Nuoren miehen näkökulma

 

Hullujen vuosien kronikkaa

 

Uutta aikaa ei uhreitta luoda. Lääkäri Martti Johannes Siiralan päiväkirja 1914-1918. Toim. Seppo Siirala, esipuhe Samu Nyström. Siltala 2022, 442 s.

 

Päiväkirjoja kansamme kohtalonhetkiltä, itsenäistymisen tienoilta on julkaistu useitakin, vaikka niistä tunnetuin eli Juhani Ahon Hajamietteet, eivät täytäkään varsinaisen päiväkirjan kaikkia kriteereitä, kuten tämän kirjan esipuheessa mainitaan.

Joka tapauksessa on erinomainen asia, että niitä taaskin on julkaistu yksi, lajissaan korkeatasoinen todistuskappale omasta ajastaan.

Venäjällä toimi erittäin aktiivinen ja perusteellinen historiahallinto parin sukupolven ajan koettaen mahdollisimman tarkoin poistaa lukijoiden saatavilta sellaista tietoa, oka olisi voinut toimia vastoin virallista valhetta, josta paisui yhä pöyhkeämpi tarina siitä, miten maailmanhistoriassa siirryttiin uuteen aikakauteen jalon venäläisen proletariaatin uhrautuvalla ja ihanteellisella taistelulla.

Kun bolševikkidiktatuuri sitten romahti, alettiin Venäjällä julkaista suuria määriä aikakauden lähteitä. Kansa oli iin perin pohjin menettänyt luottamuksensa tutkijoihin, että se halusi mieluummin itse tutustua lähteisiin ja tehdä johtopäätöksensä. Myös päiväkirjoja löytyi, yleensä lukkojen takaa, huomattavia määriä. Orlando Figesin A People’s Tragedy on hyödyntänyt niitä hyvin kiintoisasti.

Meillähän ei koko tuosta aikakaudesta ole viitsitty Venäjän osalta julkaista paljon mitään, mutta suuntaus saattaa olla muuttumassa.

Martti Siirala on hyvä päiväkirjan pitäjä, koska hän on kuvauksissaan varsin perusteellinen ja kirjaa muistiin kaiken sen, mikä juuri häntä ja hänen läheisiään koskee ja vaivaa. Politiikka, huhut ja uutiset eivät ole mielenkiinnon keskipisteessä ja se tekee niidenkin käsittelystä kiintoisampaa.

Nuori medisiinari oli jonkin verran saanut kosketusta ulkomaihinkin, opiskellut Berliinissä ja työskennellyt Kaspian meren rantamilla. Aineellisesti perheen elämä on niukkaa, joskin toimeentulo järjestyy, kun gulasseille maksetaan kiskurihintoja elintarvikkeista ja käytetään suhteita. Sosialistinen taloushan keksittiin jo ensimmäisen maailmansodan aikana, se oli yritys päästä eroon kysynnän ja tarjonnan laista.

Siirala osasi suomen ja ruotsin lisäksi myös saksaa ja venäjää, joka auttoi häntä pysymään pahimmankin sensuurin oloissa selvillä myös siitä, mitä Venäjällä kirjoitettiin. Siellähän meidän kansalaissotamme aikana ilmestyi vielä muitakin kuin bolševikkilehtiä.

Jääkäriliikettä vastustivat melko laajat kansalaispiirit ja Siiralakin koetti mahdollisuuksien mukaan estää tovereitaan Saksaan menemästä. Luonteeltaan valtiopetoksellinen liike oli äärimmäisen vaarallinen sekä siihen osallistuville että Suomen oikeuksille Venäjän imperiumin yhteydessä. Sitä paitsi Siirala vainusi mahdollisessa Saksan voitossakin vaaran Suomelle. Preussilainen militarismi tympäisi häntä.

Kuten suurin osa Suomen kansaa, myös Siirala tempautui vähäksi aikaa mukaan Kerenskin ihailijoihin. Tätä miestähän suorastaan palvottiin ja nuori mies kirjoitti: Kerenski se henkilökohtaisuudellaan saa vielä vuosisadatkin vavahtelemaan. Hän on sosialisti. Hän on nero. Hän on historian opetuksia oikein lukenut. Hän on kansaansa rakastava jalo poika ja jalo ihminen… Siirala pelkäsi vain Kerenskin oman turvallisuuden puolesta.

Valitettavasti Kerenskin kaunopuheisuus ja jalot eleet vain eivät toimineet aikakauden ankeissa oloissa. Suomalaiset eivät olleet ainoat, jotka ajattelivat niistä liikoja.

Venäläinen oklokratia näytti pian medisiinarille oikean karvansa kaikessa kurjuudessaan. Helsingin upseerimurhat tulivat heti tutuiksi ja venäläisten pyssymiesten veljeily omien äärimmäisyysainesten tukena ja apuna teki masentavan ja tympäisevän vaikutelman.

Joskus kirjoittajan päähän pälkähtää, että vallitsevat olot eivät Suomessakaan taida olla ihan parhaat mahdolliset. Kukaties yhteiskunnan rakenteissa on jotain vanhentunutta. Siirala ei kuitenkaan nosta punaisten nousua nimenomaan demokratiaa vastaan samassa määrin esille kuin Santeri Alkio, joka omassa päiväkirjassaan purkaa pettymystään niihin parlamentaarikkoihin, joiden kanssa vielä vähän aiemmin oli voitu asioista sopia ja rauhallinen kehity näytti lupaavalta.

Sen sijaan maanpetos, ”ryssien” kanssa yhdistyminen tahraa myös Siiralan silmissä lähtemättömästi kapinoitsijat. Järjettömät murhateot saavat suuttumuksen nousemaan, mutta elettävähän on, myös punaisten ja venäläisten miehittämässä kaupungissa.

Vankileirien kurjuus tulee pian sodan jälkeen nuoren lääkärin tietoon ja hän protestoi näkemäänsä. Kesällä hän ymmärtää, että myös valkoinen terrori on ollut suurelta osalta täysin rikollista toimintaa, jonka laajuutta on vieläpä yritetty salailla. Varkauden murhien takia nousee taas moraalinen suuttumus Helsingin pääroistoja kohtaan, jotka ilman yritystäkään tutkia asioita valitsivat ammuttavia aluksi roomalaisen desimoinnin mukaan, mutta sitten aina tarpeen mukaan siitä poiketen…

Kun Helsinki vallataan Siirala seuraa tapahtumia todelliselta aitiopaikalta, Unioninkadun ja Liisankadun tienoilta, tarjoaapa apuakin haavoittuneille.

Sodan jälkeen kirjoittajaa suututtaa moni asia, muun muassa Viipurissa olleen Pietari Suuren patsaan särkeminen. Sitä paitsi koko Suomen ”nuori armeija” on häpeällisessä kunnossa, omaisuudesta ei huolehdita, juopotellaan ja ”besogartaan” eli varastellaan, eläimiä rääkätään ja laiminlyödään ja niin edelleen.

Siiralahan ei ollut ainoa, joka tähän kiinnitti huomiota. Armeija näyttää todella olleen sairas elin, jonka varain puute ja upseereiden mielivaltaisuus ja holtittomuus herättivät närää laajemmaltikin. Santeri Alkio oli tunnetusti myös asiasta huolissaan ja vieritti syytä ”ryssänupseereille”. Itse asiassa juuri jääkärit olivat niitä, jotka yhä uudelleen kunnostautuivat ajan uutisissa väkivaltaisuudellaan ja juopottelullaan. Kieltolaki vaikutti sitten vielä asiaan tunnetulla tavallaan…

Siiralan teksti on siitä kiinnostavaa, ettei hän esiinny kantansa lukkoon lyöneenä puoluepukarina, saati ksenofobina, vaan antaa arvoa saksalaisuudelle ja jopa venäläisyydelle silloin kun se näyttää sitä ansaitsevan. Toisaalta myös brittien ”kettumaisuus” ja juutalaisten kataluus epäilyttävät häntä, samoin kuin svekomaanien pöyhkeys ja gulassien röyhkeys.

Vuoden 1918 onnettomuuksien syitä pohtiessaan Siirala ei pysähdy vain venäläisten joukkojen ja poliitikkojen turmelevaan vaikutukseen, vaan nostaa esille sellaisiakin kotimaisia tekijöitä, kuin sveko-kagaalien myrkynkylvö toisin ajattelevia kansalaisia vastaan ”kansalaiskatekismuksen” tunnettujen ohjeiden mukaisesti. Siiralan pohdinnoissa ei esimerkiksi paljon porua herättänyt torpparikysymys tule lainkaan esille.

Mutta tämän historiallisen kavalkadin keskipisteessä ei olekaan Suomen äkillisen muutoksen tilassa ollut yhteiskunta tai edes sen poliitikkojen valtiolliset pyrkimykset. Siinä on esillä ennen muuta nuoren perheen alkutaival, ensimmäisen lapsen kasvaminen ja seuraavan alkuun saattaminen. Suomi rypi pohjamudissa, mutta sieltähän se oli nouseva.