Varastettu elämä

 

Evakot

 

Viljo Kojo, Mikko Mustapää. Otava 1956, 292 s.

 

Evakko on aika kekseliäs sana. Sehän tulee latinan sanasta e-vacuere, tyhjentää. Venäjällä voi nähdä mainoksia, joissa palveluksiaan tarjoaa evakuator eli auto, joka korjaa tien varresta pois sinne simahtaneen ajoneuvon.

Vakuumi eli tyhjiö on periaatteessa tällaisen toiminnan tuloksena, sen saavuttamisen metodista sana ei kerro mitään. Sana ei siis sisällä esimerkiksi viittausta karkottamiseen eli väkivaltaiseen pois ajamiseen.

Kun Suomi evakuoi raja-alueiltaan asukkaansa, ei kyseessä tosiaan ollutkaan sellainen väkivaltainen toimi, jossa ihmiset olisi vasten tahtoaan pakotettu maantielle. Itse he lähtivät, hyvässä yhteisymmärryksessä viranomaisten kanssa.

Tällainen ei historiassa ole suinkaan ollut tavanomaista. Neuvostolehdistö, jolle tuotti hankaluuksia se, ettei vallatuilta alueilta ollut suinkaan helppo löytää asukkaita, joita haastatella ja joiden suuhun sijoittaa ylistystä puna-armeijalle, ”kansanhallitukselle” ja neuvostovallalle, oli vaikeuksissa.

Se aloittikin kampanjan valkosuomalaisten hirvittävää, keskiaikaista julmuutta vastaan ja julkaisi ns. satiirisia pilakuvia, joissa suojeluskuntalaiset väkivalloin riistivät asukkaita kodeistaan, panivat talot palamaan ja ampuivat vastaan hangoittelevat. Pidän todennäköisenä, että ulkomailla, ”kansanhallitukseen” uskovissa piireissä tämä propaganda otettiin hyvin vakavasti. Miksei siihen olisi uskottu?

Käytännössä alueiden evakuointi sujui aivan toisessa hengessä, mikä ei merkitse sitä, ettei se olisi ollut katkeraa ja sydäntä särkevää. Suomen historialliseen ytimeen kuuluneen maakunnan riistäminen siltä ei merkinnyt pelkästään tuota yli kymmenen prosentin menetystä alueellisesti ja taloudellisesti, mikä yleensä muistetaan. Pahinta tuskin oli edes menetys maataloustuotannossa, joka nyt romahti pahasti alle omavaraisuuden.

Kysymys oli näiden lisäksi vielä paljon enemmästä. Maahan juurtuneet ihmiset, joiden suvut olivat kasvaneet tietyillä sijoillaan vuosisadasta toiseen ja jotka olivat itse omalla työllään luoneet kotinsa ja kontunsa, olivat tietenkin se ryhmä, jonka menetys oli suurin. Tätä väestöä oli tuohon aikaan Karjalassakin paljon.

1950-luvun jälkipuolella oli pari vuotta, jolloin maassamme julkaistiin merkittävä määrä sellaista materiaalia, joka ei miellyttänyt Neuvostoliiton valtaa pitäviä. Oli Arvo ”Poika” Tuomisen muistelmia, oli Unto Parvilahden Berijan tarhoja, August Lehmuksen muistelmia Itä- Karjalan vainoista ja niin edelleen. Huippuvuosi oli 1956, jolloin elokuvateattereihinkin tuli Unto Seppäsen vuonna 1954 ilmestyneeseen kirjaan perustuva elokuva Evakko.

Tässä käsiteltävän kirjan ilmestyminen juuri vuonna 1956 oli myös kovin luontevaa.

Viljo Kojo oli sekä taidemaalari että kirjailija, jota aikoinaan arvostettiin melkoisesti, nykyäänhän hänet on unohdettu. Asia on sikäli ymmärrettävä, että kirjoissaan hän kuvaa erityisesti mennyttä maalaismiljöötä sen ajan hengessä, vaikka osittain kyllä myös pääkaupungin boheemeja. Molemmat elämänpiirit kuuluvat jo menneisyyteen eikä historiaton aikakautemme jaksa niihin perehtyä tai syventyä.

Vuoden 1940 maaliskuun lopulla, 29.3.1940 Neuvostoliiton kansankomisaarien neuvoston eli hallituksen puheenjohtaja eli pääministeri ja samassa persoonassa tuon valtion ulkoministeri Vjatšeslav Molotov piti korkeimman neuvoston eli parlamentin istunnossa puheen, jossa hän esitti yhteenvedon talvisodasta.

Selitettyään tämän operaation saavuttaneen kaikki asetetut tavoitteet, hän totesi, että kun verta oli -ilman Neuvostoliiton syytä (ne po našej vine)- paljon vuodatettu ja kun Suomen koko vihamielisyys Neuvostoliittoa kohtaan oli käynyt ilmi, oli välttämätöntä ratkaista kysymys Leningradin ja myös Murmanskin ja Muurmannin radan turvallisuudesta laajemmin, kuin syksyn neuvotteluissa oli edellytetty.

Uusi raja joka tapauksessa tyydytti täysin nuo turvallisuustarpeet, jotka olivat olleet sodan ainoa syy, sanoi Molotov saaden aplodeja. Nyt oli aika aloittaa taas täysimittaisesti poliittiset ja taloudelliset suhteet Suomeen. Neuvostohallitus uskoi, että Neuvostoliiton ja Suomen välillä kehittyisivät normaalit, hyvät naapuruussuhteet (Pravitelstvo verit, tšto meždu Sovetskim Sojuzom i Finljandijej budut razvivatsja normalnyje dobrososedskije otnošenija).

Olihan tuo sopimus melkoinen perusta sellaisille naapurussuhteille. Vastaava tilanne olisi ollut Neuvostoliitolla, mikäli siltä olisi riistetty Leningrad ja alueet Murmanskista, Pihkovaa myöten Mustalle merelle saakka. Kun siihen olisi vielä liittynyt alueiden tyhjentäminen venäläisistä, olisi normaalien suhteiden palauttaminen kuviteltuun anastajaan saattanut vaatia muutaman sata vuotta.

No, pienempäähän tämä Karjalan menettäminen oli mittasuhteiltaan, vaikka tuskin inhimilliseltä ja kansalliselta merkitykseltään. Kojo kuvaa evakkojen kokemuksia aikana, jolloin kaikki oli vielä aivan tuoreessa muistissa, eikä fabuloinnille olennaisissa asioissa juuri jäänyt sijaa.

Kojo romaanin päähenkilö on vanha mies, joka on itse talonsa rakentanut ja sille uusiakin peltoja muokkaillut. Kun tulee käsky evakuoida, hän suhtautuu asiaan rauhallisesti, kuten yleensä muutkin. Toki suureen joukkoon mahtuu kaikenlaisia ja kirjassa vilahtavat niin vihollisen asialla olevat tyypit, evakkojen omaisuutta kärkkyvät rosvot kuin itsensä silpoja, joka on halunnut välttyä joutumasta rintamalle.

Kaikkihan evakkomatkalle lähtivät eikä lähdön perusteita tarvinnut kenellekään selittää. Neuvostojohdolle asia oli yllätys ja siellä kysyttiin, pitivätkö suomalaiset heitä ihmissyöjinä. Vastaushan oli itse asiassa myönteinen ja perustui hyvin suureen realismiin ja asioiden ymmärtämiseen.

Joka tapauksessa evakkojen taival oli täynnä tuskaa. Kuten odottaa sopii, valtavat kuormastot jumittuivat tielle, eläimet kärsivät ja kuolivat ja vihollisen lentokoneet ahdistelivat pakenijoita. Ihmisiä kuoli myös tulituksessa vauvasta vaariin.

Uuden rajan määrääminen oli jokaisen mielestä kaikkia oikeudenmukaisuuden lakeja niin järkyttävästi loukkaava kiristystoimenpide, ettei siitä edes haluttu keskustella. Se oli kuin ilkeä painajaisuni, sikäli vain pahempi, ettei se ollut unta, vaan totta.

Koskaan ei Suomessa ole yhtä paljon julkisesti itketty, kuin sinä päivänä, kun Moskova rauhan määräykset luettiin kansalaisten tietoon.

Mitä hyviin naapurussuhteisiin tulee, Molotovin puhe oli tietenkin pelkkää pilkantekoa, jossa koko tarina Neuvostoliiton aggressiosta esitettiin vahvasti muunnellussa muodossa. Kaikkea toivoa ei kuitenkaan Suomessa vielä menetetty. Paluuta pidettiin aluksi mahdollisena ja sitten jatkosodassahan se toteutuikin evakkojen suureksi riemuksi.

Lopullinen isku oli, kun jouduttiin muuttamaan taas uudelleen niiltä synnyinsijoilta, joilla oli taas kerran ehditty jo kunnostaa ja siivota paikkoja ja aloittaa uutta elämää: samaan kaameaan huutoon, avaruuden jokaiselle äärelle uhkaavaksi jähmettyvään huutoon tuntuu yhtyvän tuhansien ja taas tuhansien ihmistenkin, kuolleitten ja elävien kirous: -Meiltä on varastettu meidän elämämme!

Vanha mies ei kestä elämäntyönsä tuhoutuista, vaan saa halvauksen ja siirtyy ajatuksissaan menneisyyden muistoihinsa. Hänelle ei toista evakkomatkaa enää tule.

Sellaista oli tulevaisuuden ja menneisyyden varastaminen silloin joskus.