Loistavien vuosien kummallinen välisoitto

 

Se suuri murros

 

Tauno Nurmela, Sanottu mikä sanottu. WSOY 1979, 319 s.

 

Tauno Nurmela (1907-1985) oli romaanisen filologian professori ja akateemikko, joka toimi muun muassa Turun yliopiston rehtorina 1960-luvulla.

Tässä kokoelmassa julkaistaan useita niistä puheista, joita Nurmela piti rehtorina lukukauden avajaisissa 1960-luvun lopulla. Sellaisethan olivat aikoinaan hyvin huomattuja tapahtumia.

Siinä ajassa oli yliopistomiehelle paljon pohdittavaa. Oli uusia ilmiöitä, jotka pakottivat katsomaan asioita laajemmasta perspektiivistä. Myös Suomen tasavalta täytti vaatimattomat 50 vuotta vuonna 1967 ja olin itsekin katsomassa, miten rivi tykkejä (meillä oli siis niitäkin!) paukutteli laukauksensa jubilaarin kunniaksi uuden Jäähallin vieressä. Tasavallan presidentti oli Urho Kekkonen ja Helsingin yliopiston rehtorin nimi oli Erkki Kivinen, joka toki oli varjo vain Edwin Linkomiehestä, mutta Rector Magnificus nyt joka tapauksessa.

Yliopisto oli muutoksessa, kuten jokaisen oli pakko todeta. Ennen oli olemassa ollut vain muutaman sadan opiskelijan ja opettajan yhteisö -universitas- jossa jokainen tunsi toisensa, niin opettajat kuin nuo isänmaan toivot, joiden vuoro pian tulisi johtaa maata virkamiehinä.

Jotain absurdia oli jo ilmeisesti siinä, että uusia ylioppilaita yhä juhlittiin vanhaan tapaan seremoniallisesti ja heidät johdatettiin jokainen vuorollaan puristamaan rehtorin kättä ja kirjoittamaan nimensä matrikkeliin. Tämä lienee ollut jonkinlainen successio apostolican muoto. Niin ymmärsin Kivisen sanoista vuonna 1965. Nyt noita toivoja tuli joka tuutista ja yhtenä ainoana vuonna, 1965, heitä oli jo 15000, minä yksi niistä.

Eikä kehitys siihen pysähtynyt, ennen pitkää lähes joka toinen suoritti tuon yleissivistävän koulun, lukion, joka paljolta vastasi ns. vapaiden taiteiden opintoja yliopistoissa silloin joskus. Sen jälkeen sopi erikoistua, mutta yhdessä pysyttiin jatkossakin joka tapauksessa, kaikki samassa yliopistossa. Kehitys oli samanaista muuallakin.

Ranskassa vuonna 1968 tapahtui kummia. Ylioppilaat alkoivat protestoida olevia oloja vastaan ja sitten väkivaltaisesti rähistä ja haastaa mellakkapoliiseja, lopulta uhata koko laillista järjestystä. Puheet vaikuttivat toivottoman sekavilta ja joskus selvästi avoimen typeriltä (Olkaa realisteja, vaatikaa mahdottomia…), mutta mellakoiden tavaton suosio korkeakoulutukseen päässeiden nuorten parissa oli tosiasia.

Näin ei ollut ainoastaan Ranskassa, vaan jo sitä ennen myös Berliinissä, Roomassa ja muuallakin. Mikä sai aikaan moisen yleisen mielialan koko Euroopassa ja Amerikassakin, olivatko opiskelijoiden olot niin huonot? Sorrettiinko heitä?

Olihan opiskelijoilla vaatimuksia myös omien olojensa suhteen, mutta ei se voinut olla oleellista. Eivät ne olleet viime aikoina huonontuneet. Mitä tulee vaikkapa Ranskan ja useimpien muidenkin Euroopan maiden talouteen ja hyvinvointiin, se ei ollut viime vuosina suinkaan huonontunut, vaan kasvanut valtavasti.

Ranskassa otettiin 1970-luvulla käyttöön käsite Les Trente Glorieuses eli mahtavat 30 vuotta. Ranskan kansantuote nousi tuona aikana ennenkuulumattomasti ja kuluttajan ostovoima kohosi keskimäärin 174 prosenttia vuosina 1950-1974. Ei ollut enää nälkä eikä ainakaan jano. Viinin kulutus kasvoi valtavaksi.

Vuonna 1968 tämä uusi vauraus oli jo havaittavissa. Se näkyi jo edellisenä vuonna, kun olin omalla autollani ajelemassa Pariisissa. Vastikään hankittuja autoja oli joka paikka täynnä eivätkä kuskit vielä olleet oppineet tajuamaan, mitä säädylliseen autoiluun kuuluu. Autot kolhivat toisiaan holtittomasti ja kiroilevat kuljettajat uhkasivat toisiaan nyrkein. Moni piti kunnia-asianaan ajaa mahdollisimman vaarallisesti. Sama ilmiö toistui sitten Venäjällä 1990-luvulla.

Joka tapauksessa siis niin sanottu konsumerismi oli nyt saapunut. Useimpien ihmisten realistiseksi elämänsisällöksi saattoi jo tulla mukavan elämän tavoittelu. Tämä oli uusi tilanne, vielä kymmenisen vuotta aiemmin ei kenenkään olisi kannattanut edes puhua mistään yleisestä yltäkylläisyydestä. Toki se oli nytkin suhteellista, mutta ehdottomasti juuri se oli koko aikakaudelle se leimaa-antava uusi ilmiö: kulutusyhteiskunta. Sellaista sanaa ei ollut koskaan ennen tarvittu.

Mitä julistivatkaan Nanterren ylioppilaat vuonna 1968? Nurmela mainitsee yhden asian, joka mielestäni on jäänyt liian vähälle huomiolle: uusi vauraus tuntui ansaitsemattomalta ja hävettävältä. Se sitä paitsi jakaantui epätasaisesti. Vakuutettiin näin: Vallankumous, joka nyt alkaa, ei koske vain kapitalistista yhteiskuntaa, vaan koko teollisuudelle perustuvaa sivistystä. Kulutusyhteiskunnan on kadottava. Me hylkäämme maailman, jossa kyllä varmasti ei kuole nälkään, mutta melkein varmasti kuihtuu ikävään.

Mitä soopaa tämäkin nyt oli? Ihmiskunta oli jo ammoisista ajoista pyrkinyt turvalliseen ja yltäkylläiseen elämään ja nyt kun se oli tarjolla, se kirottiinkin ala-arvoisena.

Kuten kaikki muistavat, Mauno Koivisto otti kantaa tähän ilmiöön ja letkautti, että kun oli hieman liiankin hyvin syöty, oli seurauksena ilmavaivoja, mikä näkyi nyt opiskelijamellakointina.

 Luulen, että hän osui aivan oikeaan, mutta silti noiden vaivojen synty saattaa ansaita syvempääkin tutkimusta. Miksi juuri silloin? Miksi ei enää myöhemmin? Mitä tuo suurena ongelmana pidetty ikävystyminen oikein tarkoitti?

On tiettyjä aikakausia, jolloin ikävyydestä tulee muotitermi ja sitä lähellä olevasta masennuksesta, melankoliasta aikakauden sairaus. Sellaisesta puhuttiin 1800-luvun alussa ja uudelleen saman vuosisadan lopulla (ennui, spleen, maladie du siècle). Se oli jo Puškinin Oneginin tai lordi Byronin sairaus. Nytkö sitten se vaivasi laajaa yliopistonuorison joukkoa?

Tulkitsen, että tuo ikävyyden lohduton tunne liittyi siihen, ettei aineellisen toimeentulon parantamista enää nähty merkittäväksi päämääräksi elämässä, kun se kerran oli jo saavutettu. Vastaavasti kerrotaan 1920-luvun alun Suomen ylioppilasnuorison olleen masentunutta, kun kaikki oli jo saavutettu: niin Suomen itsenäistyminen, kuin suomen kielen valta-asema ja suomenkielinen kulttuuri. Mitä enää voitiin tavoitella?

Vastaus suureen kysymykseen myös tuohon aikaan: voitiin ja myös piti tavoitella Suur-Suomea. Eihän isänmaa tosiasiassa ollut vielä itsenäistynyt. Osa Suomen heimosta huokaili ikeen alla, ei voinut sanoa. että isänmaa mukamas oli vapaa, kun Itä-Karjala ei vielä saanut olla osa sitä. Suur-Suomi on yhtä kuin isänmaa, ette saa muuta kuvitella!

Tämä siis Suomessa ja silloin 1920-luvulla, aikanaan. Mutta 1960-luvulle ominaista uutta ikävystymistä tulkittiin toisin. Avaimena kaikkeen olivat nuoren Marxin kirjoitukset. Tuon aikakauden ylioppilaille vieraantumisen (Entfremdung) käsite oli aivan keskeinen instrumentti, jolla koko yhteiskuntaa ja historiaa käsiteltiin.

Marxille vieraantuminen tarkoitti ennen muuta sitä, että ihminen vieraantui omasta olemuksestaan. Yhteiskunta pakotti hänet tulemaan sellaiseksi, mitä hän ei pohjimmillaan, luontonsa puolesta ollut ja suurena tehtävänä oli palauttaa tilanne normaaliksi: ihmisen piti saada taas olla ihminen eikä koneen jatke tai mammonan kerääjä. Riitti jo sitä sorttia!

Nurmela osoittaa ymmärtämystä kulutususkonnon hylkäämiselle. Ihanteita etsivä ja niihin pyrkivä ihminen ei voinut pitää elämän tarkoituksena naapurin elintason saavuttamista tai ylittämistä. Toisaalta nimenomaan teollinen järjestelmä oli ollut ainoa keino yleisen elintason nostamiseksi. Ellei sitä olisi, ei olisi apua tarvitsevia kehitysmaitakaan, mutta se johtuisi vain siitä, että kaikki maat oisivat samalla, primitiivisellä tasolla.

Niinpä niin, ansaitsematon hyvinvointi saattoi ja saattaa yhä tuntua kiusalliselta ja jopa tuskalliselta. Kaikkihan me tunnemme ns. katuvaisen aatelismiehen syndrooman, joka aiheutti aikoinaan myös venäläisen vallankumousliikkeen synnyn, joka taas oli kaiken nykyisen radikalismin esiäiti. Pidän selvänä, että nämä kaikenkarvaiset woketukset ja känselöinnit pulppuavat samasta lähteestä. Ilmavaivoja nekin ovat.

Mutta on kiehtovaa ajatella, että tuo suuri irtisanoutuminen yltäkylläisyydestä tapahtui nimenomaan juuri onnellisen 1960-luvun lopulla ja baby-boomerien pullamössösukupolven toimesta. Uusi maailmantunnehan purkautui sitten pukeutumisessa köyhäilynä, elämäntavassa hippiliikkeenä ja niin edelleen. Ja kaiken taustalla oli sellainen varallisuuden taso, joka sentään oli vain murto-osa nykyisestä.

Maailman saastuminenkaan ei ollut vielä suuri ongelma, vaikka siitä jo syystäkin varoitettiin. Ihmiskunnan koko populaatio oli tuolloin vain noin 3,5 miljardia päätä -puolet nykyisestä.

Suuri ylioppilaskapina kaikessa typeryydessään oli epäilemättä merkittävä oire. Se oli yhteiskunnan tuntosarvien sokkireaktio hurjaan ja lopultakin hyvin vaaralliseen niin sanotun materiaalisen hyvinvoinnin ennenkokemattomaan kasvuun.

 Jo silloin, alkuvaiheissaan, se herätti nuoren joutilasluokan suuriääniseen protestointiin, jota tuettiin avuttomalla ja enimmäkseen tähysin sekopäisellä filosofialla, olihan asia edes jotenkin selitettävä itselleen ja muille. Silti tämä kiehunta oli oire jostakin syvemmästä.