Valtio on vaarassa!

Suojelkaa valtiota!

Ison Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistyneen kuningaskunnan maassaan toimeenpanema kansanäänestys osoittautui katastrofiksi, vastoin monien vastuullisten piirien kohtuullisia odotuksia ja parhaita toiveita.

Näyttää siltä, että tuossa maassa on toimeenpantava uusi äänestys tai tarpeen mukaan useampiakin, jotta oikea tulos voitaisiin saavuttaa. Tanskassahan tehtiin niin Schengen-äänestyksessä.

Nyt saatua tulosta on moni kritisoinut, vaikka harva on tohtinut lausua suoraan ylenkatseensa siitä, että kansa ylipäätään on saanut asian ratkaistavakseen, ainakin nyt neuvoa antaakseen. Vähintäänkin on sanottu, että epäkunnioitusta herättää se, miten heiveröisillä tiedoilla ja kevytmielisesti asia on ratkaistu, toisin kuin normaaleissa vaaleissa. Asiaa ei tosin ole tutkittu, mutta tietäähän sen muutenkin.

Tämä kuulostaa tutulta. Johan Ilmari Kiannon Punaisessa viivassa joku kyläläinen arveli, että sen punaisen viivan vetäminen on kuin Ristuksen veriviinan juonti. Siitä saattaa saada ikuisen autuuden tai sitten ikuisen kadotuksen riippuen siitä, missä mielentilassa asia tehdään. Kummassakaan tapauksessa ei tosin löydy erityisisä säännöksiä asiasta, mutta jokainenhan asian tietää.

Yleisen mielipiteen myllerrys on ymmärrettävää. Ei siitä kauan ole, kun äänioikeus oli vain ns-. yhteiskunnan pylväillä. Asioista päättivät ne, joilla niin sanotusti oli oma etunsa eli siis käytännössä pääomansa valtiossa valvottavana. Eihän enemmistö oikeastaan verojakaan maksanut ja sen ymmärrys politiikasta oli yhtä tyhjän kanssa. Sellainenkin asia kuin naisten äänioikeus oli vielä puolentoista vuosisataa sitten lähinnä absurdi asia.

Kansan poliittinen kypsyys on vaikea kysymys. On luultavaa, että länsimaisessa yhteiskunnassa ja kapitalismin vallitessa se ei koskaan sanan varsinaisessa mielessä toteudu. Toisin oli Neuvostoliitossa, jossa vaaleissa aina riitti yksi ehdokas.

Eivät vaalit siellä periaatteessa suinkaan merkityksettömiä olleet, sillä sen yhden ehdokkaan äänestäminen oli vain merkki siitä, että kansaa viisaasti ohjaava etujoukko oli osannut valita juuri oikeat henkilöt valittaviksi. Eihän niitä pakko ollut äänestää…

Myös ammattiliitot sosialistisessa järjestelmässä olivat sisäistäneet niille kuuluvan vastuun ja pyysivät 1930-luvun lopussa asianomaisia elimiä säätämään lain, jonka mukaan 20 minuutin myöhästyminen töistä säädettäisiin rangaistavaksi rikokseksi. Sellainenhan se olikin tuolla vakavalla hetkellä, eikö vain?

Kaiken kaikkiaan valtio oli Neuvostoliitossa kansan erityisessä suojeluksessa ja sille kaikki kiiruhtivat kilvan uhraamaan työnsä ja tarvittaessa henkensäkin. Meilläkin oli samansuuntaisia pyrkimyksiä, mutta kaikki tapahtui jotenkin avuttomasti ja ponnettomasti, hyvä ettei riidanpoikastakin syntynyt valtiopäivillä.

Tosipaikan tullen kansa sitten toki meilläkin heräsi ja ryhdistäytyi, mutta koko järjestelmää jäi sentään leimaamaan väärinajattelun mahdollisuus, jota sotavuosina jouduttiin pitämään kurissa valtion isällisellä ohjauksella. Pakkoa harvoin tarvittiin.

Toista se oli Saksassa ja Neuvostoliitossa! Molemmissa kansan valtaa toki kunnioitettiin, jopa vallan ylitsevuotavasti sitä ylistäenkin. Samalla kuitenkin valvottiin tarkoin sitä, etteivät asioita ymmärtämättömät päässeet niitä sotkemaan. Määrällinen enemmistö ei ollut mikään tae kansan todellisen tahdon ilmenemisestä.

Jo Jean-Jacques Rousseau oli havainnut, että kansan todellinen tahto, ns. yleistahto eli volonté générale ei tarkoita samaa kuin enemmistön tahto. Enemmistö siis voi paradoksaalisesti kuvitella tahtovansa jotakin sellaista, mitä ei tosiasiallisesti tahdo ja sen vuoksi sen on oltava yleistahtoa noudattavan vähemmistö holhouksessa.

Yhteiskuntasopimuksella kansa on luovuttanut oikeutensa päättää asioista ja niinpä sen on parasta pitää pulinat pois sen jälkeen kun tämä on tapahtunut.

Voimme vain kuvitella, millainen katastrofi 1930-luvun Saksassa tai Neuvostoliitossa olisi ollut, jos olisi ruvettu sallimaan sellaisia kansanäänestyksiä, joissa olisi jätetty enemmistön oikkujen varaan joitakin oleellisia poliittisia kysymyksiä tai suorastaan valtion kohtalo.

On todennäköistä, että Stalin ja Hitler kyllä olisivat noin yleisesti ottaen saaneet taakseen valtavan enemmistön, mutta joskus olisi voinut tapahtua hirveitä. Miten olisikaan käynyt kolhooseille? Entä olisiko Saksan uskontopolitiikka varmasti nauttinut kansan suosiota?

Viisaat valtiomiehet eivät tietenkään jättäneet peruskysymyksiä kansan ratkaistaviksi, se olisi voinut vaarantaa kaikkein pyhimmän eli juuri itse sen valtion.

Filosofi Timo Airaksinen väittää Helsingin Sanomissa, että jo John Stuart Mill puhui enemmistön tyrannian mahdollisuudesta ja ”hänen mukaansa valtiolla tuli olla erityisiä suojautumiskeinoja tätä tyranniaa vastaan”.

En ole tarkistanut arvostamani Millin mielipidettä tästä asiasta, mutta lausunto kuvaa ainakin hyvin nykytilannetta. Valtion kaikkivaltius ei ole haavoittumaton asiain tila. Jos ollaan huolimattomia, saattaa kansan enemmistö nostaa päätään ja uhmata sitä.

Silloin tilanne on mahtivaltion kannalta kestämätön. On jo periaatteessa kauhistuttavaa ajatella, että verrattain pieni enemmistö ihmisiä saattaisi päättää valtion kohtalosta. Tuon leviathanin koko ideahan on siinä, ettei sitä voi eikä saa uhmata kukaan eikä mikään.

Aivan toisen luokan kysymys siihen verrattuna on, miten pienellä enemmistöllä ja miten pienellä prosenttiosuudella koko äänestäjäkunnasta voidaan päättää esimerkiksi Yhdysvaltain presidentistä. Se näet ei vaikuta valtion prerogatiiveihin sitä eikä tätä.

Mutta voi sitä valtiota, joka joutuu enemmistön tyrannian uhkaamaksi! Suojelkaamme siis valtiota, me kaikki ja erityisesti valtioiden valtiota, jonka kolmannen potenssin demokratia on demokratian korkein mahdollinen muoto ja ainoa luonnon tarkoittama inhmillisen yhteiselon ilmentymä!