Oseanian historia

Oseanian historia

On klassikoita, joita kannattaa lukea yhä uudelleen. Sellaiset kertovat jostakin ajattomasta tai sitten ne ovat olleet aikaansa edellä.

George Orwellin Vuonna 1984 kuuluu jälkimmäisiin. Epäilemättä se kuvasi hyvin aikansa totalitaarisia ilmiöitä etenkin Neuvostoliitossa, mutta tuntuu siltä, että se osuu yhä paremmin maaliinsa, kun sitä peilataan tähän päivään.

Oseanian totuusministeriön kerrottiin kaapanneen haltuunsa menneisyyden ja menneisyyden hallitsijahan hallitsi myös tätä päivää ja ehkä tulevaisuuttakin. Kuten aikoinaan Neuvostoliitossa, historialliset dokumentit olivat ankarasti varjeltuja salaisuuksia. Koska nykyajan kerrottiin olevan ylivertainen onnela, oli menneisyys maalattava mahdollisimman synkin värein. Tärkeää oli, ettei kukaan asiaankuulumaton voisi mennä asioita tarkistamaan ja niistä omia tulkintojaan esittämään.

Neuvostoliitossa asiaa edisti jopa lähdeviittausten tekninen muoto. Sen sijaan, että lukijalle olisi kerrottu, millaiseen asiakirjaan viite suuntautui, siellä annettiin vain signumit, jotka kyllä kertoivat lähteen tarkan sijainnin, mutta tarkistamisen mahdollisuus jäi vain valituille. Niinpä historian sai muistuttamaan jonkinlaista salatiedettä, jonka avaimet olivat korkeammassa kädessä.

Eiväthän tutkijat edes neuvostoaikana ja Neuvostoliitossa suinkaan aina olleet suurinkvisiittorin kätyreitä, mutta tärkeissä asioissa, ja sellaisiin saattoi kuulua vaikka arkipäivän historia ennen vallankumousta, puolue piti linjan hallussaan. Valittaa ei voinut.

Mihail Heller, neuvostoaikana vaihtoehtoista historiaa ansiokkaasti kirjoittanut tutkija vertasi puoluetta Dostojevskin suurinkvisiittoriin: ihme, salaisuus ja auktoriteetti olivat sen tukipylväät ja salaisuus oli yksi kolmesta välttämättömästä, ilman sitä rakennelma olisi kaatunut.

Totalitarismi perustui kuitenkin vain osittain väkivaltakoneistoon ja informaation tiukkaan säännöstelyyn. Sen todellinen voima oli siinä, että se onnistui alistamaan ihmisten tahdon ja tavoitteet. Suurinkvisiittorin metodit eivät olleet mielistely ja houkuttelu (paitsi ulkomaalaisiin nähden), sen julistamat ihmeet ja sen häikäilemätön voima lumosivat ihmisiä, jotka halusivat alistua ja siten tulla osaksi suurempaa, kuolematonta kokonaisuutta.

Kuten tunnettua, Oseanian arkitodellisuus vuonna 1984 oli varsin surkeaa, vaikka propaganda hehkutti riemukasta edistystä ja yltäkylläisyyttä. Mutta mihin sitä saattoi verrata? Vihollismaa Euraasia oli tunnetusti kaiken kurjuuden ja pahuuden pesä eikä Itä-Aasiassa ollut sen enempää hurraamista. Ja menneisyydessä myös Oseaniassa oli vallinnut kurjuus, epäoikeudenmukaisuus ja pakkovalta.

Millaista se todellisuus oikein oli ollut? Winston Smith oli saanut lukea historiankirjoista, että ennen Mainiota Vallankumousta vallassa olivat olleet kapitalistit, joilla oli kaikki valta hallussaan. Kuningas oli ollut kapitalistien ylin päällikkö.

Tuossa luokkayhteiskunnassa jokaisen tavallisen kansalaisen oli ollut pakko totella kapitalisteja kaikissa asioissa ja raataa heidän hyväkseen miltei vailla korvausta. Kapitalisteilla oli silinteriksi nimetty luokkapäähine, jollaista muut eivät saaneet kantaa. Kun kapitalisti tuli kadulla vastaan, oli alamaisen otettava hattu päästään ja kumarrettava, kapitalistia puhuteltaessa oli käytettävä sanaa Sir.

Tällaista ja paljon muuta kerrottiin synkästä menneisyydestä. Winston Smith, joka oli alkanut tätä kaikkea epäillä, yritti saada oikeaa tietoa kyselemällä vanhalta mieheltä, jolle hän tarjosi pintin olutta (ei siis käyttänyt metrisiä mittoja, jotka totalitaarinen hallinto oli ottanut käyttöön).

Mutta ukko, joka ei osannut nähdä metsää puilta, antoi vastauksia, jotka näyttivät ikään kuin vahvistavan virallisen historiankirjoituksen. Ilmeni, että ongelman ydin ei ollut detaljien tietämisessä, vaan kyvyssä suhteuttaa ne kokonaisuuteen. Ihmisen muistikin on sangen epäluotettava instrumentti ja ilman kykyä kriittiseen päättelyyn hän helposti jää demagogien armoille, vaikka asia koskisi hänen omaa menneisyyttään.

Onneksi meillä ei ole totalitaarista hallintoa, joka yrittäisi manipuloida kuvaamme menneisyydestä. Asiakirjat ovat kaikille avoinna, vaikka toki hyvin harvat niitä oikeasti tutkivat. Joka tapauksessa niin tekevät ja saavat tehdä myös valtavirran kanssa eri mieltä olevat. Totalitarismissa sellainen olisi mahdotonta.

Mutta totalitarismi ei ole vain poliittinen ja yhteiskunnallinen järjestelmä. Siihen kuuluu keskeisenä osana myös tietynlainen psykologia ja se saattaa hyvin tulla toimeen ilman valtiovallan pakotuskoneistoakin.

Ajatelkaamme vaikkapa feminismiä. Kukapa meistä ei olisi saanut lukeakseen feminististä historiankirjoitusta, joka elävästi muistuttaa sitä, mitä Winston Smith aikoinaan epäili. Kapitalismin sijalle voidaan panna patriarkaatti ja kaikki kuulostaa taas jo kerran kuullulta ja melkein uskottavalta.

Melkein uskottava on aivan yhtä hyvää kuin perusteltu kriittinen tutkimuskin, mikäli tavoitteena on myydä ideologiaa eli siis propaganda. Ideologiaan ei suhtauduta kriittisesti, vaan se omaksutaan uskolla ja kaikkia sen julistuksia pönkitetään kritiikittömästi niillä asioilla, jotka niitä sattuvat tukemaan, välittämättä vähääkään vasta-argumenteista.

Mutta miksipä tässä puhua vain feminismistä. Koko vihreä ideologia toimii samalla periaatteella ja muut uskonnot tietysti myös. Politiikassa näemme vastaavanlaista hurmahenkisyyttä niiden keskuudessa, joiden suurena missiona on maamme saattaminen läntisen maailman ytimiin ja munaskuihin niin totaalisesti, ettei sen erikoispiirteitä enää huomaakaan.

Viimemainitussa tapauksessa historia pannaan kertomaan suomettumisen kauden tavattomasta häpeällisyydestä. Se ei suinkaan ollut vapautta militarismista ja asettumista suurvaltaristiriitojen ulkopuolelle, vaan kyse oli häpeällisestä orjailusta, maanpetoksesta ja parhaimmillaankin vastenmielisestä kieroilusta.

Sitä paitsi tämän ei oleteta olevan vain perspektiivin antamaa toisen aikakauden näkökulmaa, vaan objektiivinen totuus, jonka mukaan vanhempi sukupolvi pitäisi itse asiassa haastaa oikeuteen ja tuomita lain koko ankaruudella.

Läpikotaisin mustalta ja lohduttomalta näyttää menneisyytemme meidän nykyisen Oseaniamme näkökulmasta. Siitä voi uskoa mitä tahansa. Eikö niin sanottu idänkauppa ollutkin meille kansallinen onnettomuus? Eikö Mauno Koivisto syyllistynytkin maanpetokseen kieltäytyessään käsittelemästä mahdollisuutta saada Karjala takaisin? Eikö oppikirjatkin pitänyt tarkastaa Moskovassa…?