maanantai 2. toukokuuta 2022

Tyrannian kuvaus

 

Despootin alamaisia

 

A.K. Tolstoi, Iivana Julman soturi. Suomentanut Vilho Elomaa. WSOY 1943, 308 s.

 

Suomessa julkaistiin hyvää venäläistä kirjallisuutta ennen sotia ja jopa sotien aikana. Vuonna1939 ilmestyi Aleksei Tolstoin monessa suhteessa hyvin kiinnostava kaksiosainen romaani Tsaari Pietari I ja, kuten huomataan, keskellä sotaa taas toisen Aleksei Tolstoin eli Aleksei Konstantinovitš Tolstoin romaani Iivana Julman soturi (Князь Серебряный).

Edellinen Aleksei, eli Aleksei Nikolajevitš oli Stalinin ajan kirjallisia suuruuksia, joka oli ensin emigroitunut, mutta sitten palannut takaisin Neuvostoliittoon NKVD:n soluttaman Smena veh -liikkeen houkuttelemana.

Jälkimmäinen eli Aleksei Konstantinovitš kuului jo varhaisempaan aikaan ja hänen ansioluetteloonsa kuuluu myös toimiminen yhtenä taustahahmona riemastuttavalle kirjalliselle hahmolle nimeltä Kozma Prutkov.

Iivana Julman soturi voitaneen lukea samaan sarjaan kuin Alexandre Dumas vanhemman muskettisoturit, vaikka taitaakin pyrkiä enemmän huomioimaan historian tapahtumat.

Alkusanoissaan kirjoittaja kertoo, että on pyrkinyt yleensä noudattelemaan lähteitä, mutta katsomaan myös tapahtumia hieman kauempaa eikä siis suinkaan herkuttelemaan verisillä julmuuksilla, joita Iivanan hallituskaudella riitti enemmän kuin tarpeeksi.

Välillä, kertoo kirjoittaja, hän on lähdeteoksia lukiessaan työntänyt kirjan syrjään ja viskannut kynän kädestään närkästyksen vallassa, ei niin paljon siksi, että joku Iivana IV on saattanut olla olemassa, kuin sen vuoksi, että on saattanut olla olemassa yhteiskunta, joka on vimmastumatta katsellut ja sietänyt tuota kurjuutta. Työnsä tavoitteena kirjoittaja ilmoittaa olevan piirtää selkeä kuva käsittelemästään aikakaudesta. Pelkkä viihdyttäminen ei siis riitä.

Tuloksena on tyrannin muotokuva, tyrannin, jonka valta on rajoittamaton ja jonka vastustamista yleensä kukaan ei edes ajattele. Samaan aikaan tyranni on äärimmäisen epäluuloinen ja vainuaa petosta joka puolella.

Petoksen kitkemiseksi Venäjältä Iivana perusti kuuluisan opritšninan eli jakoi maansa kahteen osaan. Toinen osa, zemštšina, eli niin sanotusti normaalia elämää, samaan aikaan kuin toinen puoli, opritšnina (eli Iivanan ”leskenosa”) terrorisoi sitä kuin sodassa ikään. Opritšnikit olivat mustiin puettuja ratsumiehiä, joilla oli tunnuksenaan luuta, jonka varteen oli kiinnitetty koiran pää.

Opritšnikien tunnukset kertoivat, että he olivat Iivanan koiria, jotka vainusivat petoksen ja lakaisivat sen pois rautaisella luudalla. Käytännössä he tappoivat ja ryöstivät rankaisematta keitä tahansa zemštšinan asukkaita.

Opritšninan yhtäläisyyttä Stalinin ajan ”poliittiseen hallintoon” (GPU) on syystä korostettu ja se onkin aivan ilmeinen. Stalin oli myös niin Iivanan kuin Pietarinkin suuri ihailija. Venäjän nykyinen tila taas tuo etsimättä mieleen tämän vanhan esikuvan ja kirjailijat ovat kyllä asian hoksanneet (esim. Vladimir Sorokin, Den opritšnika, suom. Pyhän Venäjän palveluksessa).

Tolstoin romaanissa liivinmaan sodasta palaava soturi näkee ihmeekseen Moskovassa uuden instituution -opritšninan- ja joutuu sen kanssa vastakkain. Hallitsijalle hän joka tapauksessa on varauksettoman uskollinen ja noudattaa jopa horjumattomasti kunniasanaa, joka saattaa hänet itsensä tyrannin mielivallalle alttiiksi. Hän joutuu myös pääpyöveli Maljuta Skuratovin vihan kohteeksi.

Kiinnostavaa mielestäni on sen tsaaria kohtaan osoitetun ja tunnetun rajattoman uskollisuuden kuvaus, joka saa rosvotkin häntä kunnioittamaan. Pari kertaa mainitaan vertailukohtana ruhtinas Andrei Kurbski, joka oli vaihtanut puolta ja mennyt Puolan kuninkaan palvelukseen.

Kurbskin perustelut maanpetokselleen ovat hyvin kiinnostavat ja hänen ja Iivanan välinen kirjeenvaihto on säilynyt. Kauan sen aitoperäisyyttä epäiltiin, mutta ainakin minun tietääkseni autenttisuutta kannattava kanta on nyt voitolla.

Kurbskilla oli nimittäin erikoiset perusteet ”petokselleen”, jollaisia ei näköjään kuulunut ajan muiden venäläisten ajatusmaailmaan. Hänen mielipiteensä mukaan Iivana oli tyranni, joka toimi vastoin Jumalan käskyjä eikä siis oikea hallitsija, jonka tehtävänä on noiden käskyjen noudattamisen valvonta ja toimeenpano.

Kurbskin perustelut ovat lähellä luonnonoikeutta ja myöhempää valistuksen järkeisoppia. Iivana sen sijaan uskoo jumalalliseen mandaattiinsa ja leimaa Kurbskin syntiseksi ja siis saatanan palvelijaksi.

Kurbskin käytös symbolisoi niitä puolalaisia ritari-ihanteita, joiden mukaan hallitsijan ja vasallin välillä oli kaksipuolinen sopimus. Mikäli toinen puoli rikkoi velvollisuutensa, oli toinenkin siitä vapaa.

Tällainen ajattelu oli kuitenkin tämän ajan Venäjälle vierasta ja tässä kirjassa Kurbski mainitaan vain mahdottomana esimerkkinä, jota kristityn ei sopinut seurata. Toki maanpetturille oli kuolemantuomio tarjolla myös lännessä, ellei hän ollut tarpeeksi mahtava.

On kiinnostavaa, miten armottomasti Tolstoi kuvaa Iivanan raakuutta ja epäluuloisuutta. Kyseessä oli sentään Venäjän tsaari, itsevaltias ja yksinvaltias, joka sai valtuutensa Jumalalta. Sama näkemys oli kirjan ilmestyessä periaatteessa yhä voimassa, eikä esimerkiksi Pietari Suuren arvostelemista katsottu yhteiskunnan huipulla hyvällä silmällä. Sitähän slavofiilit noihin aikoihin harrastivat.

Myös Suomen autonomian puolustajille itsevaltiaan pyhyys tarjosi keinoja: kannatti korostaa, että nuo oikeudet oli saatu itse Aleksanteri I:ltä (ja sittemmin vielä Aleksanteri II:lta). Niinpä puheet Suomen etuoikeuksien järjettömyydestä sisälsivät majesteettirikoksen.

Mutta Iivanaa siis sai kuin saikin inhota ja heittää vaikka symbolisesti kirjan kädestään hänen ilkitöistään lukiessa.

Miten tällaiseen kirjaan suhtauduttiin Stalinin aikana olisi pienen tutkimuksen arvoinen kysymys, on se ehkä tehtykin. Aleksei Nikolajevitšin Pietari I on kiintoisa siksi, että sen ensimmäinen osa kuvasi päähenkilöään varsin ronskisti ja hieman pilkallisestikin. Se oli myös ajankohdan virallisen historiankirjoituksen mukaista. Kakkososassa tuuli sen sijaan oli jo kääntynyt, aivan kuten historiankirjoituksen sävy koko Venäjällä.

Aleksanteri II:n aikana tällaisen kirjan, siis Iivana Julman soturin julkaiseminen onnistui. Nikolai I:n aikana se tuskin olisi onnistunut. Kirjaa luettiin hallitsijaparille parikin kertaa ja keisarinnan myötämielisyyden ansiosta se ilmestyi painosta vuonna 1862. Slavofiilit olivat siihen tyytymättömiä.

Kirjaa on pidetty yhtenä totalitaarisen tulevaisuuden ennustuksena ja ilmestyessään Suomessa vuonna 1943 se varmaankin koettiin taas ajankohtaisena: Venäjä nyt on Venäjä, eikä muuksi muutu… Vaikka onhan se muuttunut jatkuvasti. Jotakin toki tuntuisi aina säilyvän samanlaisena tai ainakin hieman samantapaisena, mutta älkäämme nyt olko pessimistejä. Eivät tyrannit ikuisesti elä.

15 kommenttia:

  1. Tähän A.K. Tolstoin teokseen liittyy omakohtainen episodi, joka kenties kestää kertomisen. Luin Leo Tolstoin keskeiset eepokset varsin nuorena, ehkäpä hieman liiankin nuorena, mutta herätekin oli hyvä: meillä ei ollut televisiota, mutta naapuriin sopi mennä katsomaan kun tuli jotain erikoista, ja sellainen oli Mollbergin Toivo Pekkas-sarja Tehtaan varjossa. Siinä Samuel Oino luki konepajan oppipojan töiden lomassa Tolstoita, ja naapurin leskimies-pienviljelijä, Sortanlahden evakoita, sanoi: Se on hyvä, Tolstoi on hyvä, häntä kannattaa lukea! Kirkonkylän kirjaston Leojen tultua luetuksi silmäilin uteliaana ovensuuhyllyn ylimmällä rivillä olevaa viimeistä Tolstoita, se oli tämä manittu kirja. Kerran sitten nousin jakkaralle ja poimin kirjan hyllyltä, silloin jakkara kaatui, niitä A. Aallon viheliäisiä kolmijalkoja. Mutta kirjan luin ja mietin oliko tämä A.K. niinkuin sukua Leolle. Silloin ei ollut googlea.

    VastaaPoista
  2. Aikamme ilmiö on median älypäiden ja eteenkin somen kautta paljastuneen kohtuullisen koulutetun joutoväen suuruudenhulluus ja kuvitelma että he tietävät mitä maailmassa tapahtuu ja että miten lopulta käy. Tähän liittyy fanaattinen sotakiiman ja luja usko että "me voitamme". Vihollinen nähdään olevan "luhistumisen partaalla" ja suunsoiton törkeys osoittaa kuinka 80 vuotta edellisestä katastrofista on torjuntavoittohuuhaalla ja ikävien tosiasioiden häivyttämisellä mielistä tehnyt tehtävänsä. Ei siinä auta edes muistutus mitä elämä olisi ilman sähköä. Nämä tyypit öyhötyksensä perusteella luulevat taistelevansa pian sankarillisesti taas suomalaismetsiin kyhätyissä korsuissa ja juoksuhaudoissa.

    VastaaPoista
  3. Olipa tuo sitten pessimismiä tai realismia, niin herran pelko on viisauden alku, pitää liian hyvin paikkansa jopa täällä Lännessä puhumattakaan Venäjästä.

    Vielä viime vuosisadalla oltiin yleisesti sitä mieltä, että Suomella on ollut hyvä herra onni ja siltähän tuo nyt vaikuttaa. Venäjällä vaihtelu on ollut suurempaa, vaikka taitaa sekin pitää paikkansa, että jokainen kansa saa sellaiset johtajat kuin se ansaitseekin. Maailman johtajia katsellessa näyttää siltä, kansat ovat olleet tuhmia, joten johtajat sitä myötä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Venäjällä ei ole viimeiseen pariinkymmeneen vuoteen ollut todellakaan minkään valtakunnan herraonnea. Näyttää jopa siltä, että Venäjää ei ole enää olemassakaan perinteisenä valtiona!

      Olisiko Suomikaan oikea valtio, jos sanokaamme rikolliset moottoripyöräjengit tekisivät valtiokaappauksen ja asettaisivat kaikille päättäville paikoille oman "presidenttinsä", määräämät henkilöt. Vapaa media lopettaisiin ja vaaleissa voisi olla vain kerhon "presidentin" hyväksymiä henkilöitä. Jos tällainen meno jatkuisi parikaan kymmentä vuotta, olisiko Suomi perinteinen uskottava valtio? Eipä tietenkään, koska Suomi on mitättömyys.

      Vielä toistaiseksi leikimme, että Venäjä on oikea valtio, koska kaasu ja öljy, ja Merkelin viitoittamalla tiellä jatkamme, koska herrojen virheitä ei koskaan sanota virheiksi, eli ne eivät näin ollen olekaan virheitä!

      Eihän Putinkaan ole tehnyt minkään valtakunnan virhettä, ainakaan venäläisten mielestä? Syyllinen on länsi ja yhteenotto on näköjään väistämätön ja jälki on oleva kauhea.

      Venäjä ei välitä enää mistään mitään, eli onko kyseessä todellakaan enää oikea valtio?

      Poista
  4. "Kurbskin käytös symbolisoi niitä puolalaisia ritari-ihanteita, joiden mukaan hallitsijan ja vasallin välillä oli kaksipuolinen sopimus. Mikäli toinen puoli rikkoi velvollisuutensa, oli toinenkin siitä vapaa."

    Väitän, että juuri tuo erottaa Venäjän länsi-Euroopasta, jossa vallitsi feodalismi. Puhtain esimerkki tuosta oli Englannin Magna Chartan synty 1214: kun kuningas Juhana Maston ylitti oikeutensa, tämän lojaliteettivalan vannoneet paronit nousivat oikeutettuna pidettyyn kapinaan ja pakottivat kuninkaan allekirjoittamaan sen. On sanottu, että länsi-Euroopan kansalais- ja ihmisoikeudet ovat Magna Chartan laajennuksia muihin ryhmiin. Venäjällä ei vastaavasta ole esimerkkiä: ajatus tsaarin vallan rajoittamisesta oli käsitteellisesti mahdotonta. Tämä ilmeni mm silloin kuin Katariina II poisti Ukrainan kasakoille 1654 Presmysinin sopimuksessa Muistelen tuota logiikkaa käytetyn vielä sorto vuosina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta miten Venäjän tutkija sitä kommentoi, onko tuollainen tulkinta uskottava selitys Venäjän vallankäyttötavalle?

      Poista
    2. Onhan se yksi selitys muiden joukossa. Riittävä syy se ei voi olla, mutta kyllä sellainen tekijä, joka on myötävaikuttanut autoritaaristen ja totalitaaristen hallintojen menestykseen.

      Poista
  5. "Eivät tyrannit ikuisesti elä."

    Eivät niin, heidät korvataan väliaikaisesti hyvillä hallitsijoille - tai kahta kauheamilla tyranneilla.

    Vain toimiva demokratia takaa edes partiolaiset vallankäyttö käy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Korjaus: edes parahultaisen vallankäytön

      Poista
    2. "Parahultainen" kai tarkoittaa "juuri sopiva". "Edes parahultainen" ei ole loogisesti mielekäs käsite.

      Poista
  6. ”Tyrannian kuvaus”

    Bolshevikkien Tyrannian kuvaus.

    Neuvostoliitossa oli ottaneiden seurassa tapana mm. heittää huulta tähän tapaan: ”На хуя попу гармонь. Попу гармонь не нужна. Отберём у попа гармонь.” (Hittoako papilla on harmonikka. Pappi ei tarvitse harmonikkaa. Ryöstämme harmonikan papilta pois.)

    Putinin logiikka on samankaltainen: ”Зачем нам мир, в котором нет России?” (Mihin me tarvitsemme maailman, jossa ei ole Venäjää?)

    Toisin sanoen, tämä logiikka edellyttää: ”Мы уничтожим этот мир.” (Me tuhoamme sellaisen maailman.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On: ”Зачем нам мир, в котором нет России?” (Mihin me tarvitsemme maailman, jossa ei ole Venäjää?)

      Pitää olla: ”Ha хуя нам мир, в котором нет России?” (Vittu, tarvitsemmeko maailman, jossa ei ole Venäjää?)

      Poista
  7. Ei tässä mikään miltään näytä.

    VastaaPoista
  8. Ei ole sitä, miltä näyttää (IL 7.5.2022): Yhdysvallat puolustaa jokaista tuumaa Suomen maaperästä – USA:n Nato-lähettiläs antaa painavan viestin Nato-jäsenyydestä
    Yhdysvaltain Nato-suurlähettiläs Julianne Smith kertoo puolustusliiton päämajassa Brysselissä Iltalehdelle, että Nato on valmis antamaan turvavakuutuksensa ja tukensa Suomelle ja Ruotsille jäsenyysprosessin aikana. Liittymiskeskusteluista ja ratifioinnista hän ennakoi sujuvaa ja nopeaa. - Ei varmasti puolusta. Höpö höpö.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.