Keppiteoria

Vihaisuuden synty

Jo usean vuoden ajan on tietyillä tahoilla tolkutettu vihapuheen vaarallisuutta: sehän näet muuttuu jossakin vaiheessa vihateoiksi.

Tätä omalaatuista porttiteoriaa on perusteltu aivan erityisesti Ruandan kokemuksilla: kun tutut ja hutsit nimittelivät toisiaan halventavilla nimityksillä, ikään kuin muuttaen vastapuolen torakaksi tai muuksi tuhohyönteiseksi, seurasi ihmisten aivoissa yhtä nopeasti kuin loogisesti se johtopäätös, että tuholaiset on tapettava, likvidoitava, kuten asia äärivasemmistolaisessa perinteessä esitetään.

Eipä siinä sitten enää jäänytkään ihmisille muuta kuin ryhtyminen sanoista tehoihin. Näin syntyi kansanmurha Ruandassa. Milloin siis meillä, kun jo täälläkin ollaan tuolla kehityksen ensimmäisellä asteella?

Itse vihapuheen määrittely on meillä vielä jäänyt tekemättä, vaikka liikkeellä on epävirallisia versioita (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=vihapuhe ). Olennaista näyttää olevan, että vihapuhe on sellaista vihaista puhetta, joka pohjautuu suvaitsemattomuuteen. Virallinen muotoilukin lienee pian tulossa ja pelkään pahoin, että sille on vielä paljon poliittista käyttöä.

Jos jonkun mielestä on ihan OK, että ihmisten puheita ruvetaan jyvittämään sen mukaan, millaisia motiiveja niiden taakse kätkeytyy, viihtynee hän erinomaisesti siinä Orwellin maailmassa, jossa kansalaisten moraalituntojen sääntely on valtion mitä suurimman huolenpidon kohteena. Siinä maailmassa henkilökohtainenkin on aina poliittista. Mutta sehän onkin ihan luonnollista, eikös?

Käytännössä Neuvostoliitto ja Kiina yrittivät edetä tuota tietä mahdollisimman pitkälle, mutta joutuivat perääntymään. Nyt tämä asia on näemmä jo meilläkin unohdettu, sikäli kuin sitä on koskaan edes ymmärretty.

Kun ainoa oikea totuus nyt on sitten meidän hallussamme, ei sen kaikkien korollaarien toimeenpanossa säästetä mitään kustannuksia sen enempää kuin säästettiin aiemmissa totalitaarisissa valtioissa. Totalitaarisen logiikan mukaan muu ei ole edes mahdollista. Nollatoleranssi tai ei mitään.

1960-luvun kultaisina vuosina, kun yhteiskuntien tieteellinen ohjailu näytti helpolta kuin heinänteko, sai minunkin ikäluokkani opiskella myös George Homansin teorioita ihmisen käyttäytymisestä.

Muuan Homansin teesi, jonka itse kansantaiteilija M.A. Numminen lauloi levyllekin, oli teoria vihaisuuden synnystä (tässä englanniksi): Proposition A: When a person's action does not receive the rewards as expected, or receives punishment he did not expect, he will be angry. He becomes more likely to perform aggressive behavior , and the results of such behavior become more valuable to him."

Suomalaisessa käännöksessähän puhuttiin (emotionaalisista) investoinneista, mutta asian ydin on siis siinä, että tilanne koetaan epäreiluksi.

Se, joka on ollut tekemisissä lasten kanssa, ymmärtää, että oikeudenmukaisuuden vaatimus kuuluu ihmisen perusasetuksiin ja ilmenee jo varhain. Se on erittäin kova vaatimus ja muistamme, että valistusaikana filosofit väittivät, että se koskee jopa kaikkivaltiasta Jumalaa.

Jos sitä loukataan, seuraa vihaisuutta, joka ilmenee sekä murjotuksena että itkuna ja hammasten kiristelynä ja vastaavina epäystävällisinä reaktioina. Mahdollisuuksia on monia ja ne riippuvat ikäkaudesta.

Itse asiassa Homansin johtopäätös on aivan triviaali ja muistan, että sille jo aikanaan naureskeltiin yleisesti, niin tosi kuin se onkin. Mikään ei kuitenkaan ole liian itsestään selvää, kun politiikka on kyseessä. Esimerkit totalitarismin piiristä osoittavat liiankin hyvin, että kaikkein ilmeisimmätkin asiat voidaan kääntää päälaelleen ja saada asialle yleinen –ainakin näennäinen- hyväksyntä.

Homansin kyseinen esimerkki toki liittyy vain yhteen sellaiseen mekanismiin, joka tuottaa vihaisuutta. Laajemmin ajatellen kyseessä on turhautuminen. Vihaisuutta voi siis hyvin syntyä myös sosiaalisen kentän ulkopuolella: ihan vain siitä, että henkilö yhä uudelleen turhaan yrittää suorittaa jotakin tehtävää, joka vain ei ota onnistuakseen.

Silloinkin syntyy helposti vihaista puhetta ja jopa suorastaan karkeita kirouksia, vaikka niiden kohteena ei olekaan mikään poliittinen päättäjä.

Homansia mukaellen voisi laajemminkin etsiskellä vihaisuuden alkulähteitä vaikkapa eläinkokeilla. En ole empiirisesti asiaa tutkinut, mutta oletan, että mikäli annamme koe-eläimelle, esim. apinalle tai koiralle toistuvasti epämiellyttäviä ärsykkeitä vaikkapa tökkimällä sitä yhä uudelleen kepillä, se alkaa käyttäytyä vihamielisesti ja jopa hyökkäävästi.

Tämä itse asiassa vahvistaa vanhan sananparren: Cet animal est très méchant: Quand on l'attaque, il se défend. –tuo elukka on hyvin ilkeä, se puolustautuu, kun sitä vastaan hyökkää…

Tämä periaatehan tuli yhä uudelleen julki niissä kuvauksissa, joita kommunistit esittivät kapitalistisesta maailmasta. Vaikka osattiinhan se homma myös toisin päin. Nyt sitä sovelletaan niihin, yhä laajeneviin kansan kerroksiin, jotka kokevat joutuvansa jatkuvan ja ansaitsemattoman epäoikeudenmukaisuuden kohteiksi.

Itse rohkenen olla sitä mieltä, ettei vihapuheen ja kansanmurhien välillä ole mitään loogista yhteyttä eikä edes empiiristä. Vihaisuus on normaali tila, joka syntyy silloin, kun ihminen saatetaan turhauttavaan tilanteeseen. Se ilmenee aggressiivisena käytöksenä, joka suuntautuu niitä kohtaan, joiden katsotaan olevan syyllisiä tilanteeseen, mikäli sellaisia on.

Vihaisuuden synty on enemmän tai vähemmän väistämätön reaktio tietyissä oloissa ja niillä, jotka ovat siitä vastuussa, pitäisi olla myös rohkeutta ottaa asiasta vastuu, kuten demokratian perinteisiin kuuluu.

Mikäli sen sijaan yritetään piiloutua läpinäkyvien ylevien periaatteiden taa ja niihin nojaten jopa hyökätä demokratian tärkeintä perusoikeutta eli sananvapautta vastaan, ei vihaisuus siitä lainkaan vähene, päinvastoin.

Kun sen jälkeen sitten hehkutetaan, että sananvapautensa käyttäjät ovatkin (vihapuheesta) tuomittuja rikollisia, ei tämä älyllinen salto mortale tosiasiassa petä tyhmimpiäkään, vaikka he niin saattavat teeskennellä.

Näitä perusasioita on turha yrittää vesittää viittaamalla siihen, ettei sananvapauden suoja ulotu loukkaavaan kielenkäyttöön, uhkailuun tai vastaavaan. Kun samaan aikaan ollaan kriminalisoimassa raamatun siteeraaminen ja vääntämässä viattomista sukkeluuksista muka rikollista kiihottamista kansanryhmää vastaan, on asian tarkoitus liiankin selvä.

Muistelen että ennen oli Goethea mukaellen tapana sanoa: Man merkt die Absicht und wird verstimmt… Vanhoissa näytelmissä tunnettiin myös niin sanotut vahanuken salaisuudet, jotka itse asiassa jokaisella oli tilaisuus ihan avoimesti nähdä.

Tällä uuskielen normeja luovalla toiminnalla, jonka tukeminen on saamassa hälyttävät mittasuhteet, on kyynisen törkeytensä puolesta hyvinkin sama ärsykearvo, kuin häkkieläimen kiusaamisella sitä yhä lisää kepillä tökkien. Luulenpa, että tämä taktiikka vielä sataa suoraan sen käyttäjien laariin. Siinä ne sitten pian viljat mätänevät.