Alistuminen

Alistuminen

Alistuminen kuuluu suuriin inhimillisiin kokemuksiin ja usein se yhdistetään mystiikkaan. Buddhalaisuudessa saavutetaan rauha sammuttamalla oma tahto. Vasta se tuo harmonian oman itsen ja maailman välille.

Länsimaista, joskus faustiseksi nimitettyä kulttuuria pidetään yleensä tahdon ja eteenpäin pyrkimisen synnyttämänä. Länsimainen ihminen ei tyydy siihen, mitä on, vaan tahtoo hallita sitä ja kehittää siitä entistä paremman.

Niinpä ajatus vääjäämättömästä kohtalosta tai edes historian syklisyydestä ovat meille vieraita. Kaiken on kehityttävä eikä ole mitään syytä tai edes oikeutta hyväksyä maailmaa sellaisena kuin se on. Me tahdomme tehdä siitä paremman ja se tarkoittaa, ettei se kelpaa meille sellaisenaan.

Itse asiassa tämä, voisi sanoa edistyksellinen, lähestymistapa maailmaan on jo kauan ollut kriisissä. Voidaan jopa todeta, että kukaties merkittävin nuoren älymystön ideologia on avoimen taantumuksellinen. Vihreys irtisanoutuu ihmisen roolista luonnon herrana ja hyväksikäyttäjänä.

Sen sijaan se haluaa toimittavan eläinten ja kasvien ehdoilla ja toivoo luontoa eksploatoivan teknologian purkamista ja paluuta mahdollisimman suureen primitiivisyyteen. Myös itämainen, alistumista korostava filosofia on suosiossa.

Michel Houellebecqin romaani Alistuminen (suom. Lotta Toivanen, WSOY 2015) kertoo sivilisaation tuhosta. Sen aiheena tarkemmin sanoen on se, miten sivilisaation itsemurha tapahtuu yksilötasolla, tietoisesti koettuna ja täydessä ymmärryksessä.

Arnold Toynbee kirjoitti joskus, ettei sivilisaatioita murhata, vaan ne tekevät itsemurhan. Alistuminen on kuvitelma siitä, miten se tapahtuu Ranskassa, yksinäisen intellektuellin kokemana.

Päähenkilö, kirjallisuustieteilijä elää tyhjänpäiväistä elämää, johon tuovat valonpilkahduksia vain seksisuhteet opiskelijoiden kanssa. Alkoholi muodostaa merkittävän osan elämän sisällöstä, lapsia, perhettä tai sukua ei ole. Tahdon sijasta jäljelle on jäänyt vain halu.

Ranska on monessa suhteessa sopiva ja uskottava tarinan näyttämö. Ankaran sekulaarinen valtio, marginaaliseksi kuihtunut katolisuus ja yhä röyhkeämmin esiintyvä islam toimivat maassa, jolle unelmat keisarikunnan suuruudesta ja hamaan Lähi-Itään ulottuvasta herruudesta ovat enemmän tai vähemmän tuttuja ja luontevia.

Poliittisesti maltillista islamia edustava henkilö sopii kansan enemmistölle paljon paremmin kuin mahdottomat kansallismieliset ja niinpä edistykselliset solmivat muslimien kanssa absurdin liiton, joka tuo islamin valtaan. Siinä ei tahdottomalla enemmistöllä ole mitään sanomista ja terrorin yritykset hyödyttävät vain sitä suuntausta, joka on tuomittu pääsemään valtaan.

Toki uusi valtiolinen islam on laadultaan suvaitsevaa eikä sen voimalla ruveta heti kieltämään viiniä tai muita alkoholijuomia. Päinvastoin, ne ovat merkittävä osa sitä ylenpalttista tarjoilua, jolla älyllinen eliitti ostetaan.

Lahjonta ei kuitenkaan ole olennaista. Kuten ajatollah Homeini aikoinaan sanoi, ei ole olemassa muuta kuin poliittista islamia. Kaikella on aikansa ja ne, jotka siirtyvät islamiin, ymmärtävät sen. Siitä huolimatta heille ei jää muutakaan reaalista vaihtoehtoa.

 Itse asiassa islam sopiikin täydellisesti miltei kaikille, jotka asian oikein ymmärtävät. Se palauttaa normaalin perhe-elämän hierarkioineen, se sallii naisen jäädä siihen itse asiassa lapselliseen olotilaan, mihin hänen luonnollinen kutsumuksensa on ja se vahvistaa isänmaata, Ranskaa kasvattamalla sen väestöä ja taloutta.

Miehelle islamilainen yhteiskunta on paratiisi jo pelkästään moniavioisuuden takia. Myös miehen ehdoton valta naiseen nähden sopii lopultakin erinomaisesti molemmille osapuolille. Ihmisen onni piilee itse asiassa ehdottomassa alistumisessa. Naisen alistumisessa miehelle ja miehen alistumisessa Jumalalle on hyvin paljon samaa ainesta, kuten muuan vakaumuksellinen käännynnäinen toteaa.

Yliopistoväki pitää aluksi jotenkin nolona sitä, että heidän alma materinsa, Sorbonnen, on ostanut saudiprinssi, mutta kokoontuessaan yhteen runsaan tarjoilun särvittämälle vastaanotolle, he saavat toisiltaan henkistä tukea. Yliopiston seinälle olisi voitu kirjoittaa kultakirjaimin sakramentaaliset sanat: tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku.

Meille tässä kaikessa on jotkin tuttua. Houellebecq kertoo, että samat prosessit tapahtuvat koko Euroopassa, Välimeren rannalta aina hamaan Viroon saakka. Suomea hän ei mainitse, mutta tämä seikka ei poista rauhattomuuttani. Tosiasioiden tunnustaminen on kyllä viisauden välttämätön ehto, mutta ei se vielä riitä.

Tarvittaisiin myös tahtoa, mutta sen sijasta Euroopalle on jäänyt vain halu. Halun ja kyvyn sovittamattomasta ristiriidasta syntyy helposti itsemurhaajan psykologia. Sitä Eurooppa on täynnä.