Maailman napojen siirtyminen

Missä historia tehdään?

Vielä minun nuoruudessani saatettiin sanoa, tosin jälkijättöisesti, että historia päätettiin muutamassa paikassa, jotka olivat Englannin pankki, Saksan pääesikunta ja Ranskan akatemia. En muista, oliko tämä peräisin Egon Friedelliltä.

Nuo instituutiot eivät sinänsä maailmaa hallinneet, mutta olivat kukin alallaan ehdotonta kärkeä, joka kaikkien piti ottaa huomioon.

Suunnilleen vuonna 1900 tämä luultavasti olikin lähellä totuutta. Ei toki sentään enää kahden maailmansodan jälkeen.

Silloin nuo paikat olivat pikemminkin Federal Reserve Board, Neuvostoliiton kommunistisen puolueen politbyroo ja Ruotsin akatemia.

Nyt sen sijaan ne saattaisivat kukaties olla Valkoinen talo, Kiinan kommunistisen puolueen politbyroo ja pysyvä komitea sekä –Ruotsin akatemia… Vai onko se sittenkin Hollywood?

Luettelosta on tietenkin tahallaan jätetty pois suurin osa tärkeistä tahoista ja ehkäpä jopa tärkeimmät. Joka tapauksessa muutokset ovat tämän suuntaisia ja se panee ajattelemaan. Enää ei Eurooppa johda millään muulla kuin kulttuurin alalla –jos silläkään.

Kiina on niin suuri ja dynaaminen, että sen merkitys on yli muiden monella alalla: nyt taloudessa ja pian kai sotilaallisellakin alalla, mutta ei vielä kulttuurissa. Ja vielä toistaiseksi USA on se liikkuva palikka, jolla ainoana on todellista mannertenvälistä sotilaallista voimaa. Onhan se kulttuurinenkin suurvalta, mutta nimenomaan massana suoltamansa epäkulttuurin alalla. Varsinaisen korkeakulttuurin voikin kai jättää jo huomiotta.

Venäjä on poissa luettelosta. Se yrittää palauttaa merkityksensä, mutta vielä enemmän se on alivoimainen kuin aikoinaan ensimmäisen maailmansodan hävinnyt Saksa. Saattaa sillä aseita olla, mutta niiden käyttäminen on enimmäkseen mahdotonta ja logistisesti se on sidottu sinne sydänmaahansa.

Englannissa aikoinaan rehvasteltiin: we have the men, we have the ships, we have the money too! Venäjällä asiat ovat huonommin.

Yhtä ainoaa rajoitetusti toimintakykyistä lentotukialusta voi halutessaan hinata melkein minne tahansa, mutta ei se merkitse todellisia muskeleita. Kulttuurisesti Venäjä on eristynyt, ei nyt ihan Kiinan tavoin, mutta merkittävästi. Sen suuri aika on menneisyydessä.

Ruotsi taas tunnetaan laadun tekijänä ja pikku jättiläisenä, jonka hyvinvointivaltio on paljon kokoaan suurempi ihanne. Se sopii myös sen postmodernin kulttuurin alustaksi, jota Ruotsin akatemia edustaa ja sen valintoja todella kumarretaan kaikkialla maailmassa. Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=nobel .

Meillä perustettiin suurellisesti Millennium-palkinto, mutta se floppasi, vaikka rahaa kyllä palaa. Kuitenkaan Alfred Nobel ei ollut sen kummempaa kuin hyvällä tuurilla rikastunut räjähteiden tuottaja, erikoisesti siviilitarkoituksia palvelevan dynamiitin. Toki on syytä mainita myös ruudit.

Dynamiitin keksimiseen ei tarvittu edes järkeä, neroudesta puhumatta. Se oli ennen muuta onnenkantamoinen, mikäli olen asian oikein ymmärtänyt. Rahaa rupesi joka tapauksessa tulemaan kuin rännistä ja kun upporikas ei pysty määräänsä enempää syömään ja juomaan, oli luonnollista ikuistaa nimensä rahastolla. Jaettavat summat ovat lähinnä keskisuuria.

Brändi sattui onnistumaan eikä mikään vastaava palkinto ole koskaan onnistunut haastamaan Nobelin prestiisiä. Ei vaikka siitä päättää vain pieni kamarilla: Ruotsin akatemia.

Joka tapauksessa tuo akatemia ei ole mikä tahansa laitos. Se on kuin onkin nykykulttuurin keihäänkärki, mikä ennen muuta näkyy kirjallisuuspalkinnon jakamisessa. Sen prestiisi ulottuu kaikkialle ja tuskin on mitään toista instanssia, joka samassa määrin olisi koko maailman arbiter elegantiarum, jos sanaa nyt voi käyttää. Ehkä ei kannata.

Asiaan kuuluu, että tämä instituutio on hyvin sensitiivinen kaikille intellektuaalisille ja etenkin anti-intellektuaalisille muodeille, jotka tunnetaan nimellä radical chic.

On kiintoisaa, että se on avoimesti luopunut valistuksen perinnöstä ja alkanut jyvittää arvostusta ideologisesti, ei pelkästään sen mukaan, miten poliittisesti korrekteja palkittavat kandidaatit ovat, vaan myös sen mukaan, täyttävätkö itse palkitsijat uusimmat kelpoisuuskriteerit, jotka taas syntyvät kansainvälisessä eliittijulkisuudessa, paljolta juuri Amerikan liberaalisilla laitamilla.

Mutta se siitä. Voisihan niistä palkituista puhua yhtä ja toista, mutta ehkä se kaikkein merkillepantavin seikka on, että vaikka ne olisivat olleet miten läpinäkyvästi poliittisia ja osoittelevasti radikaaleja tahansa, on itse palkinnon prestiisi vain säilynyt. Norjan akatemia rauhanpalkintoineen tässä kyllä tosin on vielä pahemmin ryvettynyt.

Mitä Ranskan akatemiaan tulee, on se ollut aika konstikas eli monipuolinen laitos, mutta ymmärtääkseni sen suurin merkitys on ollut normiston luojana. Siellä on muun muassa päätetty, mikä on hyvää ranskaa ja mikä ei ole. Jokaisen sivistyneen ihmisen taas oletetiin osaavan ranskaa ja mitä paremmin, sitä hienompaa.

Akatemian jäsenet ovat olleet ”kuolemattomia” siksi, että heidän ajatuksillaan on katsottu olevan liki uskonnollinen merkitys kulttuurin edistymisessä: hyvyyden, totuuden ja kauneuden palveluksessa.

Mutta johan siitä on aikaa, kun kulttuuri oli arvo sinänsä. Nyt kelpaa kaikki, millä tehdään rahaa ja millä nähdään jotenkin olevan merkitystä jonkin juuri nyt hyvänä pidetyn asian edistämisessä.

Toisin kuin Ranskan akatemia, Ruotsin akatemia ei sentään taida kyetä luomaan normistoa, se vain haistelee trendejä ja seurailee niitä. Kai se ilmapuntarista tai tuuliviiristä koko maailmankin kulttuurin suhteen sitten käy.

Meillä koko akatemian idea on tainnut lässähtää, kun Kekkonen aikoinaan löi sen lättänäksi. Sen virkaa taitaa osittain toimittaa Kotus, joka ei enää itsekään tiedä, mikä on hyvää kieltä ja mikä ei. Se on kuitenkin Suomen Akatemian kielitoimiston perillinen.

Mitä taas on hyvä englanti, on asia, joka ei kiinnosta ketään. Itse asiassa sitä ei taida ollakaan muualla kuin Englannin sääty-yhteiskunnan jäänteiden keskinäisissä kokoontumisissa. Siellä osataan kuurnita ääntämys ja ruotia ilmaukset, mutta koko tuo maailma jää suurimmalle osalle englannin puhujista aivan käsittämättömäksi ja tarpeettomaksi.

Ehkäpä se on hyvä niin. Globalisoituneessa maailmassa olisi outoa, jos lingua francalta vaadittaisiin, että se on jotakin muuta kuin sen tarvitsee olla. Se on jokamiehen kommunikaation väline eikä mikään arvo sinänsä ja niinpä jokaisella on oikeus riepotella sitä mielin määrin.

Eipä Ruotsin akatemiakaan taida siitä piitata, millaista kieltä sen palkitsemat laureaatit käyttävät. Eihän se edes pystyisi sitä arvioimaan.

Mutta mihin se sen sijaan pystyy?

Minusta tämä on hyvä kysymys ja ehkä siihen kannattaisi pyytää vastusta tämän elimen jäseniltä itseltään. Tai ehkä kannattaisi kysyä, mihin he eivät pysty. Olisi kiinnostavaa kuulla, millä tasolla tämän elimen itsekritiikki on.

Aikamoinen on joka tapauksessa tämän elimen urakka, onpa se sitten oikeasti maailman kulttuurin johdossa tai ei.

Peter Handken valinta vuonna 2019 herätti poliittisen korrektiuden vahtikoirien närkästyksen, mikä on aivan poikkeuksellista. Tämä asia kohottaa palkinnon arvoa ainakin minun silmissäni. Ehkäpä tulevat ratkaisut ovat kiinnostavampia kuin menneet?

Nobelin evästyksen mukaan palkittujen teoksissa piti joka tapauksessa olla ihanteellinen tendenssi. Onpa tainnut sekin evästys jo aikaa unohtua. Olisi hienoa, jos se taas palaisi. Odotellaanpa taas syksyä.