lauantai 18. kesäkuuta 2022

Ruma sana ennen ja nyt

 

Riivaajat ja Venäjän liberalismi

 

Dostojevskin Riivaajissa (Besy) esitettiin modernin maailman uusimmat ja äärimmäisimmät tuotteet: nihilistit, jotka olivat saaneet päähänsä, että kun Jumalaa ei ole, on kaikki luvallista.

Keskinkertaiset ja tyhmät liittyivät šigaljovilaisiin, joiden ohjelmana oli yksinkertaisesti tuhoaminen vailla sen kummempaa evankeliumia Heille riitti oma lahjattomuutensa ja vihansa. Nautintoa etsittiin rikoksesta markiisi de Saden tapaan.

Kuitenkin nuorempi Verhovenski ja hänen ystävänsä Stavrogin olivat erilaisia. Surkean protoliberaalin lapsi Pjotr Verhovenski oli jumalanrakentaja joka -aivan loogisesti- keksi tehdä sen ystävästään kuvankauniista Stavroginista. Liberalismi oli uin olikin kaiken alku ja juuri, se ensimmäinen valhe, πρῶτον ψεῦδος, josta kaikki muu on seurannut. Kaikki oli siis sallittua. Miksei olisi?

Riivaajien kohtaus, jossa Verhovenski suoltaa koko ohjelmansa Stavroginille, on samalla laajemminkin koko radikaalin ja liberaalin intelligentsijan kuvaus. Jälkimmäistä Dostojevski piti itse asiassa kaiken rappion alkulähteenä. Sehän oli tuottanut hänen (Verhovenskin) isänsä kaltaisia moraalisia epäsikiöitä. Niiden eri muodoista hän loi riemastuttavia karikatyyrejä, kuten Karmazinovin (joka esitti läpeensä länsimaalaistunutta Turgenjevia). Huomattakoon, että Dostojevskin aikana liberalismi kuitenkin ainakin periaatteessa pysyi vielä säädyllisyyden rajoissa.

Verhovenskin kuvaus omasta ideologiastaan on aika pitkä, mutta tässä on sen ydin sikäli kuin asia koskee nykyisen yhteiskunnan analyysia. Otin nyt mukavuuden vuoksi google-käännöksen, joka tietenkin on mitä on, mutta selviäähän se idea siitä.

…opettaja, joka nauraa lasten kanssa heidän jumalalleen ja sen kehdolle, on jo meidän. Lakimies, joka puolustaa koulutettua tappajaa sillä, että hän on kehittyneempi kuin uhrinsa ja tuo taas saadakseen rahaa, ei voinut muuta kuin tappaa, on jo meidän. Koululaiset, jotka tappavat talonpojan kokeakseen suuren tunteen, ovat meidän. Tuomarit, jotka vapauttavat rikolliset, ovat kaikki meidän. Syyttäjä, joka vapisee oikeudessa siitä, ettei hän ole tarpeeksi liberaali, on meidän, meidän… ja rikos ei ole enää hulluutta, vaan tervettä järkeä se on melkein velvollisuus, ainakin jalo protesti. "No, kuinka kehittynyt tappaja voi olla tappamatta, jos hän tarvitsee rahaa!" … Ihmiset ovat humalassa, äidit humalassa, lapset humalassa, kirkot ovat tyhjiä … Voi, anna sukupolven kasvaa! Ainoa sääli on, että ei ole aikaa odottaa, muutoin anna heidän tulla vielä humalaisemmiksi! Voi kuinka sääli, ettei ole proletaareja! Mutta he tulevat, he tulevat...

Neuvostoliitossa Riivaajat oli hankala kirja, jota ei kehdattu kieltääkään, mutta sitä koetettiin mahdollisuuksien mukaan pitää poissa lukijoiden ulottuvilta. Olihan siinä hyvin selvästi ja sitä paitsi pirullisen etevästi tehty pilkkaa bolševikkien ohjelmista ja käytännöistä. Tämä toki, tapahtui profeetallisesti jo silloin kun bolševikkeja ei kukaan ollut vielä kuvitellutkaan.

Itse asiassa Dostojevskia voitiin omana aikanaan kaikin mokomin pitää vallanpitäjien miehenä, vaikka hän tosiasiassa oli paljon hankalampi tapaus. Olihan liberalismi vähintään yhtä vierasta tsarismille kuin sittemmin Putinille. Sitä oli sitä paitsi kiusaus esittää irvikuvana, mutta valitettavasti silloin, kuten nyt, tietyt ryhmät eivät koskaan pysty käsittämään, että jaolla aatteella ja sen parodialla voisi olla jotakin eroa. Onhan se askel ylevän ja naurettavan välillä tunnetusti kovin lyhyt ja sama koskee ylevän ja halveksittavan välistä eroa.

Venäjä ei koskaan ole ollut liberaali maa, vaikka onhan siellä liberaaleja ihmisiä ollut, aivan oikeastikin eikä vain noita niin sanotun Liberaalis-demokraattisen puolueen (LDPR) parodiahahmoja.

Kuitenkin esimerkiksi Viktor Leontovitsch, joka kirjoitti kirjan Geschichte des Liberalismus in Russland (saksaksi) valitsi tieten tahtoen nimenomaan sanamuodon, joka viittasi tuon -ismin esiintymiseen Venäjällä, eikä sen sijaan puhunut Venäjän- tai venäläisestä liberalismista.

Mihin hän tässä viittaa, selvinnee erään englantilaisen tarkkailijan havainnosta, joka koski Venäjän poliittista elämää. Hämmästynyt britti totesi, että tuossa maassa kaikki halusivat tuhota kokonaan olemassa olevan yhteiskunnan. Toisten mielestä se oli välttämätöntä uuden, liberaalin Venäjän rakentamiseksi ja toiset taas katsoivat, että se oli edellytys uuden, todella venäläisen Venäjän luomiseksi.

Englannissahan sen sijaan oli jo totuttu ajattelemaan, ettei väkivaltaisin mullistuksin saada mitään toimivaa aikaan. Olihan heilläkin olut Cromwellinsa, mitta siitä oli jo vuosisatoja vierähtänyt.

On turha sanoakaan, että liberalismi ja demokratia joutuivat aivan erityisen huonoon huutoon siinä vaiheessa, kun noiden aatteiden julistajat kahmivat omistukseensa Venäjän luonnonvarat ja sijoittivat omaisuutensa varmuuden vuoksi ulkomaille eikä itse Venäjälle, sen kansaa palvelemaan. Dermokratia (paskavalta) tai demokrad (demovaras) olivat käypiä termejä. Jokainen ymmärsi, ettei tuolla porukalla ollut mitään muuta jumalaa kuin raha ja ettei se hävennyt ihmisiä eikä kaihtanut mitään rikosta.

Nykyinen kleptokraattinen systeemi on yhä ennen muuta varkaiden ja huijarien valtaa, kuten sen vastustajat ovat onnistuneesti kiteyttäneet. Sen isänmaallisuus on pelkkä vitsi, jota ei kukaan ota tosissaan sen enempää kuin sen uskonnollisuuttakaan.

Vanhat KGB-perinteet kantavat yhä se johtoa, joka näyttää kuvittelevan noudattavansa Machiavellin sinänsä kunnianarvoisia periaatteita, mutta tosiasiassa ei ymmärrä niitä lainkaan (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=machiavelli ). Machiavelli sopii putineille vain iskusanaksi, joka tarkoittaa, että kaikki on luvallista.

On totta, että liberalismin nimellä kaupataan nyt lännessä täysin kelvotonta aatteellista hevonpaskaa, jonka ainoana tehtävänä näyttää olevan alentaa ihmisen arvoa ja häpäistä hänen historiaansa joidenkin häthätää kuviteltujen, älyllistä peruskoulutasoa edustavien ”aatteiden” avulla. Kulttuurinen flagellantismi on saavuttanut tympäisevän asteen, jolla ei näytä olevan muuta ideaa kuin antaa harjoittajansa elämälle ja toiminnalle jonkinlainen tarkoitus hänen omissa narsistisissa kuvitelmissaan.

Käytännössä tämä tarkoittaa marginaalien palvontaa ja kaiken aidosti vapaan älyllisen toiminnan kieltämistä. Sen sijaan mitoitetaan niin julkinen sana kuin ajattelukin debiilien asteelle, eräänlaiseksi kivapuheeksi, joka pitää vaaralliset ajatukset näennäisesti kaukana.

On ymmärrettävää ja jopa kiitettävää, että moinen humpuuki on ollut Venäjällä enimmäkseen halveksunnan alaista. Se, mitä lännessä on viime vuosikymmeninä julistettu liberalismin kylttien alla on kuitenkin kaukana perinteisestä liberalismista.

Venäjällä sen torjuminen on ollut luontevaa jo pelkästään siksi, että maa oli parin sukupolven ajan eristyksissä läntisistä virtauksista. Liberaalin tradition heikkous on tietenkin toinen seikka, joka asiaan vaikuttaa ja kirsikkana kakussa oli sitten tuo postkommunistisen rosvokapitalismin kausi.

Nyt Putinin hallinto on ottanut lännen mädänneen liberalismin vastustamisen keppihevosekseen ja näyttäähän tuo kelpaavan suurelle osalle kansaa, ainakin nyt tilanteessa, jossa useat uskovat, että porullinen länsi on hyökkäämässä Venäjää vastaan ja yrittää väkisin tuoda sinne saatanallisia oppejaankin.

Venäjän ortodoksista kirkkoa johtava henkinen prostituoitu on ehättänyt siunaamaan väkivallan ja siunannut aatteellisesti tämän sodan. Monille muille ortodoksisille kirkkokunnille on ikuiseksi kunniaksi, että ne ovat, ortodoksisen kirkon perinnäisestä hierakisuudesta huolimatta, tämän rikollisen hyökkäyssodan tuominneet.

Putin ja hänen družinansa esiintyvät nyt läntistä rappiota vastaan nousseina ortodoksisen sivilisaation ritareina. Venäjän tulemaa asemaa muka jonkinlaisena uutena maailman napana ja yhtenä uuden maailman suvereenina keskuksena julistetaan jo etukäteen.

Ehkäpä virolainen sananlasku olisi tässä sopiva kuvaamaan tuota karikatyyrimäistä poseerausta: Uhkus ajab upakile, kõrkus käima käpakile.

Kuka kuuseen kurkottaa, se katajahan kapsahtaa.

12 kommenttia:

  1. Noinhan ne opilliset totuudet kannattajiaan puhuttelevat. Opillinen auktorisointi toimii yhtä tehokkaasti kuin käskyvaltasuhde vallanpitäjän ja alamaisen välillä.

    Tietysti edellytyksenä on, että eletään vahvasti normimoraalin läpäisemässä yhteisössä. Venäjä taitaa perinteisesti olla omalaatuisensa sekoitus matriarkaattia ja normimoraalia. Kaipuu hoivayhteiskuntaan toteutuu tietynlaisena ihmisläheisyytenä, ikään kuin yhteiskunta olisi perhepiiri. Sitäkin kitkerämpiä ovat sitten sisarkateudelle ominaiset vihantunteet ja tuhoamistarve. Kuten tiedetään, sisällissodat ovat kaikista sodista verisimpiä.

    Dostojevskin moraalinen ongelma oli juuri tuota muotoa: Jos Jumala on kuollut, kaikki on luvallista. Hän koki, että moraali tarvitsee ihmistä -- tai yksilöä -- suuremman ankkuroinnin. Siksi hän oli niin loistava ihmiskuvaaja -- hänen kirjojensa henkilöhahmot marssivat eteemme vanhoina tuttuina kuin he tulisivat vastaan jostain oman nahkamme alta. Olen ehkä lukenut oman Dostojevskini hieman psykoanalyysin silmalappujen kehystämänä, mutta minusta hän ei niinkään julista opillisia totuuksia kuin henkilöi oppien vaikutuksia, ja esimerkiksi isä Karamazov henkilöi Venäjää, ja kolme veljestä taas yleisiä tarjolla olevia vaihtoehtoja, Aljosha uskoa, Ivan epäuskoa ja Dmitri elämännautintoja.

    Hän tosiaan näkee hyvin eläytyneesti sen tavan, jolla tuon kulttuurin omalaatuiset pohjavireet nostavat opillisuuden aivan erityiseen merkitykseen. Sen teesin todistajina, että kaikki ihmisyys on kulttuurista ihmisyyttä venäläiset ovat aivan omaa luokkaansa. Matriarkaattiin luontaisesti kuuluvat symbioottisen kaikkiallisuuden ja kaikkivaltaisuuden tunnot tarvitsevat terästyäkseen erityistä opillista auktorisointia -- ja siksi he ovat opillisissa orientaatioissaan niin väärässä kuin ihminen vain olla voi.

    Ja tietysti he itse kärsivät tästä järjen kärjistymästä. Ja valitettavasti koko muu maailma saa tämän järjen messiaanisesta missiosta verisesti kärsiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Freudi taisi olla hieman turhan tarkka näköinen ja siksi "ongelmallinen". Eteenkin kun juutalainen, minkä olettaisin vaikuttaneen siihen miksi "näkikin" asiat toisin.
      (Hieman sama kuin Foucault seksuaalisuuntautuneisuus mahdollisesti vaikuttanut "näkemään" asiat toiselta kantilta.)

      Löysin mielenkiintoosen kohdan Urpo Harvan Kristinusko ja psykologia kirjasta 1940: "On tuskin kiellettävissä, että kirkon piirissä on sangen karsaasti katsottu modernia psykoterapiaa. Sitä on joko pidetty kristinuskon kanssa ristiriidassa olevana tai sitä on syytetty siitä, että se ei vie parannettavaa Jumalan eteen, vaan koettaa parantaa sairaan ilman Jumalaa. On toisin sanoen unohdettu, että sielunsairauskin voidaan parantaa ilman Jumalaa samassa merkityksessä kuin lääkäri voi parantaa syyhyn ilman Jumalaa. Kuka tahtoisi syyttää lääkäriä siitä, että hän on parantanut syyhyn johdattamatta potilasta samalla Jumalan tykö? Samalla tavalla kuin lääkärin työtä pidetään autonomisena alueena, on psykoterapiaakin pidettävänä sellaisena. Toisin sanoen kysymys ei voi olla siitä, onko psykoterapialle myönnettävä autonominen alue, vaan ainoastaan siitä, missä tämän rajojen on kuljettava.
      Tarkastamme nyt vähän psykoterapiaa, jonka on katsottu olevan ristiriidassa kristinuskon kanssa. Yleisimmät väitteet, jotka kristinuskon taholta on tehty psykoterapiaa vastaan, ovat seuraavat. Ensiksi psykoterapia ei ota lukuun syntiä, vaan se pitää kaikkea sielunhätää sairautena, 》komplekseista》 johtuvana. Se koettaa paljastaa 》komplekseja》 siinä, missä pitäisi paljastaa ihmisen itsekkyys, pahuus ja syntisyys. (Lisännen että ongelmallista on jos ns. synti sidotaan avioliittoinstituutioon ja seksiin jolloin se ns. sysätään naisen vastuulle. Suomessa kumminkin on päästy ainakin osittain sen suhteen pitkälle, vaan muualla maailmassa asiat on toisin. Venäjästä en tiedä, mutta uskonnon näkemys kulttuurillisesti on hieman eri, miten vahvasti tuo latina sitten on sielä vaikuttanut? Mutta selittänee kyllä nationalismia. Ja kaippa feminismiäkin.)
      Toiseksi psykoterapia ei ota vakavasti moraalia. Se koettaa vapauttaa moraalin kahleista siinä, missä olisi entistä ankarammin sidottava.
      Ensimmäisen vastaväitteen johdosta on huomautettava siitä, mistä jo yllä oli puhe, nimittäin että ei ole itsestään selvä asia, mihin on vedettävä sairauden ja synnin välinen raja. Ei siinä ole mutään epäkristillistä, että sitä, mikä ennen on katsottu synniksi, ruvetaan myöhemmin pitämään sairautena. Epäkristillistä on pitää sairautena sitä, mikä on syntiä, ja yhtä epäkristillistä - vaikka tämä kirkon taholla useammin unohdetaan - on pitää syntinä sitä, mikä on sairautta. Kirkolla ei ole käytettävänään mitään keinoa, jonka avulla voidaan erehtymättä vetää sairauden ja synnin välinen raja. Kristinusko ei voi käyttää tässä mitään yliluonnollista tietoa, vaan sen on käytettävä luonnollista tietoa, tieteellistä tutkimusta."
      (Kielellisesti taas itse huomannen tässä kohtaa englanninkielen (tai mikä vain ulkomainen kieli) ongelmalliseksi, kun se nyt on ulkomainen kieli, vaikka tyyliin yliopistossa, se ei kumminkaan ole kotimainen kieli, eli puhekieli jolloin pohjaako se tieteellinen näkemys kotimaiseen kulttuuriin, vaiko johonkin toiseen? Tyyliin vaikka ADHD diagnostiikka ja lääkityksen määräys niillä on suht isoja eroja riippuen missä päin maailmaa liikutaan. Lyhennehän tulee englanninkielestä.)

      Poista
    2. Tiede sinänsä ei voi tietenkään sanoa, mikä on syntiä ja mikä ei, mutta on eräs apuväline, jonka avulla voidaan edes suunnilleen erottaa sairaus synnistä. Sen vuoksi kirkon on vaarallista mennä asiaa lähemmin tutkimatta määräämään, mitä psykoterapian on käsiteltävä sairautena. Kirkko on aikojen kuluessa suunnattomasti erehtynyt sairauden ja synnin välisen rajan vetämisestä, ja että se nykyisinkään, psykoterapiaa arvostellessaan, ei tässä kohdassa osoita moitteetonta asiantuntemusta, voitaisiin helposti yksityiskohtaisesti osoittaa.
      Psykoterapian moraalittomuudesta on nykyisin vaikea sanoa mitään erityistä. Kysymys koskee loppujen lopuksi sitä, onko nykyisin kirkon piirissävallitsevia moraalikäsityksiä, erityisestisiveyskäsityksiä, avarrettava, vai onko pysyttäydyttävä vanhassa kirkon moraalissa."
      (Jääny pohtimaan onko se jotenkin ns. osalle jokin luonnollinen nostalginen toimi tai vastaava?)

      Poista
  2. Blogi kirvoitti kysymään, onko Venäjällä kukaan edistänyt liberalismia siten kuin se lännessä on ymmärretty vai onko kaikki ollut vain irvikuva tai väärinymmärrystä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta maar. Niitä oli esimerkiksi ns. legaalisen marxilaisuuden piirissä ja tunnettu Vehi-ryhmä edusti konservatiivista liberalismia. Richard Pipes on tehnyt elämäkerran Pjotr Struvesta, jonka liberalismia hän suuresti ihaili.
      Mutta massat ovat massoja.

      Poista
  3. "jaolla aatteella ja sen parodialla voisi olla jotakin eroa."

    Johtuuko tämä syvällisimmiltään Seppo O:n peräänkuuluttamasta käsiterealismista ja taantumisesta kuvakulttuuriin: jos kuva esittää jäännöksettömästi esikuvansa, ei parodia ole mahdollista, koska sekä parodia että esikuva ovat sama. Parodia edellyttää samaa kuin kuvan perspektiivi ts käsitystä kerroksellisuudesta ja eri tasoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahdollisesti mutta tainnee olla enempi kaupunkilaiskulttuurin haaste kuin maalaiskulttuurin. Enempi sellaista mielikuvakulttuuria, mihin media vaikuttaa, aivot taas omaksuu jos omaksuu, mutta kuinka realistista ja onko se omaksuminen sitten niin suurta tai pientä riippunee todennäköisesti alkuperäiskulttuurista (siitä ns. primitiivisestä) se taas riippuu suht monesta tekijästä. Media kun on vain yhdenlainen vistintäväline ja sen kehitys omansa. Sitä katsonee niitä ohjelmia mitkä kiinnostaa, kielialueillakin on rajansa ja vaikka tietyntyyppiset ohjelmat lännestä on rantautuneet myös Suomeen, kuinka realistisena niitä pitää Suomessa? Tällä taas sanoisin ettei ole niin merkitystä mihin yhteiskuntaluokkaan kuulunee tms. vaan enempi miten on ns. opetettu ajattelemaan, kuin myös persoonallisuudella on oma osansa.

      Poista
  4. Dostojevskin kuvaama liberalismi oli klassistaliberalismia. Sitä mitä liberalismilla alunperin tarkoitettiin. Se että se on vierasta tsarismille ja putinismille.

    Kertoo miten eri todellisuudessa Venäjä elää. Venäjällä ei ole minkäänlaista kansalaisyhteiskuntaa eikä mitään luottamusta ryhmien välillä. Yhdysvalloissakaan ei ole mitään yhteistä hiiltä mihin puhaltaa. Mutta silti siellä kansa vaurastui yleisesti 1900 luvun alkupuolella. Vihavainen kertoi Venäjällä tullivirkailijankin omistavan saamansa vallan henkilökohtaisesti. Sitä samaahan on Kuolleissa sieluissa kuvatun miliisin päällikön mielivalta. Lännen elokuvissa Sheriffi saa vallan kun hänelle luovutetaan tähti rintaan. Valta on virkamerkissä ja päättyy piirikunnan rajalle. Kuolleiden sielujen Sheriffi käyttää kauppiaiden varastoja kuin omiaan. Eläen kuin olisi itse itsevaltias. Samoin Venäjällä voidaan nytkin yksityisen yrittäjältä vain kaapata hänen firmansa.

    Tämä tullivirkailijalle sallittu vallankäyttö on itsevaltiuden elinehto. Eihän saa tulla käsitystä kuin alamaisella olisi mitään oikeuksia. Venäjällähän ei ole muita vapaita vapaita ihmisiä kuin tsaari. Eihän kulutusyhteiskunta ole koskaan ollut edes tavoite. Vallalle riittää kun kaikki jatkuu kuten ennenku. Tässä on yhtymäkohta uusliberalismiin. Ei sekään tavoittele kasvua vaan sulle riittää kun iligarkit saavat entistä suuremman osan jalusta. Uusliberalismia vain myydääb keskiluokalle uskottelemalla sen tuovan kasvua. Mitä ei voi olla kuitenkaan ilman kulutuskysynnän kasvua.

    VastaaPoista
  5. Mutta kuinka paljon tuo "mädän liberaalin lännen" vatustaminen on todellisuutta ja kuinka paljon vain retoriikkaa ilman sisältöä suunnattuna sekä omalle kansalle että länsimaisille kansallismielisille?

    Tietenkin on hankala maallikkona määritellä, mitä "länsimainen liberalismi" on, mutta monelle siitä tulee mieleen iso maahanmuuttoaalto, monikulttuurisuus ja LBQT-oikeudet.

    Mutta eikö nuo "länsimaisen mädän liberalismin" arvot ole aivan samalla tavalla juurtuneet Venäjälle? Venäjällähän etninen nationalismi on kiellettyä, koska Venäjä haluaa olla imperiumi. Mutta tuo imperiumitavoite tekee etnisistä venäläisistä vähemmistön jollakin aikavälillä. Ja eikö LBQT-oikeudet ole myös Venäjällä korkealla tasolla?

    Eli siis: eikö tuo "lännen liberalismin" vastustaminen ole pelkkää retoriikkaa ilman sisältöä? "Liberalismin" vastustaminen Venäjällä tarkoittaa lähinnä vallan ja varallisuuden keskittämistä etatistiselle valtioeliitille sen sijaan, että ne keskittyisivät markkinoilla kuten lännessä.



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olettaisin että mitä siinä vastustetaan olisi se oikeampi kysymys? Arvot on kulttuurisidonnaisia, mutta ns. vapaa markkinatalous teknisesti vähän eri asia, niissä kun valtion verovarat joilla kustannetaan moniakin instituution osia on taas eri asia, kuin myöskin riippuen kulttuurista mikä "nähdään" markkinana, jolloin taas biologialla ja seksuaalisuudella on oma osansa ja tällöin myöskin uskonnon tulkinnalla mahdollisesti merkitystä. Riippuen tietysti uskotaanko sitä ns. tulkitsijaa. Teollistuneissa maissa kumminkin koetaan "ongelmallisena" kun väestö "supistuu" lähinnä kait syntyvyys ei pysyne talouskasvun mukana. Eri asia kelle sitten asia on ongelmallinen.

      Poista
  6. Vihavainen kiteyttää hyvin. Suomalaisen älymystön tehtävänä on toimia kirjoittamisen ja puhumisen portinvartijana ja estää vapaa ja kriittinen ajattelu ja keskustelu. Se olisi liian vaarallista näinä aikoina. Samalla vähän joka toinen pelkää jo omaa varjoaankin, ja napisee kaikessa hiljaisuudessa tätä kollektiivista ajatuspoliisia vastaan. Miten pitkään tätä alennustilaa jatkuu, on kiinnostava nähdä. Melkein kaikki keskeiset kulttuuri-instituutiot taitavat jo olla tämän hämmentävän itsesensuurin, muutaman tosiuskovaisen moraalinvartijan ja somen roskajoukon vallan alla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaippa tuon voi noinkin ajatella, mutta lain näkökannalta se pätenee sillä maantieteellisellä sijainnilla ja on kaikille sama. Tämä taas uskontopoliittisesti voi olla ongelmallista ne kun liittynee identiteettiin, mikä taas voinnee hyppiä valtakunnan rajojenkin yli. Kumminkin valtaväestö koostunee Suomessa äidinkielenään suomea puhuvista, eikä uskonnolla ole siinä merkitystä, kun taas identiteettivähemmistöt teoriassa menee "siivellä". Teoriassa koska vähemmistöistäkin moni osallistunee yhteiskunnassa työn kautta verojen maksuun yms. Ja kokee itsensä suomalaiseksi. Kun taas äidinkieli on suomi on se identiteettisesti kielen kautta tunnepuoleltaan vahvempi ilmaisu muoto. Lähinnä siis jos ajattelee vaikka sanoja rakas tai kirosanoja on niissä "tunnelataus" samalla tapaa kuin joissain ulkomaisissa kielissä on omansa, vaikka my love tai shit. Vaikka sanan sanoo ääneen ei siinä vain ole sitä ns. jotain. Ja kirjakieli on ain eri kuin puhe, kun taas kirjakieli vaikuttanee moniin instituutioiden toimiin. Poliisilaitoksesta hallintoon yms. Kun taas puhekieli ei pysyne samalla tavoin stabiilina kuin kirjakieli.
      Uskonnoissa taas monesti vedotaan siihen johonkin kirjaan, mutta niissäkin tulisi huomioida että voinevat menneet aikansa ohi. Uskoa itseään taas ei voine poistaa, mutta suhtautumista siihen voinee kaippa muuttaa jos ihminen on vastaaottavainen.

      Poista

Kirjoita nimellä.