Venäjän ideasta

 

Erilaisuuden ideologia

 

Bengt Jangfeldt, Venäjä -aatteet ja ideat Pietari Suuresta Putiniin. Suomentaneet Veli-Pekka Ketola ja Taina Wendorf. Siltala 2022, 214 s.

 

Venäjän ja Euroopan ideologinen vastakkaisasettelu oli tosiasia jo ennen kommunistivaltaa, mikä ei liene kenellekään enää uutinen. Kunnon populaarit esitykset tästä aiheesta sen sijaan ovat olleet suomen kielellä harvinaisia ja Christer Pursiaisen kompaktin teoksen ilmestymisestäkin on kulunut jo sukupolven verran. Tuskinpa sitä enää mistään edes löytää. Niin se aika rientää.

Venäjän ja Euroopan vastakohtaisuus nimenomaan ideologisella tasolla ei suinkaan alkanut Pietari Suuresta, joka päinvastoin pyrki pääsemään siitä eroon ja omaksumaan eurooppalaisuuden saavutukset, jotka oli pakko tunnustaa kotimaisia paljon etevämmiksi.

Euroopan ”oveluudet” (hitrosti) näkyivät sellaisilla aloilla kuin sodankäynti ja merenkulku ja ilman niitä mikään valtio ei voinut olla täysiarvoinen jäsen kansojen joukossa, halveksipa se sitten muita miten paljon tahansa. Näinhän Venäjällä vanhastaan tehtiin ja pyrittiin pysymään erossa saastaisista ”mykistä” eli länsimaalaisista.

Tähän vanhaan historiaan Jangfelt ei paljoakaan puutu, mutta siitä on juuri hiljattain ilmestynyt alan nestorin, Kari Tarkiaisen uusi teos. Saman tekijän ”Vanha vainooja” onkin kuulunut jokaisen alan harrastajan välttämättömään lukemistoon jo vuosikymmenet. Näitä kannattaakin nykyään taas suositella ja nostaa esille.

Pietari Suuren kausi on suuri alkupiste nimenomaan Venäjälle saapuneen läntisyyden kannalta ja sikäli myös sille Venäjän kehityslinjalle, jossa Eurooppa ja länsi otetaan vakavasti. Vasta nyt lännestä tulee se kohtalokas ”toinen”, johon Venäjä alkaa verrata itseään, yhä uudelleen sitoutuen sen saavuttamaan ja ohittamaan, yhä uudelleen siitä epäonnistuen.

Venäjän kaksi intellektuaalista rintamaa, zapadnikit, joita tässä nimitetään yksinkertaisesti länsimaalaisiksi ja toisaalta tosivenäläiset, joita 1830-luvun suuresta herätyksestä lähtien alettiin kutsua slavofiileiksi ovat olleet olemassa jo Pietarista lähtien. Länsi oli kuitenkin koettu venäläisyyden vastapooliksi jo kauan ennen Pietari Suurta, mistä tämän kirjan kirjoittaja olisi voinut kertoa enemmänkin.

Mutta kirjan ideana onkin valaista nykyistä tilannetta nostamalla esiin sitä Venäjän historian ainesta, joka lännessä tunnetaan huonosti, jos lainkaan, kuten viime aikojen keskusteluista voi huomata. Putinin kääntyminen länttä vastaan ei ollut mikään historiallinen uutuus, vaan pikemmin Venäjän historian säännönmukaisuus (vrt. Vihavainen: Haun janov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Kirjoittaja esittää slavofilian kehityskaaren 1800-luvulla ja mainitsee myös ns. virallisen kansallisuusopin, jota olisi voinut esitellä hieman enemmänkin. Nykyinen putinismi muistuttaa nimittään juuri sitä kaikessa valtiollisuudessaan paljon enemmän kuin slavofiilien aatteita.

1800-luvusta on muuten saatavilla suomeksi myös Vesa Oittisen toimittama dokumenttikokoelma Venäjä ja Eurooppa, joka jokaisen asiasta vakavasti kiinnostuneen on syytä lukea. Se täydentää erinomaisesti myös Jangfeldtin kirjaa, jonka esitys on kaikessa kompaktiudessaan ansiokas sekin.

Toiseksi uusinta kerrosta tässä Venäjän lännenvastaisessa ideologiassa edustaa sitten se euraasialaisuus -kirjassa käytetään sanaa eurasianismi- joka syntyi 1920-luvun emigranttien keskuudessa. Sen syntyä ja suhteita erikoispalveluihin valaistaan asiaankuuluvasti, mutta ns. venäläisestä fasismista, joka myös syntyi emigraatiossa, olisi kannattanut puhua enemmän. Sillähän oli vaikutusta Suomessakin.

Suomi toki ei tässä ole tärkeä, mutta kyllä sen sijaan Ivan Iljin ja ROVS. Iljiniähän Putinilla oli tapana nostaa kovasti esille ennen suurta euraasialaiskauttaan, jonka hän näyttää omaksuneen nimenomaan Aleksandr Duginin välityksellä.

Iljin ja ROVS olisivat avaimia myös venäläiseen fasismiin. Putin on, kuten tunnettua, pyrkinyt esittämään Ukrainan-sotaretkensä nimenomaan natsismin vastaiseksi ristiretkeksi, mikä on helppotajuinen ja puoleensa vetävä tunnus pimeiden kansanjoukkojen kannalta.

 Mitä taas fasismiin tulee, on se eri asia kuin natsismi, jota voi kyllä fasismin alalajinakin pitää ainakin 1930-40-lukujen marxilaisessa jargongissa. Ennen muuta natsismi kuitenkin oli saksalaisuuden -ja siihen ympätyn täysin kenotekoisen ”arjalaisuuden” nimiin rakennettua apokalyptistä chauvinismia.

Fasismi on laajempi käsite, jonka avainsana ja obsessio on etatismi, aina totalitarismiin saakka. Juuri sitähän Putin nyt toteuttaa ja sitä samaa tekivät kommunististen tunnusten alla myös bolševikit, kuten jo Trotski ymmärsi. Ei ole sattumaa, että kommunismin ja natsismin samaistava ajattelu on Venäjällä  juuri nyt rangaistava teko.

Toki nämä kaksi ismiä olivatkin yhteistyövaiheensa jälkeen toistensa verivihollisia, mutta ei se tee niistä olemukseltaan erilaisia.

Meitä varmaankin kiinnostaa kovasti, milloin Putin oikeastaan todella kääntyi tuhoon tunnustamaan tuota nykyistä fasistista uskonlahkoaan ja keneen hän siinä ennen muuta tukeutuu. Olisi myös kovin kiinnostavaa tietää, miten vakavasti hän eri oppi-isänsä ottaa.

Jangfeldt nostaa tässä yli muiden surullisenkuuluisan Aleksandr Duginin vaikutuksen. Pidän tulkintaa varsin uskottavana, vaikka itse Duginin nimeä tuskin löytyy Putinin esiintymisistä. Sen sijaan sieltä löytyy ja on löytynyt jo hänen uransa alkuvaiheesta lähtien sellaisia aivan tiettyjä nimiä jollaiset läntisessä Euroopassa kuuluvat menneisyyden aatehistoriaan.

 Nikolai Berdjajevin mainitseminen herätti ainakin minun mielessäni aikoinaan tiettyä arvostusta, sehän osoitti, että presidentillä on myös intellektuaalisia harrastuksia eikä hän profiloidu pelkäksi kulmien kundiksi. Ivan Iljin kuulosti jo obskurantismilta ja Konstantin Leontjev auktoriteettina tällä vuosituhannella vahvisti Angela Merkelin johtopäätöstä: Putin ei elä tässä maailmassa.

Kuitenkin Putin aivan ilmeisesti elää venäläisessä traditiossa. Pakkohan se meidän on tunnustaa. Putinin asema pesidenttinä nimenomaan Venäjällä antaa hänelle sellaisen vipusimen kansansa maailmankatsomuksen ohjailuun, että ei ole konsti eikä mikään viedä sitä pari sataa vuotta taaksepäin. Missään muualla tämä ei onnistuisi, mutta Venäjällä todellakin on valmis traditio, johon nojata.

Muistetaan toki, että siellä on myös oppositio, jolla silläkin on ikivanhat perinteet, ja joka on usein saavuttanut hallitsevan aseman ja tulee sen saavuttamaan tulevaisuudessakin.

Miten paljon tähän syklin pyörähtämiseen kuluu aikaa, on vielä tietymätöntä. Kysymys voi olla vuosikymmenistä, mutta myös paljon lyhyemmästä ajasta. On turha puhua, että tällainen tilanne kestäisi vuosisatoja. Ei se koskaan ole kestänyt.

Jangfeldtin kirja on erinomainen opas Venäjän intellektuaalisen tradition tiettyihin keskeisiin puoliin ja auttaa täydentämään Venäjän historia peruskurssia, jota näinä päivinä kannattaa jokaisen selailla uudelleen, mikäli se on unohtunut ja opiskella, ellei ole sitä koskaan opiskellut. Sellainenkin on tässä maassa ollut aivan mahdollista.