torstai 12. toukokuuta 2022

Mennään eikä meinata

 

Maailmansodan ajalta

 

Ilmari Kianto, Vielä niitä honkia humisee… Kokoelma muistelmia, mietelmiä, kokkajuttuja korvesta. Pohjolan kustannus-osakeyhtiö 1918, 237 s.

 

Tämän kokoelman pätkät ovat enimmäkseen syntyneet ensimmäisen maailmansodan aikana ja juuri se tekee niistä ainakin jonkin verran mielenkiintoisia.

Sen jälkeen, kun Venäjä irtautui maailmansodasta ja Suomi Venäjästä, seurasi meillä vielä vuoden 1918 kapina ja oma sota, joka vielä lykkäsi julkaisemista, kuten alkusanoissa kerrotaan. Näyttää kuitenkin siltä, ettei kirjoittaja ainakaan olennaisesti muuttanut tekstejään tilanteessa, jossa kaikki pian nähtiin aivan uudessa valossa.

Tarkoitan sitä, että Kianto eräässä jutussaan selostaa sitä, miten hänen kotikulmiltaan koottiin Venäjän tueksi maailmansotaan vapaaehtoislegioona, johon kuuluivat kaikki seudun originellit. Sotaan lähdettiin sitten paikallisen höyryveneyrittäjän, Harakka-Antin laatimalla lentolaitteella, jonka runkona oli vene ja jota ohjattiin melalla. Airojakin jouduttiin käyttämään.

Itse sodankäynti tällä vehkeellä vihollisen zeppeliinejä vastaan ei ole kovin kiinnostavasti kuvattu, sen verran överiksi se menee, mutta kiinnostavaa on, että saksalaisia vastaan taistellaan ja Pietarissa liitytään Venäjän armeijaan, josta saadaan sotakamppeet päälle ja komeat arvot jokaiselle.

Kiantohan nuorna miesnä aloittelikin upseerinuraa ns. vanhassa väessä ja kirjoitti sitten siitä elämänvaiheestaan hauskat muistelmat nimeltään ”Väärällä uralla”. Itse asiassa hän sai armeijasta potkut erehdyttyään kirjoittamaan Krasnoje Selon leiriltä kuvauksen, jossa mainitaan ”ryssän ilkiä haju”. Asia tuli heti esille valppaassa Venäjän lehdistössä.

Tuo haju oli peräisin venäläisestä saapastervasta (djogot -tökötti), joka mainitaan myös tässä kirjassa. En ole varma, miten laajasti sillä voidaan selittää tuo mainittu erikoislaatuinen tuoksu, joka vielä neuvostoaikana oli selvästi jokaisen tunnistettavissa.

Joka tapauksessa suomussalmelainen legioona lähti tuossa vaiheessa puolustamaan imperiumia uskossa ja totuudessa, kuten sanottiin, mistään jääkäriliikkeestä ei ollut tietoakaan. Todellisuudessakin Venäjän armeijaan meni useita satoja suomalaisia vapaaehtoisia, joita nimitettiin myös ”Mannerheimin jääkäreiksi”. Tuo vapaaherrahan palveli siellä itse ja arveli, että emämaan suosio olisi hankittavissa laajemmalla lojaalisuuden osoituksella.

Vapaussodan jälkeen, johon Kianto oli suurella innolla osallistunut ja hankkinut tiettyä herostraattista kuuluisuuttakin, olisi luullut, että tuosta venäläismielisestä vaiheesta olisi vaiettu, mutta kaiketi jokainen vielä muisti asiat niin hyvin, ettei kannattanut vaivautua niitä kätkemään.

Harakka-Antin lentolaitteella käydään toisessa jutussa Amerikassa saakka. Matkaan menee useita päiviä, kun se tehdään Pietarin ja Lontoon kautta, vaikka nopeudet nousevat huimiin lukemiin: 130 ja jopa 300 kilometriä tunnissa! Vaikea on moisia lukuja käsittää, mutta tunnettuahan oli, että ne olivat lentokoneelle mahdollisia.

Maan päällä taas, vedet mukaan lukien, ovat muutaman kymmenen kilometrin tuntinopeudet kovia. Venäläinen, öljyä polttava höyryturbiini antoi Novik luokan hävittäjille peräti 36 solmun eli lähes 70 km/t tuntinopeuden, mutta siitä ei Kianto liene kuullutkaan, ehkä se oli sotasalaisuus.

Myös nopeimmat junat pystyivät 1900-luvun alussa jo peräti 200 km/t nopeuteen, mutta eri syistä nopeudet olivat meillä yleensä vain muutaman kymmenen kilometriä tunnissa. Mihinpä se niin kova kiire olisi ollut?

Muistan vielä hyvin, miten joskus köröteltiin Pieksämäeltä Kallislahteen kovalla helteellä, paikallisjunan nopeuden ollessa varmaankin siellä 30 km/t vaiheilla. En ole tarkistanut. Pysäkkejä oli paljon ja otti aikansa, ennen kuin puhkuva ja puhiseva veturi aina taa pääsi pysähdyksen jälkeen vauhtiin ja äänteli kiihtyvään tahtiin rimpsua hou-sut put-too, hou-sut puttoo…

Melkoinen tekniikan ihme Suomussalmella olikin sitten Ikin veljen automobiili, joka tulla pöllähti kylään Oulusta saakka. Sieltä oli ensin soitettu ja käsketty lämmittämään sauna…

No, vierailta jäi sinä iltana kylpemättä, kun sattui tiellä kaikenlaisia viivästyksiä, niin soudettavan proomun kanssa kuin unisen kuskin kanssa, joka päästeli kerran hyrysysyn vitelikkoon.

Mutta mahtavaa oli tuo meno armon vuonna 1914, kun päästiin kunnon valtatielle ja laskettiin kellon kanssa nopeuksia: kokonainen kilometri 60 sekunnissa eli yhdessä minuutissa! Se tekee siis 60 kilometriä tunnissa! Eivätpä siinä etäisyydet enää tuntuneet missään. Ellei lehmiä ja mullikoita olisi pitänyt alituiseen väistellä, olisi tämä merkinnyt jo sitä, etteivät syrjäseudut enää niinkään syrjäisiä olleet.

Kianto ymmärsi heti asian valtavan merkityksen kuljettuaan aiemmin samoja reittejä hevosella, pyörällä ja porokyydillä. Kievaritalotkin vilahtelivat ohi, ennen kuin kerkesi huomatakaan. Eipä ollut tarvetta mennä edes satojen kilometrien (enää ei virstoista puhuttu) matkoillakaan välillä yöpymään, jos vain tiet olivat kunnossa.

Toki kuudenkymmenen kilometrin tuntinopeudella ajettaessa tuuli vonkuin hurjasti korvissa ja auto välillä pompahteli ja hyppi. Matkustajat olivat menneet hiljaisiksi. Kianto kuitenkin näyttää riemuinneen hurjasta menosta ja hinkui jo seuraavaksi lentokoneen kyytiin.

Ja niinhän siinä kävi, että jo niin pian kuin 1920-luvulla auto muuttui Suomessakin suuresta harvinaisuudesta joka kylän kulkuvehkeeksi. Ne, jotka olivat syntyneet suunnilleen vuosisadan vaihteessa, saivat vielä useinkin elämässään kokea sekä oman perheen (lasten ja lastenlasten) auton kyytiä ja vieläpä suihkumatkustajakoneenkin eli ”stratocruiserin” hurjaa menoa.

Ei Kiantokaan vielä Harakka-Antin lentolaitetta luodessaan pystynyt kuvittelemaan, että ihminen voisi tuolla hamassa stratosfäärissä matkustaa ääntä nopeammin tai ainakin suunnilleen samalla nopeudella, saati, että sen voisivat vielä tehdä jopa nuo samat mökin-Miinat, joille ei aina hevoskyytiäkään piisannut…

12 kommenttia:

  1. Kiinnostavaa, että niin Iki kuin K.M.Wallenius (Harakka-Antti lähtee itäjäihin) innostuivat tuosta Harakka-Antin nimestä. Harakka-Antti oli Kiantajärven kippari, joka kuljetti tavaraa ja ihmisiä jo viime vuosisadan puolella ensin laivallaan "Alku" ja vuodesta 1934 alkaen laivallaan "Kainuu". Sota tuhosi Antin laivan ja näin Suomussalmella piti siirtyä muihin kulkureitteihin. Maantieliikenne oli alkanut Juntusrannan ja Hossan välillä jo v.1914 ja varsinainen maantie valmistui v.1929.

    Keväisiä terveisiä Suomussalmelta,
    Ilmari (K.H.P.V. :n jäsen)

    VastaaPoista
  2. "Sen jälkeen, kun Venäjä irtautui maailmansodasta ja Suomi Venäjästä, seurasi meillä vielä vuoden 1918 kapina ja oma sota, joka vielä lykkäsi julkaisemista, kuten alkusanoissa kerrotaan. Näyttää kuitenkin siltä, ettei kirjoittaja ainakaan olennaisesti muuttanut tekstejään tilanteessa, jossa kaikki pian nähtiin aivan uudessa valossa."

    Se, mikä kiinnostaa minua tässä yhteydessä, on, että kuinka paljon venäläisiä jäi asumaan Suomeen, kun vallankumous pyyhki vanhan Venäjän ylitse ja he pakenivat sitä maahamme ja maamme kautta.

    Voiko blokisti antaa joitain arvioita?

    M

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Määrähän oli autonomian aikana hyvin pieni: vuoden 1897 väestönlaskussa noin 6000 (+ sotilaat). 1920-lluvulla emigrantit nostivat sen noin 15000:een ja hetkellisesti korkeammaksikin.Yleensä emigrantit kuitenkin jatkoivat matkaa Eurooppaan.
      Nykyään olemme historiallisesti uudessa tilanteessa, kun venäläisten määrä on sekä absoluuttisesti että suhteellisesti monikertaisesti isompi kuin koskaan historiamme aikana.

      Poista
  3. Lapsena tuli useinkin käytyä Suomussalmella, tai tarkemmin sanoen Ämmänsaaressa, jossa meillä oli perhetuttavia. Linjurilla körötettiin kapeata hiekkatietä, sillä Kekkosen pikitietkin olivat vielä rakentamatta. Maitolaitureilla pysähdyttiin jättämään latauksessa olleita akkuja, joiden avulla taas kuunneltiin sähköttömissä taloissa radiota. Lähes joka talossa vilisti russakoita ja vanhempi väki pani kahviinsa sokerin sijaan suolaa.

    VastaaPoista
  4. Muistanen joskus lukeneeni ettö Suomessa ensimmäinen ajokortti olisi naiselle annettu vahingossa. Autokoulun opettaja olisi halunnut naisesta vain eroon.
    Totta on että naisille sattunee enemmän kolareita kuin miehille, mutta ne ovat yleensä olleet pikkuisia, kun taas tilastollisesti miehillä on ollut enemmän niitä kuollon kolareita, johon taas olettaisin iän vaikuttavan.
    Molempien sukupuolten kohdalla sanoisin että harjoittelua se autoilu vaatinee, eikä sitä opi kuin tekemällä. Itse inhoan aja Helsingin keskustassa, vaikka kaupunki ajamiseksi se on ihan helppoa. Isä kuka teki toistakymmentä vuotta Helsingin kaupungissa töitä kunnossapidossa sanoi että kyllä sen oppii ja siinä samalla kadut yms. Juu varmasti, mutta löytänen joukkoliikenteen helpommaksi jos sinne pitää päästä.
    Suomessa kumminkaan ole sitten onneksi mitään uskonnollista sukupuolisidonnaisuutta minkä varjolla naisilta olisi kielletty jokin asia. Ystävä kertoi kuinka jossain missä islam valtauskontona. Lähetystöalueen naiset oli saaneet luvan sillä tietyllä alueella ajella. Mutta jäin siihen käsitykseen että olisi tämä etuoikeus poistunut kun jonkun lähettilään vaimo (ei suomalainen, vaan jonkun toisen valtion edustaja) oli ajellut päihtyneenä ja aiheuttanut jonkin kolarinkin.

    VastaaPoista
  5. Russakoiden ja täiden aikakausi Suomessa taisi kokolailla loppua 1957-1958. Itse en edes muista koskaan olleen tällaisessa talossa. Ulkohuusit sen sijaan muistan kaupunkien omakotitalovyöhykkeillä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä vielä 70-luvun alussa näkyi ainakin Kainuun syrjäkylien kehnoimmissa kortteereissa russakoita. Täi havaintoja, ainakin koululaisten parissa sanottiin niin ikään löytyvän pitkälle 70-luvulle.

      Eero Silvasti kirjoitti aikoinaan hienon kirjan, "Väylät ja valta". Tiet ja väylät tuovat kaupan, sivistyksen ja toimeliaisuuden, kuin myös sodan savutkin. Joka tapauksessa toimiva tiestö on merkki elävästä yhteiskunnasta, joka liene kaikkien toive?

      Kun liikkuu Ilmari Kiannon Kainuussa ja jalan jäljillä, ainakin soratiet alkavat olla samaa tasoa, kuin oli silloin, kun ensimmäiset automobiilit tekivät tuloaan ylimaihin.

      Merkillistä on, että rospuuttoaikana varsinkin tuulimylly-työmaille voidaan ajella valtavilla rekoilla ilman mitään rajoituksia. Kun sorateitä ei ole vuosikausiin hoidettu millään tavalla, eli ei ole huolehdittu ojien kunnosta, sorastamisista tai lanaamisista, jälki on sen mukaista! Onkohan niin, että tutkiva journalismikin on niin vihreän siirtymän pauloissa, että tätä silmin nähtävää ongelmaa ei edes haluta tuoda julkisuuteen?

      Kai on ajateltu, että kainuulaiset sorateiden ja tuulivoimapuistojen lähistöillä asuvat alkavat olla poistuva väestöryhmä, eikä sinne kannata paljoa panostaa, muuten kuin tuulimyllyjä pystyttämällä.

      Kun mennään vielä muutama vuosikymmen eteenpäin, kulkukelpoiset väylät, ainakin pohjois- ja itä-Suomesa alkavat olla pohjattomia, eli palataan aikaan kun automobiili oli uusi kapistus.

      Poista
    2. Kyse ei ole vihreästä siirtymästä, vaan pikemminkin kokoomuslaisesta kamreeritaloudesta jossa säästetään ja kilpailutetaan. Kaikki rapistuu ja raha valuu ulkomaille

      Poista
  6. Russakoiden ja täiden aikakausi on taas alkamassa maassamme

    VastaaPoista
  7. Russakoiden ja täiden aikakausi on taas alkamassa maassamme.

    VastaaPoista
  8. Stratocruiser niminen matkustajakone tuli liikenteeseen 1947. Suihkukoneet syrjäyttivät sen 60-luvun alussa.

    Acc

    VastaaPoista
  9. Äitini syntyi Suomussalmen Ämmänsaaressa ja hänen isoäitinsä oli "klassinen" piippua imeskelevä kansannainen.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.