Sikojen aikaan

 

Pahat henget ja siat

 

Fjodor Dostojevski, Riivaajat (Besy 1872). Suomentanut Lea Pyykkö. Karisto 1998, 763 s.

 

Dostojevskin kirjat ovat usein aivan hervottoman hauskoja, niin tämäkin. Lukijan on pakko nauraa katketakseen lukiessaan salanimellä kirjoittavan kertojan muka vilpitöntä hämmästelyä, kun tämä kuvaa ystävähahmojensa toimia.

Erityisesti asia koskee kirjassa kuvattuja ns. länsimaalaistajia, kirjailija Karmazinovia ja oppinutta tyhjäntoimittajaa Stepan Trofimovitš Verhovenskiä. Jälkimmäistä voi halutessaan pitää myös kirjan päähenkilönä.

Kirjahan perustuu löyhästi tositapahtumiin. Sergei Netšajev-niminen nuori mies johti 1860-luvulla vallankumouksellista toimintaa osittain ulkomailta käsin ja järjesti toveriensa kanssa erään ylioppilaan murhan. Asiasta käytiin oikeutta juuri samaan aikaan, kun Dostojevski kirjoitti kirjaansa.

Netšajevin, tämän aivan todellisen historian henkilön vallankumouksellinen fanatismi saavutti ylittämättömät mitat. Hänen kirjoittamassaan Vallankumouksellisen katekismuksessa kaikki muut arvot nimenomaisesti alistettiin vallankumouksen edulle. Kunnia, ystävyys, rakkaus, moraali -mikään ei ollut vallankumoukselliselle sinänsä minään arvoista. Niillä oli merkitystä vain sikäli, kuin ne oli mahdollista saada palvelemaan suurta asiaa:

A revolutionary is a doomed man. He has no private interests, no affairs, sentiments, ties, property nor even a name of his own. His entire being is devoured by one purpose, one thought, one passion – the revolution. Heart and soul, not merely by word but by deed, he has severed every link with the social order and with the entire civilized world; with the laws, good manners, conventions, and morality of that world. He is its merciless enemy and continues to inhabit it with only one purpose – to destroy it.

Vallankumouksellisten oli soluttauduttava kaikkialle ja saatava aikaan olojen huononeminen, jotta kansa nousisi vihdoin sortajiaan vastaan. Rikolliset olivat hyvä ja jopa välttämätön lisä omiin joukkoihin:

A revolutionary "must infiltrate all social formations including the police. He must exploit rich and influential people, subordinating them to himself. He must aggravate the miseries of the common people, so as to exhaust their patience and incite them to rebel. And, finally, he must ally himself with the savage word of the violent criminal, the only true revolutionary in Russia".

Ylioppilas Ivanov murhattiin itse asiassa vain sen takia, että rikos sitoisi murhaajat tiiviimmin yhteen ja Netšajevin käskyvaltaan. Todellisuudessa se oli kohtalokas virhe, joka romahdutti koko liikkeen. Riivaajissa Netšajevin roolissa on nuori Pjotr Stepanovitš Verhovenski, surkean tyhjäntoimittaja Stepan Trofimovitšin poika. Ivanovin roolia näyttelee slavofiili Šatov.

Riivaajien mottona on se Luukkaan evankeliumin kohta, jossa Jeesus ajaa riivaajat sikoihin ja ne syöksyvät jyrkänteeltä alas ja hukkuvat. Kirjan vallankumoukselliset ovat riivaajien vallassa ja epäilemättä myös ne liberaalit (Karmazinov, jonka esikuvana oli IvanTurgenjev) sekä Stepan Trofimovitš, johon nyt muuten vain keskitetään kaikki se naurettava liberalismi ja siihen liittyvät saamattomuus, pelkuruus ja narsismi, joita kirjoittaja niin herkullisesti pilkkaa.

Kirjassa on toki suuri määrä muitakin hahmoja. Itse kukin niistä edustaa jotakin aikansa muotia tai aatetta. Muuan Šigaljov esiintyy teoreetikkona, jonka tavoitteena on hyveen eli muutamien valittujen diktatuuri ja kaikkien muiden alistaminen tasapäiseksi massaksi: Shakespearelta leikattaisiin kädet, Kopernikukselta puhkaistaisiin silmät ja niin edelleen -tasa-arvo olisi täydellistä.

Šigaljovilla oli toki esikuvia ajan aatteilijoissa. Hänen mainitaan olevan kuin Fourier, mutta tätä vielä hurjempi. Fourierin aatteisiin Dostojevski olikin saanut tuntumaa ns. Petraševskin ryhmässä, joka perustui juuri niille ja oli saanut jopa perustettua fourier’laisen kommuunin, falansterin.

Muuan julkinen toimihenkilö, joka ilmiselvästi on itse riivaajien villitsemä, selosti hiljattain sitä, miten saatanallisessa lännessä tällä hetkellä toteutetaan juuri noita šigaljovilaisia periaatteita, joita ns. cancel-kulttuuri ilmentää. Venäjä sanoutui hänen nimissään ylpeästi niistä eroon ja kunnioitti sen sijaan ikuisia arvoja, mukaan lukien suurten kulttuurin mestarien, kuten Dostojevskin suuruutta.

Tällä henkilöllä tarkoitan tietenkin sitä salaisen poliisin virkamiestä, Vladimir Putinia, jonka hirvittävä kohtalon oikku on nostanut Venäjän päämieheksi. Korkeasta asemastaan käsin hän ilmeisesti haluaa nyt opettaa meitä kaikkia myös siitä, miten Dostojevskin kaltaisia klassikoita on luettava.

Cancel-kulttuuri ja siihen liittyvät houremaiset aatteet ovat tosiaan se radikaali muoti, joka juuri tällä hetkellä on villinnyt suuren osan sitä osan läntistä nuorisoa, joka imartelee itseään ns. älymystön nimityksellä.

Tässä ei ole mitään varsinaista uutta, tällainen riivaajien valta levisi länsimaihin nimenomaan Venäjältä, jossa se oli alkanut 1860-luvulla tai Dostojevskin käsitysten mukaan jo 1840-luvulla, jolloin näiden Karmazinovien ja Verhovenski-isien aikakausi alkoi. Nehän ne synnyttivät nuo nuoret hirviöt, joita sitten saatiin Netšajevin ja kumppanien hahmossa katsoa.

Venäjän historia on myös aatteiden alalla lujasti sidoksissa läntisen maailman historiaan. Silti sillä on oma tärkeä roolinsa, ei se ole pelkästään ottanut aatteita vastaan. On olemassa suuri venäläinen traditio ja sen omat, paikalliset instituutiot, joiden varassa läntisistä aatteista siellä kasvoi myrkyllisiä muunnoksia: Pariisin profeetat Fourier, Saint Simon ja Comte muuntuivat Venäjällä väkivaltaisen totalitarismin oppi-isiksi, marxilaisesta vapauden opista syntyi maailman suuriman vankilan aatteellinen perustus.

Unkarilaisen vallankumouksellisen poika Tibor Szamuely kirjoitti 1970-luvulla merkittävän teoksen The Russian Tradition, josta heti tuli Venäjän ymmärtämistä yrittävien sovjetologien uusi käsikirja. Szamuely havaitsi, että Venäjän valtiollinen traditio oli jo mongolivalloituksen ajoista saakka perustunut tiettyihin omalaatuisiin periaatteisiin, jotka lännen historiasta puuttuivat.

Muuan merkittävä avain venäläisen tradition ymmärtämiseen oli juuri Netšajevin ja hänen ryhmänsä ajattelu, joka oli luonteeltaan ehdottoman totalitaarista ja halusi alistaa koko inhimillisen maailman jäännöksettömästi yhden ainoan idean palvelukseen.

Netšajev ja hänen ”kansankostajansa” olivat vain yksi, joskin paljon puhuva esimerkki. Samaa totalitaarista perusajatusta ajoivat etenkin Pjotr Tkatšjov ja Vladimir Lenin. Kun viimeksi mainittu sai valtaansa Venäjän marxilaisen puolueen, se alkoi samalla noudattaa venäläistä totalitaarista traditiota, johon kuuluivat olennaisena osana myös konspiraatio ja tietoinen petkuttaminen (vrt. nykyvenäjän piar, PR).

Putin saattaa ymmärtää paljonkin Dostojevskistaan, mutta voi olla, että hän ymmärtää sitä kovin pinnallisesti. Se on avoin monelle tulkinnalle. Riivaajissa ajan vallankumouksellisia aatteita käsitellään aika monipuolisesti. Putinin esille nostama Šigaljov on itse asiassa vain nappula Pjotr Stepanovitš Verhovenskin kädessä.

Epäilemättä myös Šigaljov on vastenmielinen ja kaikelle normaalille inhimilliselle kulttuurille vihamielinen henkilö. Pelkästään hänen fysionomiansa Dostojevskin kuvaamana viittaa tähän.

Olisi kuitenkin liioittelua pitää Šigaljovin ”fourier’laisuutta” enempänä kuin karikatyyrinä niistä aatteista, jotka pitivät tuolloin Venäjän intelligentsijaa otteessaan. Kirjan todellinen saatana oli nuori Verhovenski, Pjotr Stepanovitš. Hänen käsissään olivat kaikki suunnitelmat ja myös hän oli ehdottoman vapaa moraalisista periaatteista, hän oli tuo todellinen, ”ihanteellinen” vallankumouksellinen, jota Netšajev ”katekismuksessaan” kuvasi.

Mikä sitten oikeastaan liikutti Pjotr Stepanovitšiä? Miksi hänen piti panna koko yhteiskunta sekaisin ja tappaa selvästi syyttömiä ihmisiä?

Kaikki viittaa siihen, että kyltymättömässä narsismissaan hän halusi rakentaa ihmisjumaluutta. Hän saisi demiurgin roolin ja kuvankaunis nuorukainen, Nikolai Stavrogin saisi itsensä jumalan roolin…

Eivät Dostojevskin henkilöt suinkaan välttämättä puhu kirjailijan omalla suulla ja esitä hänen mielipiteitään, kuten Putinin kukaties kuvittelee. Tämän kirjan todellinen ydin on kuitenkin epäilemättä löydettävissä sen lopusta, jossa Stepan Trofimovitš, tuo naurettava tyhjäntoimittaja ja periaatteeton vetelys lopulta löytää totuuden.

Totuus on tuo ainainen ajatus, että on olemassa jotain määrättömän paljon oikeamielisempää ja onnellisempaa kuin minä…Koko inhimillisen olemassaolon laki on siinä, että ihminen voi aina palvoa jotain määrättömän suurta. Jos ihmisiltä riistetään tuo määrättämän suuri, niin he eivät elä vaan kuolevat epätoivosta…

Niinpä niin. Uskonnolle nauranut ja sitä pilkannut Stepan Trofimovitš löysi juuri ennen kuolemaansa uskonnon suuren perusajatuksen ja ilmeisesti siihen uskoi, vaikka tunsi hyvin aikakauden teoriat siitä, miten ihminen oli luonut Jumalan omaksi kuvakseen.

Mutta myös vallankumouksellisilla oli oma jumalansa. Kannattaa itse asiassa lukea ajatuksen kanssa koko tuo Vallankumoksellisen katekismus, jossa kuvataan mahdollisimman yksiselitteisesti ihmisen luopuminen omasta persoonastaan ja alistuminen aatteelle.

Luultavasti tällaisessa jumalassa on kuitenkin eroa kristinuskon Jumalaan verraten. Siinähän joka tapauksessa otetaan muuan äärellinen kaiken muun äärellisen mittapuuksi, jumalihmisen sijasta palvotaan ihmisjumalaa, jollaisiksi kaikki suuret johtajat haluavat jossakin vaiheessa ryhtyä ja osoittavat tämän hallitsemalla ihmisten elämää ja kuolemaa mielensä mukaan.

Ja tulevatpa vielä hurskastelemaan edustamansa ideologian muka ylivertaisesta jaloudesta…