Isänmaallinen sota

Toinen Puolan sota 1812

Adam Zamoyski, Napoleon. The Man Behind the Myth. William Collins 2019, 727 s.

Venäläiset puhuvat joskus Toisesta Puolan sodasta, jolla tarkoitetaan Kosciuszkon kapinan kukistamista vuonna 1794.

Napoleonille Seconde guerre de Pologne oli hänen Venäjän-retkensä vuonna 1812. Kuten tiedämme, sama sota on Venäjällä virallisesti nimeltään Isänmaallinen sota vuonna 1812 (Отечественная война 1812 г.). Siihen sisältyy Venäjällä valtava määrä paatosta, mikä yhä näemme lukemattomissa yhteyksissä.

Aikalaisten silmin nähtynä tämä sota oli aika paljon arkipäiväisempi ja rumempi, kuten sodat yleensä. Aleksanterin kaveeraus Napoleonin kanssa oli tehnyt hänestä  omassa maassaan erittäin epäsuositun, eikä asiaa parantanut se, että venäläiset sitten ystävyyden katkettua vain pakenivat yhtä soittoa Napoleonin Suurta armeijaa Kutuzovin, tuon saamattoman vanhan irstailijan johdolla ja hävittivät mennessään oman maansa.

Mieliala oli sama kuin Suomessa vastaavassa tilanteessa muutama vuosi aikaisemmin, kun huomattavan samannäköinen sotamarski Klingspor peräännytti Suomen armeijaa Pohjanmaalle: Kaks on leukaa, yks on silmä, sydäntä vain puolikas, häntä syytettiin. Se mies ei johtanut ns. suurella sydämellä ja Runeberg parjasi häntä jälkikäteen vielä pelkurimaiseksi muukalaiseksi.

Klingsporin sinänsä varsin perusteltu strategia sortui siihen, että Viapori antautui eivätkä brittien lupaamat 10000 taistelijaa koskaan ilmestyneet Suomeen.

Kutuzov, joka jo ennen Moskovan polttamista oli saanut äärimmäisen harvinaisen kaikkein loistavimman ruhtinaan (svetlejši knjaz) kunnianimen, sen sijaan sai palata pakomatkaltaan loistossa ja kunniassa ja komeilee tänäkin päivänä pronssiin valettuna Kazanin katedraalin edessä Pietarissa.

Kuten muistamme, Napoleonin Suuri armeija (La Grande Armée) oli siihenastisen historian kenties suurin ja käsitti yli 600 000 miestä lähtiessään samoamaan Venäjälle. Takaisin tuli sitten ehkä 6000 eli yksi prosentti…

Puolalaista sukua olevan Adam Zamoyskin suitsutettu uusi Napoleon-kirja oli ihan pakko ostaa siksi, että halusin nähdä, miten hän esittää Puolan roolin tuossa valtavassa hyökkäyksessä, joka päättyi katastrofiin.

Esitys on tosiaan omalla tavallaan sangen kiinnostava. Tosin sen kiinnostavuutta nimenomaan Venäjän-retken osalta vähentää se, että tekijä siinä ei keskustele asian eri versioista historiankirjoituksessa, vaan tyytyy viittaamaan erikoisteoksiin –muun muassa omaansa. Mutta hänen teemanaanhan onkin tässä kirjassa Napoleonin persoona.

Joka tapauksessa vuoropuhelu nimenomaan venäläisen tutkimuksen kanssa olisi tehnyt asiasta paljon kiinnostavamman, mutta venäläisiä teoksia kirjallisuusluettelossa näyttää olevan vain yksi.

Yhtä kaikki, lyhyt selostus koko sotaretken (kampanja) synnystä ja pääpiirteistä poikkeaa huomattavasti erinäisistä standardiesityksistä.

Zamoyski selittää, ettei Napoleonin tarkoituksena itse asiassa ollut Puolan palauttaminen, vaikka sikäläiset patriootit näin uskoivat ja hän itsekin antoi näin ymmärtää. Olihan Napoleon jo perustanut Varsovan herttuakunnan Preussille kuuluneista Puolan osista ja näin ainakin osittain nostanut tuon ”tapetun” valtion kuolleista.

Napoleonille tärkeintä oli kuitenkin suhde Venäjään ja sen kannalta Puola oli sittenkin vain vaihtorahaa. Napoleon kyllä antoi puolalaisille lupauksia, jotka olivat puolinaisia ja hän myös kieltäytyi ”kunniattomasti” pettämästä heitä.

Uuden Puolan pysyttäminen ja oman veljen asettaminen sen kuninkaaksi, jota monella taholla pidettiin jo päätettynä asiana, ei kuitenkaan ollut ”toisen Puolan sodan” syynä.

Itse asiassa Napoleon ei halunnut tätä sotaa, kuten hän itsekin usein hoki. ”Syypää” oli hänen mielestään Aleksanteri, joka itsepintaisesti kieltäytyi noudattamasta Tilsitin sopimuksen koko henkeä ja vehkeili Englannin kanssa.

Kun Napoleon sitten keräsi tuon valtavan armeijansa, joka itse asiassa oli liikkuva suurkaupunki, hän ei aluksi aikonut edes ylittää Niemeniä. Aleksanterin luulisi vähemmästäkin järkiintyvän.

Muistakaamme, että väkiluvultaankin Venäjä oli tuohon aikaan vain vähän Ranskaa suurempi. Jälkimmäisellä olivat sitä paitsi käytössään myös monien liittolaismaiden resurssit. Venäjän puolella oli sodan sytyttyä vain meren takana sijaitseva Englanti. Siinä mielessä se oli joutunut samaan tilanteeseen, jossa Ruotsi oli vuonna 1808.

Mutta ei valtavaa armeijaa voinut paikallaankaan pitää. Maa poltteli sen jalkojen alla, sanoo kirjoittaja.  Nälkä rupeaa sellaista armeijaa aina hätyyttelemään, jos se on paikallaan ja vielä peräti omalla maalla.

Zamoyskin mielestä Suuren armeijan kokoa on mahdoton tarkkaan tietää. Teoriassa siinä oli 590 697 000 miestä ja 157 878 hevosta ja lisäksi vielä 90 000 erinäisillä Puolan ja Saksan alueilla. Vahvuuksia liioiteltiin kuitenkin raporteissa hyvin reippaasti.

Itse asiassa Niemenin ylitti ”vain” 235 000 miestä, joka oli myös aivan liian suuri armeija pysyäkseen yhdessä kolonnassa. Sen huoltaminen osoittautui suureksi ja kaiketi myös ratkaisevaksi ongelmaksi.

Kun sitten päästiin Borodinoon, jossa tapahtui ensimmäinen ja patrioottisen venäläisen historiankirjoituksen niin suuresti ylistämä todella suuri taistelu – sraženije eikä delo tai affair- oli ranskalaisia ja heidän liittolaisiaan siinä mukana 125 000-130 000 miestä, kun taas venäläisillä oli noin 30 000 enemmän ja lisäksi tykistöylivoima sekä linnoitetut asemat.

Joka tapauksessa tuloksena oli ranskalaisten täydellinen voitto –The French victory was complete. Näinhän asia on yleensäkin muualla kuin Venäjällä esitetty. Venäläiset menettivät noin 45 000 miestä ja ranskalaiset 28 000.

Mutta Suuri armeija oli jo pienentynyt varsin oleellisesti, eikä kyennyt korvaamaan tappioitaan. Itse asiassa se kyllä jonkin aikaa olisi kuitenkin ollut aivan ylivoimainen Kutuzovin kutistuneisiin joukkoihin verrattuna.

Mutta rauhaahan ei tullut. Aleksanteri julisti, että niin kauan kuin vihollinen on Venäjän pyhällä maaperällä, ei rauhaa tule, eikä siitä edes neuvoteltu.

Napoleon, joka itse asiassa oli ajautunut koko sotaan ja lähtenyt marssimaan kohti Moskovaa ilman mitään varsinaista syytä, oli järkyttynyt vihollisen barbaarisuudesta ja käyttäytyi suutuspäissään sangen sikamaisesti, yrittäen muun muassa räjäyttää Kremlin.

Moskovan polttamisesta hän aiheellisesti syytti kuvernööri Rostoptšiniä, joka tosiaan oli käskenyt tämän patrioottiseksi urotyöksi tai barbariaksi -näkökulmasta riippuen- kutsutun operaation.

Paluumatka Moskovasta oli se varsinainen suuri katastrofi ja yli puolet tappioista selitetään paleltumisilla. Miten suuri osa armeijan ”sulamisesta” selittyi karkaamisilla, on epäselvää, mutta järjestynyt armeija sentään saatiin kuin ihmeen kaupalla Berezinan yli.

Napoleon itse kuvitteli, lähtiessään Pariisiin, että hänellä oli vielä noin 150000 miestä turvaamassa valtakuntansa itärajaa ja hän arveli pystyvänsä nostamaan Ranskasta vielä 350000 miehen armeijan.

Kirjoittajan mielestä Napoleonin armeijan resilienssi, palautumiskyky olikin ilmiömäinen. Siitä huolimatta lähteet alkoivat jo kuivua, eikä esimerkiksi päteviä ratsumiehiä ja hevosia noin vain hankittu. Sellaisten kouluttaminen vaati vuosia.

Miesten suhde suureen –ja turhamaiseen- ylipäällikköön pysyi ainakin monella taholla jopa palvovana katastrofista huolimatta. Keisari itse onnistui vähättelemään itselleen tapahtunutta ja väitti, ettei vihollisella ollut mitään ansioita hänen onnettomuuksiinsa.

Mutta niinpä vain venäläiset suorittivat yhdessä muiden Napoleonia vastaan nousseiden armeijoiden kanssa marssin Pariisiin. Koko tuo taival, joka monen kohdalla käsitti ensin marssin Niemen-joelta Moskovan taa ja sieltä sitten taistellen Pariisiin, oli sotilaille äärimmäisen kuluttava.

Ja Pariisissa messieurs les barbares, kuten Napoleon suvaitsi heitä kutsua, käyttäytyivätkin yllättäen aivan mallikelpoisesti. Tosin he omaksuivat sieltä keisarin kannalta kovin vaarallisia aatteita, kuten vuonna 1825 saatiin havaita. Mutta se on jo toinen juttu.

Toinen Puolan sota oli Napoleonin kannalta itse asiassa sota ilman päämäärää, väittää Zamoyski, eikä sellaista sotaa voida voittaa.

Sittemmin Napoleon kyllä alkoi puhua Venäjän koko Euroopalle muodostamasta vaarasta, mutta sekin oli jälkijättöistä.

Puolalaisten unelma valtakuntansa ylösnousemuksesta toteutui tietyissä rajoissa ns. Kongressi-Puolan muodossa vuonna 1815, mutta, kuten tunnettua, he menettivät sitten ennen pitkää taas kaiken.

Ensin tuli vuoden 1830 kapina, jota suomalaisetkin olivat kukistamassa, ja sitten tuo vuosi 1863, jolloin meillä syystäkin niin palvottu Aleksanteri II teki Puolan valtiollisuudesta lopullisesti selvää.

Hänen työkalunaan Varsovassa oli meiltä siirtynyt entinen kenraalikuvernöörimme, kreivi Berg.