Erityinen valtiomuodostuma

Erillinen Suomi

Martti Häikiö, 14 askelta Suomen itsenäisyyteen. Edita 2019, 134 s.

Joskus maailmassa valtakunnan itsenäisyys oli kova sana. Sen vallanpitäjien toimia ei rajoittanut mikään. Heillä oli vallan täyteys eli plenitudo potestatis. Westfalenin rauhan määräysten mukaan hallitsija sai omassa maassaan määrätä myös alamaistensa uskonnosta, vaikka hänen määräämänsä tie saattoi viedä koko kansan hänen perässään helvettiin.

Vanhan sanonnan mukaan Englannin parlamentti saattoi määrätä vaikkapa jokaisen punatukkaisen hirtettäviksi tai joka toisen sinisilmäisen maasta karkotettavaksi. Ainoa, mitä se ei voinut määrätä, oli miehen tekeminen naiseksi tai päinvastoin.

No, kuten huomaamme, ajat ovat muuttuneet ja tuo sukupuolen muuttaminen on nyt jo pelkkä läpihuutojuttu. Hirttäminen sen sijaan on jo mutkikkaampi asia, saati sen määrääminen synnynnäisten ominaisuuksien perusteella.

Jokainen valtakunta tällä pallolla alkaa nykyään olla jo niin monen kansainvälisen sopimuksen sitoma, että kansallisen lainsäädäntöelimen valta on usein aika näennäistä, hallituksen liikkumatilasta puhumatta.

Venäjä on tunnetusti ilmoittanut ajavansa kansallisen suvereenisuuden asiaa, mutta ei sekään niin suvereeni ole, kuin jotkut siellä näyttävät kuvittelevan. Kansainvälinen yhteisö saattaa aina määrätä sanktioita, ellei sitten vallan interventiota tee, kuten siellä täällä välistä tapahtuu.

Tässä pari vuotta sitten juhlittiin Suomen valtiollisen itsenäisyyden satavuotisuutta. Sangen älyttömästi tunnukseksi otettiin Suomi 100. Ikään kuin Suomi olisi keksaistu juuri sata vuotta sitten ja harsittu kokoon ties mistä aineksista.

Tosiasiahan on, että Suomen historia myös valtiollisena ulottuu monen sadan vuoden taakse. Ei se nyt ihan yhtä vanha ole kuin nuo Skandinavian maat, mutta niidenkin valtiollisuus voidaan kyllä panna lainausmerkkeihin vielä aika kauan.

Kalmarin unionilla oli jo joitakin nykyaikaisen valtion piirteitä, mutta monet niistä puuttuivat sekä siltä että sen osilta. vapaussodan se Ruotsikin sai käydä ja me siinä mukana.

Samaan yhteyteen voidaan sijoittaa tuntemamme Suomen historian varsinainen alkutaival. Osanotto kuninkaanvaaliin vuonna 1362 merkitsi kyllä jo valtiollisten oikeuksien tunnustamista. Suuriruhtinaskunnan arvonimi ja vaakuna tulivat sitten 1500-luvulla ja olivat lähinnä arvokkaita koristeita, joita käytettiin Iivana Julman edessä Ruotsin kuninkaan arvon korostamiseksi. Aivan todellisiin asioihin ne silti viittasivat.

Ruotsi-Suomi on toki jälkijättöinen termi, mutta tosiasiassa Suomen erityisyys valtakunnassa oli todellista. Erityisiä Suomen kronikoita tehtiin, useitakin mutta ei sen sijaan koskaan Pohjanlahden itäpuolella sijaitsevien läänien kronikoita.

Kun niin sanottu Uusi Suomi liitettiin Venäjään, oli rauhansopimuksen kaltaisessa tekstissä tietenkin syytä yksiselitteisesti kertoa alueen rajoista eikä puhua Suomesta. Suomi terminä oli laajempi ja sisälsi myös jo Venäjälle kuuluvan ns. Vanhan Suomen.

Se ajatus, ettei minkäänlaista Suomea olisi ennen vuotta 1809 ollut olemassakaan, ei kestä tarkastelua. Se oli silloin jo satoja vuosia vanha.

Häikiö korostaa myös Suomen vanhuutta, mutta nostaa vuotta 1809 edeltäneeltä ajalta esille erityisesti Suomen kielen kehittämisen, mikä on myös hyvin tärkeä asia, vaikka kansakunnat kyllä saattavat olla olemassa ilman omaa kieltäkin, kuten Irlannin esimerkki osoittaa.

Uskonto olisi ehkä ansainnut enemmänkin korostamista, sillä myös se sittemmin hyvin tehokkaasti erotti meitä Venäjästä ja toimi identiteettitekijänä. Suomen suuriruhtinaskunta vuodesta 1809 lähtien täytti jo useimmat valtion tunnusmerkit, vaikka ei itsenäinen ollutkaan.

Mitä itsenäistymiseen tulee, on eduskunnan riitainen äänestys 6.12.1917 aika kehno ja teennäinen itsenäisyyspäiväksi. Toki se onkin poliittinen kompromissi, jolla on oma tarkoituksensa ja se oli aikanaan vaihtoehto vapaussodan päättymispäivälle, jota Ståhlberg piti liian repivänä juhlimisen aiheena.

Siinä hän varmasti oli oikeassa, sillä jopa nykyinenkin itsenäisyyspäivä on kyennyt herättämään ns. edistyneistön aggressioita, ikään kuin itsenäisyydessä olisi jotakin hyvin arkaluontoista ja kukaties peräti taantumuksellista.

Leninin rooli Suomen itsenäistymisessä oli tietenkin kielteinen sikäli, että hän yritti kaikin tavoin kiihottaa ja varustaa maamme edesvastuuttomia aineksia kapinaan ja sen myötä tietenkin liittymään uuteen kommunismin tunnusten alla syntyvään maahansa, sovdepiaan, kuten tuolloin usein sanottiin.

Siltä kannattaa todeta, että Lenin & Co, tunnustivat ensimmäisinä Suomen itsenäisyyden, mikä aikanaan helpotti asioita. Tuo itsenäistyminenhän sinänsä oli jo fait accompli ja tapahtunut välittömästi ns. Lokakuun vallankaappauksen jälkeen. Eihän porvarillinen Suomi –ainoana lajissaan- nyt sentään olisi voinut bolševikkivallan alaiseksi tahallaan jättäytyä.

Päätös aseellisesta kapinasta jää tietenkin sen tehneen sosialidemokraattisen puolueen radikaalisiiven vastuulle. Se lieneekin Suomen historian huonoin päätös, joka aiheutti onnettomuutta eniten tekijöilleen, mutta runsain mitoin koko kansalle.

Selitykset siitä, että kansanvaltuuskunta teki oikein sopimuksenkin Neuvosto-Venäjän kanssa ja vieläpä tinki rajoista, ovat yhtä tyhjän kanssa, kun ajatellaan kapinan merkitystä Suomen itsenäisyydelle. ”Punainen valtiosopimus” oli vain paperinpala, jonka olisi yhtä hyvin voinut jättää tekemättäkin, ellei nyt olisi edes jonkinlaista propagandaa ollut tarvis tehdä.

Häikiö ei kiinnitä huomiota saksalaisen kuninkaan valitsemiseen Suomen valtaistuimelle. Demokratian periaatteiden kannaltahan tämä oli arveluttava temppu, mutta ei sinänsä mitään itsenäisyyden myymistä. Sitä voi merkitykseltään hyvin verrata Euroopan unioniin liittymiseen.

Saksalaisia kuninkaitahan koko Eurooppa vilisi, itse asiassa tärkeimmät monarkit olivat saksalaissukuisia serkuksia. Suomelle kuninkuus olisi silloin merkinnyt tiettyä tukea Saksasta ainakin, jos valtaistuimelle olisi saatu Hohenzollern, eikä Saksan keisaria olisi syösty vallasta.

Kumpikaan ehto ei täyttynyt, joten oli pakko tyytyä täydelliseen itsenäisyyteen ilman ulkomaista selkänojaa. Balttilainen, enempää kuin pohjoismainen suuntaus ulkopolitiikassa ei sitten paljoa painanut, kuten saatiin todeta –itsenäisinä, mutta itsepäisinä.

Häikiön mielestä liittyminen EU:hun sen kuin vahvisti itsenäisyyttä ja vähensi erään suurvallan kiusausta käyttää vaikutusvaltaansa oman intressipiirinsä maahan.

Onhan sillä jäsenyydellä ilman muuta ollut oma ulkopoliittinen merkityksensä juuri tuossa mielessä, mutta ei se mitään itsenäisyyden vahvistamista ole merkinnyt, sen enempää kuin (käytännössä yhä olematon) Euraasian liitto sen jäsenille tai Neuvostoliitto aikoinaan sen liitontasavalloille.

Englanti eli siis yhdistynyt kuningaskunta lienee eronnut EU:sta juuri itsenäisyytensä varjelemiseksi, mutta toki sen asema tässä maailmassa onkin toinen kuin meidän.

Me taas olemme esiintyneet mallioppilaina, jotka kiiruhtavat tekemään asiat, joita arvellaan odotettavan, jo ennen kuin kukaan on ehtinyt käskeäkään.

Tämän nimittäminen itsenäisyydeksi on hieman ongelmallista. Totta tietenkin on, että ellei itsenäistä mieltä ole, ei oma valtiollinen vapaus enää tunnu tarpeelliselta, eivätkä sen rajoitukset taakalta.

Miten Marx sanoikaan: vapaus on välttämättömyyden ymmärtämistä. Neuvostoliitossahan vapaus oli täydellinen, kun sen kaikki asukkaat ymmärsivät oman etunsa lankeavan yhteen kokonaisuuden etujen kanssa.

Täydellinen itsenäisyys siinä mielessä, kuin se ymmärrettiin Westfalenin rauhassa, ei taida ihan kuulua tähän päivään, ainakaan siinä kulttuuripiirissä, johon me haluamme tarrautua.

Niinpä itsenäisyys näyttääkin olevan meillä jotenkin arkaluontoinen asia, jota merkittävä osa kansasta jotenkin vierastaa, se kai tuntuu liian pönöttävältä ja liki kirkolliselta asialta. Kansainvälisesti tämä seikka on suorastaan outo.

Joka tapauksessa on syytä yhtyä Häikiön johtopäätökseen siitä, ettei kannata tuijottaa Suomi 100-tunnukseen, joka on täysin harhaanjohtava.

Nykyisin näyttää siltä, että olemme joutuneet luonnottomaan tilanteeseen, jossa suuri osa kansaa kokee maamme syntyneen vasta vuonna 1917 tai aikaisintaan vuonna 1809. Sitä ennen ei ollut enempää Suomea kuin sen historiaakaan –oli vain Ruotsi, josta Suomi ponnahti esiin kuin Pallas Athene Zeuksen päästä…