Parisuhdeneuvoja

Parisuhdeneuvoja

Veikko Huovista tulee aina välillä ikävä, mutta toisaalta hänen nerokas näkijänkykynsä tulee vieläkin yhä uudelleen esille, kun se, minkä hän kerran olisi voinut esittää satiirina, esitetään nyt haudanvakavasti ja jopa paatoksella faktan eikä fiktion tasolla.

En muista, että Huovisella olisi ollut novellia nimeltä Parisuhdeneuvoja, mutta Helsingin Sanomien human interest-juttu nimeltä Viiden eron jälkeen likimain korvaa tämän puutteen.

Jutun päähenkilö on viisi kertaa eronnut nainen, joka kaiketi runsaan kokemuksen antamalla auktoriteetilla on ryhtynyt parisuhdeterapeutiksi.

Typerä argumentti, jonka mukaan alalla hankitut ansiot herättävät epäilyksiä, jos peräti viisi kertaa on jo satuttu noissa suhteissa epäonnistumaan, torjutaan suoralta kädeltä: eihän kyse ole epäonnistumisista, vaan yhä uusista onnistumisista!

Tässä siis peli henki: moninaisuus on rikkautta ja vaihtelu virkistää. Mieletön rakastuminen ja parisuhteen huuma kestää vain aikansa eikä sen enempää. Miksi siis vielä sen jälkeen roikkua suhteessa, joka ei enää tyydytä? Kuka se on, joka pystyisi sanomaan, että ihmisten pitäisi olla yhdessä hautaan saakka? Eiväthän he sitä paitsi enää nykyään olekaan.

Terapeutin käyttäytymisprofiilia voisi luonnehtia sarjapettäjän rooliksi. Artikkelista päätellen päähenkilö viihtyy aina yhden partnerin kanssa kerrallaan, mutta vaihtaa niitä sitten, kun tarve vaatii. Tämän ansiosta hän on oppinut paljon omista tarpeistaan ja ilmeisesti pystynyt tyydyttämään niitä esimerkillisesti.

Mitäpä muuta ihmisen pitäisi täällä maan päällä tehdä kuin tyydyttää omia tarpeitaan? Tämän aksiooman kritisoiminen tarkoittaisi hyökkäämistä pyhyyden ydintä vastaan ja kirvoittaisi heti mutavyöryn suvaitsevaisen etujoukon taholta.

Mistäpä kukaan voisi saada oikeuden kritisoida jonkun toisen tarpeiden tyydyttämistä ja siihen liittyviä prioriteetteja? Tämä on asia, jota kukaan ei voi tehdä toisen puolesta, joten hoitakoon vain itse kukin asiansa. Terapeutti voi myydä vihjeitä siitä, miten se parhaiten onnistuu ja, kuten jokainen työmies, on hänkin palkkansa ansainnut.

Vanhanaikaisilla henkilöillä herää helposti kriittisiä ajatuksia sen johdosta, että moisessa parisuhdemyllyssä joutuvat pakostakin kärsimään lapset.

 Toki uusperheiden moninaisuus saattaa aikuisista tuntua ihanalta vanhanaikaisen ydinperheen tunkkaisuuteen verrattuna ja varmaan lapsetkin nyökyttelevät, kun heiltä kysytään, onko kivempaa, kun on kahdet vanhemmat.

Mutta oikeasti heiltä ei kysytä mitään ja he tietävät liiankin hyvin olevansa paarialuokkaa, jota heitellään sinne, minne tarve kulloinkin vaatii. Myös heidän ennusteensa aikuiselämässä on huonompi kuin ehjien perheiden lasten, niin tylsää kun se onkin. Mutta entäs sitten.

Naisen tarpeet ovat aikamme todellinen maailman napa. Lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus ovat yhä useammin nimenomaan naisen määrittelemiä tarpeita, joiden tyydyttämisessä mies saa osoittaa kuntoisuutensa.

Kuten demokratia, myös ajanmukainen parisuhde on arvomaailma, jossa on sijansa lunastettava joka päivä ja jossa ei tuomioista ole valitusoikeutta, sillä ne eivät perustu mihinkään yleispätevään asiaan. Ne perustuvat henkilökohtaiseen oikkuun, mikä ei tietenkään alenna asian arvoa, jos kerran hyväksymme lähtökohdaksi hedonismin ja individualismin ja se, joka ei hyväksy, voi yrittää siirtyä johonkin toiseen aikakauteen.

Olisi suorastaan liikuttavan vanhanaikaista paheksua sitä tai tätä tapaa, jolla ihminen tässä elämässä hankkii tyydytyksensä. Siitä huolimatta lasten kohtalo toki on asia, jolla leikkiminen on niin sanoakseni objektiivisestikin edesvastuutonta. Lastensuojelutilastot kertovat karua kieltä siitä, ettei kaikki ole hyvin tämän sarjarakastajamallin kanssa.

Mutta pitäisikö ihmisten, etenkään naisten, sitten alistua roikkumaan jossakin väljähtyneessä suhteessa ja antaa elämän valua elämättömänä käsistään?  Mikä voisi olla vaihtoehto?

Joskus maailmassa oli rakastajien/rakastajattarien hankkiminen normaali käytäntö. Suhteet pidettiin epämuodollisina ja jos nyt ei aivan salaisina, niin sentään ainakin vältettiin niitä tunnustamasta. Tämä näyttää usein toimineen suorastaan ihanteellisesti. Miehille se tosin usein tiesi melkoisia kuluja, mutta onko joku muka kuullut ilmaisesta avioliitosta?

Ainakin miehillä on normaalia, että seksuaalinen tarve suuntautuu samaan aikaan useisiin naisiin eikä tämä lainkaan merkitse sitä, että jotakuta niistä rakastettaisiin sen vuoksi vähemmän, päinvastoin. Vanhan merimieslaulun tapaan moniavioisuuteen taipuva uros saattaa olla kaikille partnereilleen uskollinen.

Naisilla tällainen taipumus lienee harvinaisempi ja heillä näyttää olevan biologinen tarve pitää mustasukkaisesti kiinni miehestään, jonka luonnollinen taipumus kuolata toisten naisten perään näyttää potentiaalisesti vaarantavan perheen eli jälkikasvun ja äidin elatuksen turvaamisen.

Kun naiset nykyään yhä useammin ovat alkaneet vastata omasta toimeentulostaan, on tällainen biologinen taipumus tietenkin periaatteessa yhtä vanhentunut kuin on miehen pidättäytyminen sivusuhteista. Eivät ne mitään vaaranna, mikäli osapuolet ovat henkisesti kypsiä hyväksymään tosiasiat.

Mikäli sen sijaan heittäydytään lapsenomaisesti symbioottiseen suhteeseen kuin kovan huumeen orjaksi, on asia toinen. Silloin ainoa mahdollisuus on sarjapettäminen, jossa näennäinen parisuhdeuskollisuus joutuu käytännössä pilkanteon kohteeksi ja uuden parin vanhat suhteet, mukaan lukien mahdolliset lapset kärsivät.

On erikoista havaita, että tällainen infantiili psykologia kukoistaa nimenomaan nykyisenä aikana, jolloin osapuolten taloudellinen riippumattomuus mahdollistaisi myös rationaalisen tosiasiallisen polygamian ja samanaikaisen ydinperheen ylläpidon.

Kyseessä lienee osittain kulttuurin vitka, seuraus siitä yksilön intohimon pohjattomasta korostamisesta, joka alkoi yhteiskunnan huipulla jo 1700-luvun lopulla. Sturm und Drang-kulttuuri oli pohjimmaltaan anarkismin ja solipsismin ilmentymää käytännön tasolla, kapinaa kaikkia sovinnaisuuksia vastaan ja yksilön tekemistä maailman navaksi.

Nyt tämä psykologia on levinnyt jo yhteiskunnan kaikille tasoille ja muuttunut sovinnaiseksi. Kukaan ei viitsi edes yrittää sitä perustella yhtä vähän kuin mitään muutakaan aikakauden latteutta. Se nyt vain on niin ja valtava viihdeteollisuus on rakennettu esittämään ihmiskunnalle asian toteutumista faktan ja fiktion maailmassa.

Mutta uskallanpa epäillä, että monen partnerin suhteet ovat tulossa. Muhamettilaisuus pitää moniavioisuutta normaalina asiana sikäli kuin se koskee monivaimoisuutta. Käytännössä se toimii meillä koko ajan ja on vain ajan kysymys, milloin sen juridinen pätevyys tunnustetaan.

Naisten monimiehisyys saattaa olla vaikeampi asia ja tämä luullakseni liittyy sellaisiin psykologisiin taipumuksiin, joilla on biologinen pohja. Sen hyväksymiselle ei kyllä tänä suvaitsevaisuuden aikana voine olla mitään esteitä.

Jätän tässä syrjään sen, mitä olisi sanottava ihmisten ja eläinten tai esimerkiksi ihmisten ja seksinukkien välisten suhteiden yhteiskunnallisesta normittamisesta, käytäntö on nämä kysymykset kerran ratkaiseva.

Joka tapauksessa rohkenen esittää mielipiteen, jonka mukaan avioliitto elinikäisenä parisuhteena olisi ihanne. Siinä syntyviä ongelmia kannattaisi luullakseni pehmentää diskreeteillä sivusuhteilla, joita olisi suvaittava sen sijaan, että niiden hirvittävyyttä lapsellisesti paisutellaan ja kauhistellaan.

Mutta tämä edellyttänee sellaista henkistä kypsyyttä, jota infantiilisessa kulttuurissamme ei juuri arvosteta, ainakaan asiaan liittyvästä lehtikirjoittelusta päätellen.

Avioliitossa, kuten muissakin ihmissuhteissa on joka tapauksessa myös velvollisuuksia eikä etenkään velvollisuuksia lapsia kohtaan ole sopivaa pitää vähäarvoisempina kuin omaa tyydytystään. Kun lapset on kerran hankittu, ei vastuuta niistä voi lykätä kenellekään, vaikka miten mieli tekisi. Aikuinen, sikäli kuin hän on aikuinen, ymmärtää tämän.