Soome sild

Suomen sillan insinöörit

Seppo Zetterberg, Viro ja Suomi 1917-1920. Docendo 2018, 405 s.

Meillä ei Kekkosen aikana kovinkaan paljon puhuttu Virosta ja Baltian maista ja vielä vähemmän niistä tiedettiin.

Kuitenkin niitä tutkittiin ja tieto oli halukkaiden saatavissa. Vilho Niitemaan Baltian historia oli alan yleisesitys, Seppo Myllyniemen Baltian kriisi kertoi siitä dramaattisesta vaiheesta, jossa eteläiset naapurimme menettivät nuoren itsenäisyytensä. Seppo Zetterbergin väitöskirja taas kertoi siitä, miten se saavutettiin ja Kalervo Hovi kirjoitti Baltian maiden ulkopolitiikasta.

Ja olihan meillä saatavana muun muassa Ants Orasin kirja Viron kohtalonvuodet. Sivumennen sanoen muistan hyvin, miten eräs tuttavani 1970-luvulla tuhahti mokomalle nimelle: tapahtuiko Virolle muka jotakin pahaa? Eivätkös he viihdy Neuvostoliitossa oikein hyvin, kuten joka päivä vakuutetaan?

Tämä vain esimerkkinä siitä, ettei pelkkä tutkimus sellaisenaan riitä tekemään edes historian perusasioita tunnetuiksi. Ehkä pitäisi kehittää jonkinlainen tunnettuuden asteikko, jossa ”yleisesti tunnettu” historiallinen tosiseikka määriteltäisiin. Kriteerinä voisi vaikka olla, että se on niin hyvin tiedossa oleva asia, ettei edes iltapäivälehden toimittaja kehtaa tehdä siitä lööppiä.

Joka tapauksessa Viron asiat ovat meillä aina olleet niin huonosti tunnettuja, että niistä on voinut halutessa tehdä lööpin.

Tämä huono tiedon taso mainittiin usein vuosien 1917-1920 keskusteluissa. Virosta tunnettiin lähinnä vain perunat ja sieltä sortovuosina Suomeen tuodut poliisit. Maan historian ja yhteiskunnan erikoislaatu oli meillä tuntematon.

Virolaiset sen sijaan tunsivat Suomea paljon paremmin, sillä sikäläinen nuoriso oli ottanut tavakseen tulla maahamme keväisin ja opiskeli muun muassa maatalousoppilaitoksessa ja muissakin opistoissa -tietenkin myös maamme yliopistossa.

Viron kansallisuusryhmien -virolaisten, saksalaisten ja venäläisten- suhteet olivat sen sijaan meillä useimmille aivan käsittämättömiä. Moni luuli voivansa rinnastaa sikäläiset saksalaiset meidän ruotsinkielisiimme, mikä oli paha virhe.

Erilaisiksi muodostuivat myös Suomen Vapaussota, josta tuli ennen muuta sisäinen luokkasota ja Viron Vapaussota, jossa myös sikäläiset sosialidemokraatit nousivat ulkoista hyökkääjää vastaan.

Niinpä maidemme suhteet muodostuivat sangen mielenkiintoisiksi, ei vähiten sen vuoksi, millaisen asenteen ja roolin maiden sisäiset ryhmittymät omaksuivat keskinäiseen yhteistyöhön ja kansainvälisiin kysymyksiin.

Suomessa on taas viime aikoina vatkattu sitä käsitystä, että Saksa olisi vuonna 1918 vallannut Suomen alusmaakseen. Tästähän ei suinkaan ollut kysymys, minkä vertailu Viroon osoittaa. Siellä näin todella tapahtui ja sen mukaisesti sitten myös saksalaiset, niin omat kuin vieraat, suhtautuivat Viron kansaan ja sen pyrkimyksiin.

Kun Saksa romahti, saattoi Suomen ja Viron lähentyminen vasta alkaa. Se tapahtuikin yhdennellätoista hetkellä ja on ilmeistä, että Suomi antoi naapurille ratkaisevaa apua vapaaehtoisten joukkojen, aseiden ja lainojen muodossa juuri silloin, kun Viron kansallinen hallitus joutui käytännöllisesti katsoen vailla mitään kättä pitempää bolševikkien hyökkäyksen kohteeksi.

Kiitollisuus oli ylenpalttista eivätkä kotimaisetkaan tahot meillä panneet kynttilää vakan alle. Suomalaiset vapaaehtoiset todella merkitsivät hyvin paljon Viron itsenäisyyden pelastamiselle, mutta tuskin he ansaitsivat sitä ylitsevuotavaa ihanteellisen uhrikielensä ylistystä, jota esimerkiksi Ilkka heille vuodatti. Sen porukan mukanahan oli melkoisesti suoranaisia roistoja ja ryöväreitä.

Mutta kullakin aikakaudella on tyylilajinsa. Merkittävämpi oli aikoinaan kysymys Viron itsenäisyyden säilyttämisestä. Se oli tosin julistettu, sen jälkeen maa oli ollut saksalaisvallan sortamana ja nousi sen jälkeen taas henkiin.

 Itsenäisyyden kansainvälinen tunnustaminen de iure oli kuitenkin paljon hankalampi asia, sillä se vaikutti suoraan myös suurvaltojen intresseihin ja suhteisiin.

Itse asiassa Suomikin -vaikka olikin ulkomaista ensimmäinen Neuvosto-Venäjää lukuun ottamatta-  tunnusti Viron de iure vasta kesällä vuonna 1920.

Viron tulevasta kohtalosta nimittäin oli kauan laajaa epätietoisuutta. Pariisin rauhankonferenssissakin virolaiset pitivät kauan vielä yhtenä mahdollisuutena liittyä tulevaan Venäjän federaatioon. Tämä olisi tietenkin tapahtunut vain hyväksyttävillä ehdoilla eikä tietenkään bolševistiseen Venäjään.

Reunavaltioiden itsenäisyyden säilyttämisen ymmärrettiin monella taholla olevan ajan mittaan hankalaa ja asian riippuvan käytännössä suurvallloista. Viron omat voimat tai edes vireillä olleen Suomen ja Viron valtioliiton yhdistyneet voimat eivät ajan mittaan paljoa painaisi.

Kaikkihan eivät asiaa kyenneet ymmärtämään ja esimeriksi Svinhufvud kannatti Venäjän sulkemista tykkänään pois mereltä ja Pietarin merkityksen vähentämistä asian vaatimalla tavalla. Vain näin voitaisiin myös Inkerille taata vapaus…

Kuten tunnettua, enempää Saksa kuin Englanti eivät olleet kiinnostuneita Suur-Suomesta, pikemminkin päinvastoin. Myös saksalaiset ymmärsivät mainiosti, mitä geopolitiikka tässä asiassa vaati. Sehän oli erityisesti Saksassa suosiotaan kasvattava kvasitiede ja toki terveen järjenkin avulla voitiin päästä samantapaisiin tuloksiin.

Zetterberg kuvaa elävästi sitä jatkuvassa liikkeessä ollutta miljöötä, jonka Suomenlahden ympäristö noina vuosina muodosti.

Yksityiskohdat ovat usein herkullisia, kuten kuvaus Suomen ensimmäisen valtionlainan antamisesta Virolle. Se annettiin seteleinä ja vietiin Suomen Pankista kelkalla satamaan, parin virkamiehen varmistaessa kuljetusta revolverit taskussa.

Ylittämätön kuvaus tuon ajan suomalaisen ensi polven sivistyneistön edustajan psykologiasta on lainaus konsuli Erkki Reijosen kirjeestä, jossa tämä kertoo:

…mieluummin olisin ottanut paikan jossain muualla, en kuitenkaan Norjassa, koska lähettilääksi en pitänyt itseäni sopivana, talonpoikaismies kun olen ja tomppeli. Tänne kansanvaltaiseen maahan sen tähden tulin, sillä täällä eivät muodot ja seremoniat ole vielä niin kehittyneet…

Ilmeisesti Reijonen kuitenkin oli mies paikallaan ja hänet nimitettiin ensin Tallinnaan ja sittemmin Riikaan täysivaltaiseksi lähettilääksi. Suurlähettiläitähän Suomella on ollut vasta sotien jälkeen.

Näihin aikoihin puhuttiin lahden molemmin puolin paljon käsitteestä Suomen silta/Soome sild. Sehän oli jo Lydia Koidulan viljelemä käsite, joka lienee mainittu vanhoissa virolaisissa kansanlauluissakin.

Ajatuksia valtioliitosta esitettiin useaankin otteeseen, mutta ne osoittautuivat lopulta epärealistisiksi. Myös Suomen ulkopolitiikan reunavaltiosuuntaus jäi lyhytaikaiseksi. Senhän voi katsoa päättyneen jo vuonna 1922, jolloin ulkoministeri Rudolf Holsti joutui eroamaan ns. Varsovan sopimuksen solmimisen takia. Samalla kaatui koko hallitus.

Tämä menee jo Zetterbergin kirjan ulkopuolelle, mutta kerrattakoon nyt tässä, ettei totuus unohtuisi.

Varsovan sopimuksen kohtalossa voimme myös nähdä Suomen ja reunavaltioiden erilaisen suhteen Saksaan, joka solmi keväällä 1922 Rapallossa eräänlaisen YYA-sopimuksen Neuvosto-Venäjän kanssa.

 Varsovan sopimuksen tarkoittama reunavaltioiden ja Suomen välinen Puola-vetoinen yhteistyö olisi luultavasti ollut Baltian maille ja Puolalle vain edullinen.

Suomen taa tuo sopimus olisi Saksan ja Venäjän Rapallo-yhteistyön oloissa saattanut vastakkain sekä Neuvosto-Venäjän että Saksan kanssa. Tämä jo sentään ymmärrettiin liian hankalaksi asemaksi, vaikka Ranskasta olisikin voinut sen ansiosta saada lukkarinrakkautta.

Saksa oli toki tuohon aikaan heikko ja käytännössä aseista riisuttu, mutta sen toipumiseen suhtauduttiin sentään pitkällä tähtäimellä optimistisesti.

Vuosina 1917-1920 kansainvälinen politiikka ei kuitenkaan vielä tuntenut Rapallo-yhteistyötä, jonka syntymistä tuskin monikaan osasi odottaa.

 Koko asetelma oli herkässä muutoksen tilassa ja sen taustalla vaikutti Venäjän hajoaminen ja heikkous, jonka väliaikaisuutta kaikki eivät kyenneet näkemään.

Olisi kuitenkin väärin väittää, että kaikki olisivat tässä suhteessa olleet yhtä tyhmiä ja lyhytnäköisiä, enempää silloin kuin nyt tässä viime vuosinakaan.