Liikaväestö ja tarpeettomuus

Tarpeettomat ihmiset

Ihmisen tarpeettomuus on aina traaginen asia. Yleensä kyse on kirjallisuudessa ollut ihmisen kokemuksesta, kuten Ivan Turgenevin kertomuksessa Tarpeettoman ihmisen päiväkirja. A.A. Karisto 1980 (Dnevnik lišnego tšeloveka 1851).

Turgenevin kertomuksessa asian ydin on se mitättömyyden tunne, jonka kurjan provinssikaupungin orvoksi jäänyt nuorukainen tuntee pietarilaisen keikarin rinnalla: ”… kenties tuohon tunteeseen sekoittui vielä jonkinlaista kateutta, jota arka ja sivistymätön moskovalainen tuntee säihkyvää pietarilaista upseeria kohtaan”.

Niin tai näin, tuo pääkaupunkilainen veijari vei kertojalta nenän edestä haaveillun morsiamen, mutta edes vieteltynä ja häväistynä tyttö ei halunnut kuullakaan kertojan tarjoamasta rakkaudesta. Niinpä tarpeettomalle ihmiselle ei jäänyt muuta tekemistä kuin kuolla tautiin, joka sopivasti teki hänestä selvää.

Maksim Gorkin tarpeeton ihminen (nenužnyi tšelovek) taas on ohranan kätyriksi ajautunut pikku mies, jota maailmassa ei lopulta tarvitse kukaan (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=sopimaton+palikka ).

Noissa nimityksissä on pieni ero sikäli, että lišnyi tarkoittaa ylimääräistä ja nenužnyj nimenomaan tarpeetonta. Jos ruvetaan saivartelemaan, ei liiallinen eli ylimääräinen ihminen välttämättä ole tarpeeton, vaan reservissä hyvinkin paikallaan. Hänen vuoronsa saattaa joskus tulla, ainakin taloussuhdanteiden muuttuessa.

Mutta eiväthän nämä kirjalliset hahmot ole mitään homo oeconomicuksia. Heidän tarpeettomuutensa on eksistentiaalista.

Itse asiassa klassinen tarpeeton ihminen 1800-luvun alussa saattoi olla joutilasluokan hyvin toimeentuleva jäsen, jolle vain hänen maailmansa ei tarjonnut mielekästä olemassaolon tarkoitusta. Tämä seikka taas saattoi hyvinkin johtua juuri hänen huolettomasta toimeentulostaan, jonka epäoikeudenmukaisuus ympäröivän puutteen rinnalla aiheutti tiedostamatonta ahdistusta.

Lermontovin Aikamme sankari Petšorin ja itse runoilija, joka valitti kaiken tässä maailmassa olevan tyhjää ja pelkkää typerää vitsiä, olivat syvästi tarpeettomuutensa kokevia ihmisiä.

Ilmeisen tarpeeton, vaikka tätä tuskin ymmärtävä henkilö oli myös Puškinin Onegin, joka ikävystyneisyyttään tappoi parhaan ystävänsä kaksintaistelussa.

Ja kuinka tarpeellisiksi mahtoivatkaan itsensä tuntea ne kaiken maailman kellariloukkolaiset ja muut vastaavat Dostojevskin luomukset. Monenlaisia pauperismin jakojäännöksiä asusteli sen ajan Pietarissa ja muuallakin Venäjällä eikä heillä ollut osaa eikä arpaa aikansa yhteiskunnassa. Mutta mitäpä virkaa oli myöskään jonkun Oblomovin kaltaisella herralla?

Hyvin toimeentulevien ja jopa äveriäiden tarpeettomien ihmisten tragediaa ei ole syytä vähätellä. Se todellinen suuri kerrostuma, joka joutui aikansa yhteiskunnassa heitteille, oli kuitenkin sitä pikkuporvarien (meštšane) ja kylänloppulaisten joukkoa, jota ajan talous ei kyennyt hyödyntämään.

Venäjällä, kuten Suomessakin, väestö kasvoi 1800-luvulla hurjalla vauhdilla. Vuosisadan alussa se oli 35 miljoonaa ja vallankumousvuonna 1917 jo 170 miljoonaa. Valloitukset selittävät vain pienen osan kasvusta.

Viljeltävää maata ei voitu jakaa kaikille tarvitseville samassa suhteessa kuin kysyntä kasvoi. Kaupungistumisen ja teollistumisen suhteen Venäjä taas tuli jälkijunassa. Kun viljelysmenetelmät pysyivät takapajuisina, oli maalle ominaista suuri köyhien ja oppimattomien muodostama liikaväestö.

Siinä olivat ne todelliset tarpeettomat ihmiset, joiden pohjakerroksen muodostivat Maksim Gorkin kuvaamat paljasjalkaiset kiertolaiset, bosjakit.

Maailmanlaajuisesti olemme epäilemättä tänään jossakin määrin samanlaisessa tilanteessa kuin Venäjä Gorkin nuoruudessa. Toisaalla on perittyä hyvinvointia, toisella maailman kulmalla taas syntyy valtavasti yhä uusia lapsia, joiden toimeentulon edellytyksistä ei ole mitään tietoa, tuskin edes toivoa.

Tämä asetelma tietenkin aiheuttaa neuroottista ahdistusta niissä, jotka kokevat hyvinvointinsa olevan ansaitsematonta ja jotkut yrittävät jopa selittää itselleen, että se perustuu noiden sorrettujen ja solvaistujen riistoon.

Tämä taipumus on sinänsä psykologisesti yhtä ymmärrettävä kuin se on falski. Ongelma on olemassa, mutta sitä ei voida ratkaista hävittämällä hyvinvointia vaan se täytyy ottaa hallintaan vähentämällä liikaväestön syntymistä siellä, missä sillä ei ole riittäviä elinedellytyksiä eli siis tarvetta.

Käteen sattui muuan Spiegel-bestseller: Ilija Trojanow, Der Überflüssige Mensch -tarpeeton ihminen, DTV 2015, 89 s.

Kirjoittaja on tarttunut tärkeään aiheeseen, mielekkään työn jatkuvaan ja radikaaliin vähenemiseen, mutta käsittelee aihetta mielestäni sentimentaalisen pinnallisesti.

Sen sijaan, että kysyttäisiin Trojanowin mukaan, kenestä pitäisi ihmisten vähentäminen aloittaa (minusta, sinusta, perheestämme, ystävistämme…?) on ainoa järkevä keino tarttua itse väestöräjähdykseen ja estää miljardien suuruisen liikaväestön synty.

Trojanowin kirjan kiinnostavana osana pidän sen alkua, jossa hän selostaa tunnettua ranskalaisen Le Méduse -laivan haaksirikkoa, joka johti muun muassa ihmissyöntiin ja jota kuvaa Géricaultin kuuluisa maalaus ”Medusan lautta”.

Siinä nimittäin toteutui erinomaisesti se sanonta, että herra on herra helvetissäkin. Osa pääsi pelastusveneisiin, ja yksi heistä sai itselleen peräti nojatuolin hyvin varustetussa veneessä. Sinne yrittävät matruusit torjuttiin sapeliniskuilla.

Kuitenkin osa pääsi myös laivan osista kyhätylle lautalle, jota pelastusveneet alkoivat hinata kohti rannikkoa.

Pian määräsi päällikkö myös hinausköyden katkaistavaksi. Käskyä on pidetty hyvin moitittavana, mutta en kyllä osaa itse sanoa mitään sen mielekkyydestä, kun en ollut siinä myrkyssä mukana.

Joka tapauksessa lautalle jäi vain niukasti juotavaa: kaksi tynnyriä viiniä ja kaksi tynnyriä vettä. Syötäväksi oli vain kastuneita korppuja.

Kun ruoka alkoi loppua, piti lautan korkeimpaan osaan majoittunut ns. terävä pää neuvottelun ja päätti heittää osan porukasta mereen, ne heikoimmat. Ketään ei tarvinnut tappaa ravinnoksi, sillä ruumiita oli muutenkin käytettävissä.

Tarinan loppu oli kaiketi jossakin määrin onnellinen, sillä useat pääsivät lopulta hengissä rantaan.

Trojanow pitää tätä tositarinaa varoittavana esimerkkinä myös meidän ajallemme: yhä useampi meistä on tarpeeton, eikä eliitti häikäile lainkaan uhratessaan sen oman pelastumisensa hyväksi.

No, tiedäpä häntä. Siihen en ihan usko, mutta meneillään olevat prosessit ovat todella vakavia ja tarpeettoman ihmisen ongelmalla on nyt aivan uusi kaiku.

Kun Suomessa todettiin, etteivät pikkutilat, jotka sinänsä tarjosivat mielekästä työtä, enää riittäneet tarjoamaan ajan vaatimaa elintasoa, täältä muutettiin muualle.

Meillä ei ollut siirtomaita, mutta Amerikkaan, Ruotsiin ja hieman Venäjällekin muutti varsin huomattava osa väestöä. Silloin noissa maissa oli tarvetta ihmisistä. Venäjälläkin koulutetulle väelle oli kysyntää.

Nyt tilanne on toinen. Niitä mahdollisesti jopa viittä miljardia ihmistä, jotka Afrikka tulee lisäämään väestöönsä, ellei mitään tehdä, ei sen sijaan tarvitse mikään työpaikka ja kaikkein vähiten niiden merkitsemää rasitusta kaipaa maapallomme biosfääri.

Ei täältä kuitenkaan ole syytä ketään mereen heittää. Sen sijaan on rikos, ellei kohtuuttoman suureen syntyvyyteen puututa ajoissa.

Vai mahtaisiko ns. vihreillä olla tähän jokin muu ratkaisu?