Slaavilainen kaiho

Slaavilainen kaiho ja kannibaalit

Kuten kaikki tietävät, meillä suomalaisilla on aivan samanlainen musiikkimaku kuin venäläisilläkin. Toki venäläisillä on taipumusta suurempaan tunteiden skaalaan ja jopa hurjuuteenkin. Harvemminhan meillä ripaskaa tanssitaan. Ja mitä se sanoikaan se muuan sovinistinen 1800-luvun venäläinen matkakirjailija suomalaisten musiikista: ei heillä ole varsinaisesti mitään laulujakaan, kunhan jotakin ruikuttavat humalassa ollessaan.

Karjalaisilla sen sijaan voitiin venäläisten tarkkailijoiden mielestä tavata tiettyä taiteellisuutta ja jopa sitä venäläistä huimuutta (udal), jota varsinaisilta tšuhnilta puuttui. Tämän tapainen oli se yleinen kuva suomalaisista, joka muodostuu 1800-luvun venäläisistä kuvauksista mitä heidän taiteellisuuteensa ja musikaalisuuteensa tulee. Muutenhan heidät kuvattiin yleensä kunnon väeksi, joka varsinkin kunnostautui rehellisyydellään ja rauhallisuudellaan.

Toki puolalaiset, tuo onneton isovenäläisten vainoama marttyyrikansa näki asiat toisin. Monen kiihkeän puolalaisen patriootin silmissä hänen kansallaan ja isovenäläisillä ei ollut mitään yhteistä. Edellinen kuului Eurooppaan, jälkimmäinen Aasiaan. Vastenmielisimmät inhimilliset paheet olivat kasaantuneet jälkimmäisten harteille kun taas edelliset kunnostautuivat uljuudellaan ja puhtaudellaan.

Ajan hengessä myös rotuteoriat tuotiin todistamaan siitä, että moskalit, jotka vuonna 1863 hukuttivat vereen puolalaisten vapauspyrkimykset, olivat myös geneettisesti ala-arvoisia, eivät edes slaaveja, vaan suomalaisia barbaareja.

Asiassa kunnostautui etenkin muuan Frantisek Duchinsky, jonka rotuteoria sijoitti isovenäläiset (jotka itse asiassa siis olivat suomalaisia) samaan joukkoon tataarien, kiinalaisten, Afrikan neekerien ja muiden heidän kaltaistensa kanssa. Oikeat slaavit, kuten puolalaiset ja ukrainalaiset sen sijaan kuuluivat rodullisesti Eurooppaan ja siis ihmiskunnan huipulle. Jyrkkä, hyvin jyrkkä oli tämän teorian mukaan rajalinja venäläisten (ja muiden suomalaisten) ja eurooppalaisten slaavien välillä.

Tämähän on yleisesti tiedossa, kuten myös se, että itse V.O.Kljutševski piti suomalaista ainesta isovenäläisen kansan tärkeänä rodullisena elementtinä. Neuvostoliiton alkuaikojen johtava historioitsija M.N. Pokrovski väitti jollakin tuntemattomaksi jääneellä perusteella, että suomalaisuuden osuus isovenäläisten perimästä oli peräti 80 prosenttia. Nykytiedehän on aika lailla maltillisempi.

Yhtä kaikki, sukua toki olemme, ainakin me itäsuomalaiset, Pohjois-Venäjän venäläisille, mitäpä muuta voisi odottaakaan. Mutta missä asioissa tuo sukulaisuus mahtaisi näkyä? Eipä se ainakaan taida mentaliteetissa tai esimerkiksi musiikissa heijastua?

Muuan Sergei Beljakov, kirjassaan Mazepan varjo (Ten Mazepy. Ukrainskaja natsija v epohu Gogolja. Ast, Moskva 2016,  768 s.) esittää tähän asiaan liittyvän kiintoisan esimerkin, joka ehkä panee ajattelemaan.

Beljakov viittaa erään Juzef Bogdanin kirjeeseen edellä mainitulle Duchinskille vuodelta 1859. Siinä hän muistelee sitä, miten oli noin 25 vuotta aiemmin kestinnyt Gogolia Pariisissa, jolloin suuri kirjailija oli intoutunut vertailemaan isovenäläisten ja slaavilaisten kansojen lauluja keskenään.

Slaavilaiset (tšekkiläiset, serbialaiset, puolalaiset ja vähävenäläiset) ja toisaalta isovenäläiset laulut erosivat jokaisen inhimillisen tunteen kohdalla toisistaan. ”Toisaalla oli meidän ihana ja herkkä laulumme ja toisaalla venäläisten juro, villi, usein suorastaan kannibalistinen –sanalla sanoen aidosti suomalainen laulu.”

Koko tuota keskustelua on pidetty aika epäilyttävänä jo senkin vuoksi, että muistelija kertoi niin kaukaisesta keskustelusta. Joka tapauksessa samoihin aikoihin myös muuan moskovalainen tutkija, analysoidessaan Pohjois-Venäjän lauluja, havaitsi niiden täysin poikkeavan eteläisistä. Pohjoisille lauluille oli tyypillistä syvä alakulo, rajaton venyttäminen ja kohtaloon alistuminen. Etelässä kaikki oli toisin.

Beljakov ei oikein hyväksy ajatusta venäläisten suomalaisuudesta eikä myöskään suomalaisten erityisestä primitiivisyydestä, joka ilmeni muun muassa paimentolaisuutena. Siihen liittyen myös isovenäläiset, moskalit, olivat pohjimmiltaan luonteeltaan paimentolaisia, jotka oli ollut pakko kiinnittää maahan maaorjuuden avulla, jotta heidänkin elostaan olisi jotakin tolkkua tullut.

Kaiken kaikkiaan perimän avulla selittäminen ja vallankin rotupiirteiden kautta eriarvoistaminen eivät tällä hetkellä ole muodissa ainakaan täällä pohjoisessa. Ukrainassa asia näyttää olevan hieman toisin ja sitä paitsi nykyaikaiset tieteelliset metodit ovat todella mahdollistaneet kansojen geneettisten erojen tutkimuksen, joka näyttää sangen vähäisessä määrin tukevan puhtaalla slaavilaisuudellaan ylpeilevien näkemyksiä.

Mutta joka tapauksessa on avartavaa pysähtyä silmäilemään myös tieteelliseksi pyrkivää humpuukia. Siinä havaitsee yhä uudelleen, miten samoja asioita voidaan tulkita aivan päinvastaisella tavalla ja miten havainnoitsijoiden korva on altis aina kuulemaan sitä, mitä halutaankin kuulla.

Voihan se tosiaan olla, että suomalaiset laulut ovat alakuloista ruikutusta, mutta entäs sitten? Kyllähän me sitä samaa löydämme myös Venäjältä ja Ukrainasta. Humalassa ollessaan suomalaiset yleensä alkavat ennen pitkää laulaa juuri noiden kansojen lauluja. Mitä tämä taas todistaa, en uskalla sanoa.