälkipuoliskolla. Strindberg, Björnson, Brandes, Grieg ja monet muut, kaikki he olivat ensimmäisen luokan kansainvälisiä tähtiä. Mutta suurin kaikista oli Ibsen.

Miten kirjoittikaan hänestä vuonna 1899 Eino Leino: ”itse kuuluisista kuuluisin, ’ihmishenkien vallankumooja’ Henrik Ibsen, joka enemmin kuin kukaan on ollut ’sig selv nok’ ja enemmän kuin mitään vihaa valtiollista agitaatiota ja yhdistyselämää, on tällä kertaa luopunut suuresta yksinäisyydestään ja yhtynyt yhteistaisteloon ihmisyyden ja oikeuden edestä…”

Leinon teksti kuuluu hänen ns. kulttuuriadressia käsittelevään juttuunsa ja innostus suurten nimien suopeudesta Suomen asialle tietenkin on siinä hallitsevana sävynä.

Mutta Ibsenin tavaton kuuluisuus aikanaan on tosiasia ja on aivan luontevaa, että myös Oswald Spengler mainitsee hänen näytelmänsä yhtenä aikakautensa merkittävänä ilmauksena.

Persoonallisesti varsin vastenmielinen kirjailija tuotti rujoja usein sekavia näytelmiä, jotka loukkasivat ja jopa raivostuttivat monia, mutta tätä seikkaahan alettiin juuri silloin pitää taiteilijan varsinaisena velvollisuutena.

Jo tapauksessa Ibsenin kuuluisimmatkin näytelmät tuntuvat nyt varsin avuttomilta ja teennäisiltä. Aikoinaan häntä kuitenkin palvottiin koko läntisessä maailmassa, Venäjä mukaan lukien. Sen, joka Ibseniä nykyään lukee, on pakko kysyä, miksi?

Sitä samaa voi toki kysyä monen muunkin menneisyyden taiteellisen tuotteen johdosta Näytelmän alalla Schiller muistuttaa monessa suhteessa Ibseniä ja myös hänet korotettiin kerran puolijumalien joukkoon. Nykyään harva jaksaa hänestä innostua.

Yksinkertainen vastaus liittyy tietenkin aikakauteen. Schillerin suorastaan saatanallinen kapinallisuus, jolle voi hakea vertauskohtaa vaikkapa Byronista, oli tosiaan uutta. Se ilmensi yksilön, persoonallisuuden vapautumista kaikesta siitä, mihin ajan instituutiot olivat hänet vanginneet.

Samoin kuin aikakauden näennäisesti kollektivistisessa filosofiassa piili juonne, joka korosti yksilön ja hänen maailmansa ehdotonta primäärisyyttä jopa tieto-opissa Berkeleystä Fichteen ja Schopenhaueriin, samoin kukoisti järkeisuskon rinnalla sentimentalismin ja irrationalismin kultti, jossa yksilön ja hänen tunteensa yläpuolella ei ollut mitään.

Ibsen ilmeisesti oli lännessä se, joka sanoi ne sanat, joita aikakausi odotti. Venäjällä Dostojevski loi vastaavia vastakkainasetteluja, joissa ihmisen egosta tuli maailman keskipiste silloin, kun Jumalaa ei ollut ja kaikki oli sallittua.

Atatelkaamme vaikkapa nyt jo monien sukupolvien ylistämää Ibsenin Nukkekotia ja Nooraa, sen uutta naista ja hänen moraalista urotekoaan, jota aikakausi seurasi henkeään haukkoen.

Noorahan oli pelkkä hupakko, jonka ainoana päämääränä elämässä oli sulostuttaa miehensä elämää ja elää tavallaan hänen kauttaan.

Nähdessään jalojen ja epäitsekkäiden tekojensa jäävän vaille ansaitsemaansa arvonantoa, Noora yhtäkkiä muuttuu kokonaan. Jalosta, mutta naiivista hupakosta muodostuu hetkessä rationaalinen egoisti, joka hylkää sekä miehensä että viattomat lapsensa, joiden rakastaminen oli ilmeisesti ollutkin vain rooliin kuuluvaa alistamista.

Tämä suuri hetki päättää näytelmän, eikä yleisö saa tietää, mitä oikeastaan seuraa. Saduissa nuoripari yleensä jätetään elämään onnellisena elämänsä loppuun asti. Ibsenin sankarille uusi elämä kaiketi lupasi vapautta ja todellista ihmisyyttä omana itsenään.

Arvaan, että Noora alkoi leikata tukkaansa lyhyeksi, poltteli papirosseja ja syljeskeli, ehkä kiroilikin. Niin ainakin tekivät monet muut nuoret naiset hänen aikanaan.

Ibsen ja pari muuta miestä, kuten August Bebel ja John Stuart Mill kuuluivat naisasian merkittävimpiin alulle panijoihin ja aatteellisesti naisasia heräsi juuri tuohon aikaan.

Aatteesta on kuitenkin vielä hyvän matkaa toimeenpanoon. Niin sanottujen alempien kansanluokkien keskuudessa naisten oikeus käydä ansiotyössä ei ollut mitään uutta. Uutta sen sijaan oli, kun vaadittiin, ettei herrasväen naisilla ollut elämässä velvollisuuksia muita kuin itseään kohtaan.

Tästä oli vain askel nykyistä sinkkuuden kultttia tai DINK (double income, no kids) ihannetta kohti. Noora otti sen reippaasti ja juuri silloin, kun yleisö sitä odotti, sillä on aivan selvää, että Nooran täytyi tulla, koska kaikki oli häntä varten valmiina.

Juuri siksi myös Ibsenistä, vastoin kaikkea todennäköisyyttä, tuli sellainen vuosisataisnero kuin tuli. Hänellä oli ensimmäisenä rohkeutta ja selvänäköisyyttä sanoa se, mikä enemmän tai vähemmän hämäränä jo varmasti väikkyi monen mielessä.

Oliko Ibsen sitten mitätön kirjailija, kuten Tšehov sanoi?

Tuskinpa vain. Hän ei ehkä ollut sanan missään varsinaisessa merkityksessä hyvä kirjailija, mutta aivan varmasti hän oli merkittävä. Hän oli ennen muuta täysin moderni.