C'est lui?

 

Mikä on valtio?

 

Max Weberin kuuluisan käsityksen mukaan modernin valtion olennainen tunnusmerkki on fyysisen väkivallan monopoli, jota ihmiset tietyllä alueella legitiimisti (ja menestyksellisesti) käyttävät toisia ihmisiä kohtaan. Kyse on siis herruussuhteesta: Gemeinschaft, die „innerhalb eines bestimmten Gebietes […] das Monopol legitimer physischer Gewaltsamkeit für sich (mit Erfolg) beansprucht“, also ein auf Legitimität gestütztes „Herrschaftsverhältnis von Menschen über Menschen”.

Esivalta ei suotta miekkaansa kanna ja ilman miekkaa se ei edes ole mikään esivalta. Marxilaiset ja anarkistit ja erityisesti Lenin, joka edusti molempia, pitivät valtiota lyhyesti sanoen vain ja ainoastaan väkivaltakoneistona. Valtion kuoleminen (kuoleutuminen) oli suuri tulevaisuushaave, joka merkitsi samaa kuin ihmisen vapautuminen väkivallasta.

Kun ajattelee meidän nykyistä valtiotamme, kuulostavat moiset ajatuksenjuoksut enemmän tai vähemmän hullunkurisilta. Väkivallallahan on meidän valtiossamme hyvin näkymätön rooli. Jopa esivallan miekka on yhäkin aika lailla piilossa. Vielä 1960-luvulla poliisitkaan eivät edes saaneet pitää aseitaan näkyvissä, sikäli kuin heillä niitä oli mukanaan. Onhan se kehitys siitä niin sanotusti edistynyt…

Vapaahenkiset vallankumoukselliset vihasivat valtiota ja halusivat sen tuhota (vrt. Vihavainen: Haun musertakaa se inhotus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Mitä tulisi sen tilalle on kysymys sinänsä. Mihail Bakunin uskoi, että sen voisi korvata (kansalais)yhteiskunta, joka itse asiassa pitäisi yllä tehokkaampaakin kuria kuin valtio…

Kun ajattelemme tuota intohimoista valtionvastaisuutta 1800-luvulla, muistakaamme, että sen ajan valtion tehtävät tosiaan rajoittuivat suurimmaksi osaksi ulkoisen ja sisäisen järjestyksen pitämiseen. Sotilasmenot olivat aikoinaan valtion ylivoimaisesti suurin menoerä.

Nythän tilanne on perustavasti toinen. Tarvitsee vain ohimennen vilkaista valtion budjetin menoluokkia huomatakseen, että väestön hyvinvointiin liittyvät asiat ovat siellä aivan keskeisiä. Sotilasmenot ovat usein olleet varsin vähäinen osa budjetista, eivätkä ne nytkään ole suuret verrattuna vaikkapa opetustoimen menoihin ja sosiaalisiin tulonsiirtoihin.

Pitäisikös valtio sitten vieläkin hävittää? Mitähän hyvää siitäkin olisi seurauksena? Kukaan vakavasti otettava henkilö ei taida enää kannattaa sellaista. Anarkisteja toki on yhä, mutta tuskin vakavasti otettavia. Aikoinaan heidät teki kiinnostaviksi heidän käyttämänsä väkivalta, siis rikollisuus, joka uhmasi valtion monopolia (vrt. Vihavainen: Haun anarkistit tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Anarkismin vastakohta on etatismi eli siis valtion (état) palvonta, joka on ollut ominaista niin fasistisille (ml. natsilaiset) kuin sosialistisille (ml. kommunistit) suuntauksille. Paradoksaalisesti ne ovat tässä suhteessa tulleet eri teitä edeten hyvin lähelle toisiaan.

V.V. Putinin edustama valtiofilosofia on ollut avoimen ja korostetun etatistista. Tämän hän on ilmaissut lukuisissa esiintymisissään ja tässä hän tosiaan myös edustaa venäläistä traditiota.

Aikoinaan sanottiin, että on maita, joilla on armeija, mutta Preussi sen sijaan oli armeija, jolla on maa. Tämä oli toki karrikointia, mutta joka tapauksessa se sopi yhtä hyvin myös Venäjään. Luontonsa puolesta vielä 1800-luvulla suhteellisen köyhänä ja karuna pidettävä maa ylläpiti valtavaa armeijaa.

 Muiden kansakuntien joukossa Venäjä saattoi ainakin, Bakuninia soveltaen, ylpeillä sillä, että se saattoi tappaa ja orjuuttaa enemmän väkeä kuin kukaan muu.

Sehän oli klassisen valtion olennainen piirre ja toimenkuva: väkivaltakoneisto toisten vastaavien joukossa halusi tietenkin olla suurin ja tehokkain. Ellei paineita laajenemiseen ollut, se pystyi silloin ainakin puolustautumaan muiden pyyteitä vastaan.

Ei siitä niin kovin kauan ole, kuin tällaiset asiat olivat olennaisia realiteetteja. Silloin valtio oli vielä ennen muuta se väkivaltavaltio. Nyt meillä on ennen muuta hyvinvointivaltio, jossa aineellinen ja henkinen hyvinvointi pyritään takaamaan valtion toimesta. Turvallisuuden takaamiseen on näihin asti tarvittu yhä vähemmän ja vähemmän resursseja.

Nyt virta näyttää kääntyvän. Puolustusbudjetit kasvavat hyvinvoinnin kustannuksella. Ulkoinen turvallisuus horjuu ja jopa sisäinenkin.

Syistä, joita en viitsi erikseen esittää, koko maanosamme on nyt aivan ilmeisesti taantumassa sadan- parinsadan vuoden takaisia oloja kohti.