Suuri armeija on suuri ongelma

 

Ratsuväki on raakaa, miehittäjät säälimättömiä

 

Kaupunkien olemassaolo perustuu maaseudun ylituotantoon. Silloin kun seutu on karua ja maatalouden  tuottavuus heikkoa, jäävät kaupungit pakostakin pieniksi.

Suomessa Turku ja Viipuri kohosivat vaivoin noin seitsemäntuhannen asukkaan kaupungeiksi ennen 1800-lukua. Monet muut olivat aivan pieniä, muutaman sadan asukkaan kyliä.

Mutta suurkaupungit syntyivätkin maailmaan oikeastaan vasta 1800-luvulla ja erityisesti sen lopulla, jolloin tulivat ensimmäiset miljoonakaupungit. Joku harva poikkeus historiasta toki tunnettiin, huolto-ongelmat olivat niissä joka tapauksessa valtavat, sekä elintarvikkeiden ja rehun että hygienian kannalta.

Kaupungit olivat epäterveellisiä, kansakuntien hautoja. Esimerkiksi Pariisissa haisi sanoin kuvaamattoman inhottavalle, kuten Nikolai Karamzin kertoi. Toisaalta siellä oli hyväntuoksuisiakin kohtia, mutta se koski vain pientä osaa suurkaupungista.

Entisajan armeijat olivat nekin eräänlaisia liikkuvia kaupunkeja. Ne eivät tuottaneet mitään, vaan päinvastoin tuhosivat, mutta aina ne olivat nälkäisiä. Niissä saattoi olla kymmeniätuhansia miehiä ja lähes yhtä monia hevosia. Kaikki oli ruokittava ja hygieniastakin olisi pitänyt huolehtia, mutta eihän asiaa ymmärretty. Niinpä armeijoiden kuolleisuus ilman taistelujakin oli valtavaa.

Joka tapauksessa suuria armeijoita voitiin liikutella vain hedelmällisillä seuduilla, joilla riittävä määrä elintarvikkeita ja rehua oli kerättävissä. Kun armeija liikkui kotiseuduiltaan satoja ja jopa tuhansia kilometrejä, ei sitä voitu huoltaa kotimaasta kärrykuljetuksilla eikä kyllä haluttukaan. Ammuksia ja ruutia voitiin ehkä vielä kuljettaa riittävästi siten, mutta elintarvikkeita ja rehua ei. Laivaukset saattoivat kyllä joskus olla ainakin väliaikaisratkaisu.

Armeijan oli saatava muonansa ympäristöstään, muuten se lakkasi olemasta. Talonpojille, jotka aina joutuivat kaikki ruokkimaan, hiirestä kuninkaaseen, tämä merkitsi poikkeuksetta ankeita aikoja.

Yleensä valloittaja, kuten aikoinaan Suomessa Pietari Suuri tai keisarinna Elisabet, julisti kansalle, että heidän oli pysyttävä kotonaan ja annettava valloitusarmeijalle se, mitä se pyysi -täyttä korvausta vastaan tietysti… Mikäli kansa sen sijaan pakeni kotoaan ja kätki ja vei mukanaan elintarvikkeet, sitä rangaistaisiin tuhoamalla se tulella ja miekalla.

Valinta oli vaikea. Käytännössä vieraan (kuten usein omankin) armeijan pakko-otot merkitsivät selvää ryöstämistä eikä niistä annettu raha yleensä missään kelvannut. Kun elettiin toimeentulorajalla, merkitsi tämä sitä, että nälkäkuolema kolkutteli ovella. Mikäli taas paettiin piilopirtteihin, oli elämä sielläkin ankeaa ja paljastuessa saattoi todellakin joutua sekä ryöstetyksi että tapetuksi.

Maahan tunkeutuneen armeijan huoltoa hoiteli ratsuväki, erityisesti kasakat ja rakuunat. Asia lankesi niille luonnostaan, sillä jalkaväki olisi ollut perin tehotonta etsimään kätkettyjä varastoja ja kuljettamaan niitä joukoille. Ratsuväki vastasi myös tiedustelusta ja erityisesti kasakat toimeenpanivat myös ryöstöjä omaan laskuunsa ja hoitivat tarvittaessa tuhoamiset, tulella ja miekalla.

Kannattaa kuitenkin muistaa, ettei valloittaja-armeijan intresseihin kuulunut normaalisti tuhota maata muualta kuin suoja-alueiltaan. Esimerkiksi isonvihan aikana on laskettu, ettei Suomessa olleita noin 25000 miestä hevosineen olisi mitenkään kyetty huoltamaan kokonaan Venäjältä käsin eikä toisaalta Suomestakaan ryöstetty pakkovero riittänyt kokonaan sitä elättämään. Molempia tarvittiin.

Elintarvikkeiden evääminen valloittajalta tavalla tai toisella oli pahinta, mitä sille saatettiin tehdä. Sissien -Suomessa isonvihan aikana kivekkäät eli partigängare -partisaanit- toiminta nimenomaan huoltoa vastaan oli vaarallista armeijoiden toimeentulon kannalta. Eivät ne kovin monta vihollisen sotilasta kuitenkaan hengiltä saaneet.

Kun Kaarle XII hyökkäsi Venäjälle, hän sai huomata, että suuri armeija, kaikkiaan noin 40000 miestä ja lähes toinen mokoma hevosia, ei kyennyt puristamaan toimeentuloaan niiltä seuduilta, jotka löysi edestään. Vihollinen oli perääntyessään tuhonnut varastot eli käytti niin sanottua poltetun maan taktiikka.

Oli mentävä etelään, Ukrainaan, jossa odottivat kasakat hetmaninsa Mazepan johdolla päästäkseen vapautumaan moskalien vallasta. Siellä riittirehu ja leipäkin…

Kun Hitler hyökkäsi Venäjälle, julistettiin poltetun maan taktiikka jokaisen toverin ja kansalaisen ehdottomaksi velvollisuudeksi. Stalin itse sanoi puheessaan 3.7.1941: При вынужденном отходе частей Красной Армии нужно угонять весь подвижной железнодорожный состав, не оставлять врагу ни одного паровоза, ни одного вагона, не оставлять противнику ни одного килограмма хлеба, ни литра горючего.Колхозники должны угонять весь скот, хлеб сдавать под сохранность государственным органам для вывозки его в тыловые районы.Все ценное имущество, в том числе цветные металлы, хлеб и горючее, которое не может быть вывезено, должно безусловно уничтожаться.

Viesti oli mahdollisimman selvä. Viholliselle ei saanut jättää mitään sitä hyödyttävää, ei kiloakaan viljaa tai polttoainetta, ei karjaa eikä värillisiä metalleja. Mitä ei voinut perääntyessä ottaa mukaan, oli ehdottomasti tuhottava.

Sen lisäksi oli muodostettava selustaan partisaaniosastoja, mutta se oli jo toisarvoista poltetun maan rinnalla. Puute tekisi vihollisen oloista sietämättömät.

Sen ohella se tietenkin teki myös oman väestön oloista sietämättömät. Mikäli noudatettiin Stalinin tahtoa, saatiin kärsiä sekä puutetta että saksalaisten terroria, mikäli sitä ei noudatettu, saatiin kärsiä Stalinin terrorista rauhan palattua. Niin tai näin, talonpoika sai aina kaiken kestää.

Kun lukee kertomuksia nykyisestä Ukrainan sodasta, pistää silmään, että siviilit saavat yhäkin kärsiä kaikenlaista, vaikka eivät kuuluisikaan nyt jo harvalukuiseen viljelijäväestöön.

Toki siviileiltä ottaminen on taaskin saanut paikata hyökkääjän huollon toimimattomuutta ja sen ohella on epäilyksiin yhteistyöstä puolustajan armeijan kanssa vastattu terrorilla. Uutisia siitä, mitä puolustaja on tehnyt vihollisen yhteistoimintamiehille, on ollut vähemmän, mutta pääasia on selvä: tällaisissa tilanteissa auttaa vain terrori.

Kuitenkin huolto on nykyisillä välineillä ja nykyisille suhteellisen pienille armeijoille paljon helpompi järjestää kuin ainaisempina vuosisatoina. Ratsuväen hankintaosastoja tuskin edes tarvitaan, sotilaat saavat -jos sitä ei estetä- päivittäisen, monipuolisen pakkauksensa ja lämpimän ruokansa vaikka Siperiasta asti.

Entisajan sodissa siviiliväestö usein kärsi jopa suurimmat tappiot. Näin kävi esimerkiksi 30-vuotisessa sodassa, jossa jatkuvat armeijoiden marssit ees ja taas autioittivat laajoja, hedelmällisiä alueita. Myös toisessa maailmansodassa tuhot olivat valtavat erityisesti Venäjällä ja varmasti tämä suurelta osalta liittyi juuri tuohon Stalinin määräämään poltetun maan taktiikkaan.

Suomalaisetkin osasivat poltetun maan taktiikan. Sitä käytettiin muun muassa Hattujen sodassa, kun pantiin peräydyttäessä tuleen Haminan varastot ja pötkittiin pakoon sen sijaan, että olisi puolustettu tuota suurta omaisuutta. Siinä sitä taisivat talonpojat kiroilla ja purra hammasta.

Myös talvisodassa ja myöhemminkin tuhottiin peräännyttäessä vihollisen edestä talotkin, ettei viholliselle jäisi paikkaa, missä lämmitellä. Kaikeksi onneksi perääntyminen saatiin varsin nopeasti pysäytettyä. Voidaan vain kuvitella, miten suuriksi tuhot olisivatkaan voineet kasvaa.

Siviiliväestön menetykset jäivät Suomessa kaiken kaikkiaan erittäin vähäisiksi verrattuina sotilaiden menetyksiin, jotka taas olivat varsin suuret. Siinä muuan suomalainen erikoisuus ja aivan erityinen syy kiittää maan puolustajia.

Suomalaisia jäi miehityksen piiriin toisessa maailmansodassa vain aivan vähäinen määrä, mikä kansainvälisesti katsoen oli suomalainen erikoisuus ja luultavasti eräs hyvin tärkeä maamme myöhempään kohtaloon vaikuttanut tekijä. Meidän kansamme ei tarvinnut kohdata valloitetun maan dilemmaa: tee yhteistyötä vihollisen kanssa tai tuhoudu.

Tämä varmasti auttoi pitämään kansamme mielenterveyden hyvällä tasolla ja säästämään meidät reaalisosialismin autuudelta.

Niinpä myös välit venäläisiin saattoivat sodan jälkeen varsin pian muodostua hyviksi: voitiin kohdata enemmän tai vähemmän tasavertaiselta pohjalta. Vaikka tärkeitä alueita menetettiin, ei koskaan jouduttu miehittäjän mielivaltaan. Tämä oli ainutlaatuista ja kannattaisi sellaisena ymmärtää.

Ukrainassa tilanne on varmastikin toisenlainen, etenkin itäisillä alueilla, jossa asuu merkittävä määrä myös hyökkääjään samaistuvaa väkeä.