Päätepisteessä?

 

Suuren ikävyyden suuruus

 

Fernando Pessoa, Levottomuuden kirja. Suomentanut Sanna Pernu, Andalusialainen koira 1999, 414 s.; Paulo Marques, Fernando Pessoa. Um rasgo de génio puro 1888-1935. Parceria A.M. Pereira 2008, 64 s.; Lisbon Poets. Shantarin 2022, 194 s.

 

 

Kuten tiedämme, Fernando Pessoa on luultavasti Portugalin suurin (ykköseksi rankattu) ja yksi koko maailman (läntisen sivilisaation?) suurimmista runoilijoista. Sitä paitsi hän on lissabonilainen ja portugalin kielen taitaja par excellence, vaikka kävikin englanninkielisen koulun ja vietti nuoruutensa Afrikassa. Oisi ilmeisesti moukkamaisuutta ignoroida hänet, kun käy Lissabonissa.

Lempikirjastostani Helsingistä löytyi Pessoan (suomeksi ”persoona”, henkilö) pääteoksenakin pidetty Levottomuuden kirja, joka on erittäin omituinen kooste erilaisia aineksia, päiväkirjakatkelmia, muita fragmentteja, loputtomia paradokseja ristiriitaisuuksia, keskeneräisiä lauseita ja niin edelleen. Kaiken kukkuraksi kirja esitetään ”puoliheteronyymin” kirjoittamaksi eikä siis välttämättä ilmaise kirjoittajan omia ajatuksia. On sitä paitsi epäselvää, mitä kaikkea kirjaan oikeastaan pitäisi kuulua ja mitä ei.

Niin tai näin, kirjan minä sanoa töksäyttää yhdessä kohdassa, että pitää taidemuotona enemmän proosasta kuin runoudesta. Itse asiassa hänellä ei ole valinnanvaraa, sillä hän ei osaa kirjoittaa runoja…

Olettakaamme, ettei tämä ole kirjoittajan oikea mielipide. Sen sijaan emme varmasti erehdy, jos pidämme suurta ikävyyttä kirjoittajan suurena sanomana: maailma on pelkkää ikävyyttä, jos sen oikein oivaltaa. Ikävystyneisyys ei ole pelkkää tympääntymistä maailmaan, vaan sen lisäksi myös muihin maailmoihin, pahanolontunnetta elämää kohtaan. Se on fyysinen tunne kaaoksesta ja siitä, ettei kaaoksen lisäksi ole mitään… Miksi ei kaikki ole jotain muuta…

Toki kertoja oli usein tuntenut itsensä onnelliseksi, mutta onnellisuus oli ollut jonkun muun… Hänen moraalikäsityksensä on yksinkertainen: ei saa tehdä hyvää eikä pahaa kenellekään. Ihmiselämä on jatkuvaa väärinkäsitystä, rattoisaa keskinkertaisuutta, koska suuruutta ei ole ja onnea ei voi olla. Kirjottaja toteaa: Minussa on kuolleen maailmankaikkeuden raakkuvaa hulluutta, jolle helvettikin nauraa, vaikkei pirujen sukupolvi naurakaan.

Kenties kirjan perussävy ja tunnelma tulivatkin tuossa esiin. Tämähän kuulostaa kovin tutulta, Sartre tulee ensimmäisenä mieleen ja löytyyhän tällaista jo Dostojevskin Kellariloukostakin. Selvää patologiaa tämä on, mutta kenties se on myös aikakauden sairautta: maladie du siècle. Onhan näitä kausia ollut jo 1800-luvun romantiikasta eli Suuren vallankumouksen krapulasta lähtien. Durkheimilainen anomie?

Goethe sanoi joskus, ettei runoilija saa puhua, hänen täytyy luoda kuvia: Schaff Bilder, Künstler, rede nicht!

Tässä kirjassa runoilija ei muuta teekään kuin puhuu. Toki aavistelen, että hän yrittää kertoa jotakin sanojen takana. Ehkä hänellä on kokemus, joka muistuttaa mystistä? Ehkä hän on käynyt tripillä? Joka tapauksessa hän korottaa kielen korkealle kunniasijalle, hyvän ja virheettömän portugalin kielen. Onko kieli itse asiassa kaikkein todellisinta?

Olannaista kai lukijan kannalta on, että tässä olemme varmuudella tekemisissä aikakautemme tärkeän ilmiön kanssa. Valitettavasti en tiedä, mitä Spengler sanoi Pessoasta. Luulen, että jotakin sentään. Ehkä hän ajatteli, että tässä oli runouden viimeinen päätepiste. Kauemmas tämä sivilisaatio ei pääse kuin tyhjyytensä toteamiseen ja tunnustamiseen.

Itse asiassa jotkut Pessoan runot ovat hyvinkin viehättäviä ja sointuvia. Käännöksessä ne menettävät tenhonsa, ainakin minun mielestäni, mutta ei kirjoitetun portugalin ymmärtäminen vaikeaa ole latinistille, ainakaan, jos on opiskellut myös espanjaa.

Puhetta noissa useiden eri heteronyymien alla kirjoitetuissa runoissa kyllä yhä riittää:

Sinto todo o meu corpo deitado na realidade,

Sei a verdade e slu feliz.

Tunen koko ruumiini olevan olemassa

Tunnen todellisuuden ja olen onnellinen.

 

Niin, että löytyihän se onnellisuuskin sieltä. Mutta nihilistinen peruskatsomus on yhä vahvasti läsnä:

Ser uma coisa é não ser susceptível de interpretação

Olla jotakin tarkoittaa olla tulkitsematon.

En suinkaan epäile Pessoan suuruutta. Lissabonissa hän näyttää jopa puolijumalalta, mikä on ymmärrettävää. Maailman kuudenneksi puhutuimman kielen lahja länsimaiselle kulttuurille sisältää toki muutakin. Maailman kaiketi vanhimmassa yhä toimivassa kirjakaupassa on jokainen sali omistettu jollekin suurelle portugalin kielen käyttäjälle, yksi niistä Pessoalle. Kulttuurin arvostus henkii vastaan kaikkialla.

On itse asiassa hyvin kummallista, että meillä portugalilainen ja muu portugalinkielinen kirjallisuus on niin vähän tunnettua. Brasilia on meille vanha kauppakumppani ja jo 1800-luvulla purjelaivamme hakivat sieltä kahvia, merimiehet varmasti myös puhuivat satamakortteleissa oppimaansa kieltä ainakin jollakin tasolla. ehkä he eivät olisi Pessoaa ymmärtäneet tai edes hänestä piitanneet. Sen ymmärrän.

Portugali oli myös merkittävä valistuksen ajan tieteen ja filosofian kehto. Jo silloin siellä kirjoitettiin paljon portugaliksi, jota meidän latinakoulujemme kasvatit ehkä ymmärsivät vain puolinaisesti. Lienevätkö lukeneet?

Nykypäivän Portugali on yhä ylpeä kielestään. Englantia tuntuu osavan vain harva, espanjaa sentään jo moni. Suuressa kirjakaupassa ei ollut edes portugali-englanti sanakirjaa tarjolla… Toki espanja-portugali ja ranska-portugali riittivät minun tarpeisiini.

 Portugalilainen oman kielen arvostus tuo mieleen 1960-1970-lukujen Ranskan. Nykyäänhän Ranskassa jokainen solkkaa ja tyrkyttää muillekin englantiaan ja saman ilmiön tapaa jo Venäjälläkin.

En taida ainakaan vielä ymmärtää Pessoaa enkä osaa häntä varmaankaan riittävästi arvostaa, mutta portugalilaista isäntämieltä kyllä arvostan.