Taiteen kaudet

Taiteen aikakaudet ja karvat

Taas joku taiteen tarhojen kasvatti näyttää meitä elähyttäneen tekemällä karvataidetta. Ettei asia jäisi vain lattean kokemuksen tasolle, tavoitteena on suorastaan karvakapina.

Tässä ilmeisesti ollaan vankasti taiteen valtatiellä. Tuon ennustettavampaa ja kaikin puolin sovinnaisempaa työtä on suorastaan vaikea keksiä. Siitä lähtien, kun julistettiin, että kaunis on rumaa ja että porvarin vihaaminen on taistelijan ensimmäinen velvollisuus, on hyvin ennustettavasti edetty samoja raiteita: taiteen täytyy säikäyttää porvaria (épater le bourgeois), sen täytyy olla demokraattista eli kenen tahansa tehtävissä ja sillä täytyy olla edistyksellinen, emansipatorinen tehtävänsä.

Jo muutama vuosikymmen sitten ennustin, että haisevat orgaaniset yhdisteet tulevat suurella varmuudella ja ennen pitkää esille taidemuseoihin. Olin siinä oikeassa. Tämä on jo tapahtunut ja ihmiskarvojen esittely on esimerkiksi ulosteiden asetteluun verraten vain halpaa jäljittelyä.

Demokraattistahan ei oikeastaan mikään taide ole, sillä koko termi kuuluu valtio-opin alaan. Mutta koska hoi polloi nyt kerran on ottanut tuonkin käsitteen rääkättäväkseen kaikissa mahdollisissa yhteyksissä, niin käytetään sitä sitten taiteessakin.

Demokraattista on sellainen taide, joka ei esitä tekijälleen vaatimuksia erityistaidoista.  Kuka tahansa voi asettaa sen vessanpytyn museoon tai unohtaa sinne silmälasinsa. Taiteeksi asian tekee pelkkä intentio, ainakin jos se on tietyn lainen.

Karvakapinan tarkoitus on vapauttaa naiset sheivaamasta, kerrotaan. Se, ettei siihen kukaan ole koskaan pakottanutkaan, ei paljoa merkitse, kun täytyy löytää jotakin taisteltavaa. Ellei sellaista oikeasti ole, tehdään olkiukko. Niitähän meillä on riittänyt.

Saattaa toki ihan oikeasti olla, että jotkut naissukupuolen täysivaltaiset edustajat todella kokevat olevansa pakotettuja sheivaamaan ja kokevat asian ahdistavana. Sama ilmiö näyttää koskevan tatuointia. Gaussin käytän korkeimmalla huipulla paistattelevat naissukupuolen edustajat joutuvat ilmeisesti tekemään paljonkin vastenmielisiä asioita, lävistyksistä aina ihon tärvelemiseen ja rumentamiseen.

Tällaisen psykologian vangit voidaan vapauttaa ainoastaan pakottamalla heidät vapauteen, kuten klassinen sanonta kuuluu. On luotava vaihtoehtoinen lauma, jossa määkiminen koetaan yhtä palkitsevana ja ansiokkaana kuin siinä toisessakin. Siinä näköjään on taide löytänyt uuden roolinsa. Onnitteluni.

Mutta naisen osana on, sikäli kuin olen havainnut, yhä uudelleen koristautua ja jotenkin pyrkiä olemaan luojaa parempi tässä asiassa. Kuten usein todetaan, ei tätä miesten takia tehdä. Näin voi asia ollakin.

Lienee myös hyvin palkitsevaa kaunistautua ja ihailla sitten itse aikaansaatua tulosta. Sen ei tarvitse miehiä miellyttää (kukapa mies pitäisi esimerkiksi laihoista ruipeloista), mutta vertaisryhmän kateus voidaan saavuttaa ainoastaan ajan muoteja tarkoin noudattaen ja onhan se sentään jotakin. Miehet kuolaavat joka tapauksessa, sillä heillä ei ole valinnan varaa, tai ainakaan ennen ei ollut.

Mutta tämä vei jo kauas taiteesta. Häpykarvataidetta voi ilman muuta pitää ajallemme tyypillisenä ja myös hyvin tavanomaisena taiteena. Se kuuluu kuitenkin nimenomaan tähän aikakauteen. Aiemmin se olisi ollut mahdotonta. Pisuaari voitiin asettaa näytteille jo sata vuotta sitten, mutta eritteet tulivat salonkikelpoisiksi vasta myöhemmin.

Kysymys kuuluu milloin ne tulivat? On ilmeistä, että taide instituutiona on kokenut melkoisen muutoksen meidän aikanamme eli siis viimeisten puolen vuosisadan mittaan. Se näkyy hyvin monissa asioissa aina taiteen arvostuksesta, sen rahoituksesta ja käyttömahdollisuuksista aina taiteilijan yhteiskunnalliseen rooliin, hänen intellektuaaliseen tasoonsa ja taitoihinsa.

Mitä kaikkea uutta ja aiemmin mahdotonta taiteen piiriin on tullut ja milloin murros tapahtui? Kaikki ei toki muuttunut samalla kertaa, mutta suurin muutos taitaa olla havaittavissa 1960-70-luvuilla. Siinä vaiheessahan lännen sodanjälkeinen älymystö laajeni räjähdysmäisesti ja alkoi fanaattisesti uskoa tiettyihin latteuksiin, joita intellektuaalinen eliitti oli pohdiskellut jo parisataa vuotta aiemmin ja ne köykäisiksi havainnut.

Ehkäpä tässä tapahtui hyppäyksenomainen muutos? Hyppäys oli helppo sikäli, että se suuntautui alaspäin. Demokraattinen tai kukaties peräti yleisdemokraattinen mielenlaatu oli ainoa, mitä intellektuelli tarvitsi, ellei nyt mainita sitä, että hänen piti olla samaa mieltä kuin muukin laumansa.

Sen jälkeen suunta on ollut selvä ja eteneminen varmaa. Wie herrlich weit wir es gebracht, sanoivat varmaan älymystön etevimmät edustajat silloin kun aikakausi vaihtui eli puoli vuosisataa sitten. Nyt alkaa olla jo vaikea keksiä mitään sanottavaa kaikesta tuosta ennustettavasta jonninjoutavuudesta.