Saaristoelämää

 

Papin perhe

Ulla-Lena Lundberg, Jää. Teos & Schildts & Söderströms 2012, suomennos Leena Vallisaari, 574 s.

 

Tunsin melkoista ennakkoluuloa Finlandia-palkinnon voittanutta tiiliskiveä kohtaan. Tällaisilla palkinnoillahan yleensä keskinäisen kehumisen kerho kestitsee jäseniään ja muiden on taas turha tulla osille.

Muuankin klassista tyyliä noudattava maalari kertoi minulle kerran, ettei ole koskaan hakenut apurahaa, koska tietää, ettei sitä saisi. Pietarissa, todellisten taiteen ammattilaisten keskuudessa hän sen sijaan nautti suurta mainetta.

Näissä kilpailuissa tilanne taitaa sentään nykyään olla lohdullisempi. Palkintoja eivät usein enää ratkaise komiteat eli raadit, joissa kollegiaalisuus on tärkein hyve, ratkaisuvalta on nykyään tapana uskoa jollekin tietylle henkilölle. Vuonna 2012 Finlandia-palkinnon voittajan ratkaisi presidentti Tarja Halonen.

Tavaksihan on tullut, että tällaisten palkintojen voittajat ovat ehdottomasti joko yhteiskunnallista saarnaa pitäviä henkisiä edunvalvojia tai sitten niin sanotusti valloittavat lukijan jonkinlaisella järjettömyydellä ja holtittomuudella: kirjojen julistetaan olevan karheita, sumeilemattomia, räävittömiä tai vaikkapa sietämättömiä. Joka tapauksessa niiden täytyy olla jonkinlainen korvapuusti lukijalle ja hyvälle maulle, jonka tiedämmekin olevan sovinnaisennakkoluulo.

Lukukokemus tuollaisen kirjan jälkeen kuuluu yleensä aina olevan puhdistava, vapauttava tai voimaannuttava. Illuusiot maanpäällisestä idyllistä, ihmisten välisestä rakkaudesta ja onnesta osoitetaan valheeksi ja elämän todellisuus paljastetaan koko raadollisuudessaan: kaikki on yhtä ja samaa helvettiä, jonka synkkyys kaikessa kaameudessaan jäisi monelta kirjallista sivistystä vailla olevilta ymmärtämättä.

Tämä kirja on kuitenkin aivan toisenlainen. Mieli tekisikin verrata sitä niihin romaaneihin, joita oli tapana kirjoittaa ennen sotia ja vielä 1950-luvulla. Tapahtumat sijoittuvat ensimmäisiin sodan jälkeisiin vuosiin Ahvenanmaan saaristossa, näköjään jossakin suhteellisen lähelle Utötä, jossa uponneen Park Victoryn tarinakin mainitaan. Kirja pysyttelee siis todellisen historian piirissä tällaistakin detaljia myöten.

Muuten kirja kuvaa hienosti tuon ajan saaristolaiselämää, mistä kirjoittajalla lienee omakohtainen käsitys. Toisin kuin vaikkapa Matti Hällin kirjoissa, saariston luonnon monikasvoisuus säiden ja vuodenaikojen vaihdellessa ei nouse yhtä voimakkaasti esille, vaan pääosassa ovat ihmiset ja heidän kalenterinsa, jossa kalastus, linnustus, hylkeenpyynti ja maataloustyöt vaativat kukin aikansa ja paikkansa.

 Niin merivartioston moninaiset roolit kuin huvipurjehtijoiden ja muidenkin vieraiden aina toistuvat sesongit ovat tärkeä osa elämänkulkua. Yhteisöllisyys on kaiken avain, vaikka yhteisöissä ovatkin omat jännitteensä ja ne jakaantuvat luonnostaan asuinpaikkojen mukaan.

Luonnollinen yhteisö on siellä myös seurakunta, vaikka uskonnollisuus toimii lähinnä rituaalin ja sosiaalisuuden tasolla. Vaikka seurakunta on kova veisaamaan, ei se kaipaa herätystä ja kaikki hurmahenkisyys on sille vierasta.

Pappi, joka on henkisesti samaa maata seurakuntansa kanssa, tulee heti pidetyksi ja arvostetuksi. Hänestä tuntuu kaikkialla välittyvän se, että hän puhuu totta. No, raamatun kertomuksista nyt voi jokainen olla mitä mieltä haluaa, mutta tämä pappi ei ainakaan pidä tapanaan vääntää niistä valheita kulloiseenkin tarpeeseen.

 Falskia sanahelinää ei kukaan viitsisikään tulla kuuntelemaan, mutta tämä pappi ei sitä myöskään harrasta. Hänen tarmokas ja vieraanvarainen vaimonsakin saa seurakuntalaisten sympatiat ja kaksi pientä lasta ovat ihailtavan idyllisen perheen keskipisteessä.

Toki ihmissuhteissa on kaikkialla omat kiemuransa ja kitkatekijänsä. Etenkin naisväen piirissä syntyy kaikenlaista ristivetoa nuoren papin ympärille. Miehet taas viihtyvät hyvin reilun hengenmiehen kanssa, joka puolestaan osaa katsoa muualle, kun meri joskus antaa miehille jonkin alkoholilastin, joka oikeastaan pitäisi luovuttaa jonnekin muualle.

Amerikkalainen vaikutus ulottui ennen sotia Suomeen jo hyvin voimakkaana elokuvan ja musiikin kautta sekä siirtolaisten toimesta. Sotien jälkeen sieltä alkoi tulla kaikenlaista muutakin kulttuurista tavaraa. Muistan itsekin merkillisen liikkeen nimeltä MRA eli Moral Re-Armament, moraalinen varustautuminen.

Idean mukaan läntistä maailmaa uhkasi kommunismin saatanallinen herruus, ellei se kykenisi torjumaan sitä moraalista rappiota, joka levisi yhä laajemmalle. Niin sanottu nollatoleranssi, kaikkien idioottien varma tunnusmerkki oli myös tämän idedologian myyntiartikkelina. Se vaati ihmisiltä kolmea asiaa: ehdoton puhtaus, ehdoton rehellisyys ja ehdoton rakkaus.

Kirjan päähenkilö oli nuorena joutunut piikatytön viettelemäksi ja koki siitä hirveitä tunnontuskia. MRA:n innoittamana hän päätti julistaa koko maailmalle syntinsä ja pyytää niitä anteeksi. Tervejärkinen ja tuima nuori vaimo pelasti miehensä ja sai tämän ymmärtämään, että tuollainen merkitsisi ehdotonta typeryyttä. Maailma ei ole niin simppeli paikka, että siellä pärjättäisiin moisella hokkuspokkuksella.

Hieman haihatteluun taipuvainen, mutta sympaattinen pappi saa vaimostaan verrattoman kumppanin karuun saaristolaiselämään, jossa voi löytää maanpällisen onnen siinä kuin missä muualla tahansa. Tähänhän taitaa tutkimuskin viitata.

Idyllin katkaisee papin hukkuminen jäihin, mikä kuvataan asiallisen tarkasti ja ilman kaikkea paisuttelua. Kirja on kaiken kaikkiaan tyylillinen taidonnäyte, joka karun asiallisella kerronnallaan luultavasti itkettää useampia lukijoita kuin lukemattomat narsistiset paisuttelut, jollaisia ainakin taannoin piti kaikkien vakavasti otettavien kirjojen olla. Se ei kuitenkaan ole mikään itsetarkoitus.

Pidin kirjaa hyvänä ja lukukokemus oli paremmasta päästä, ei narsismia, ei suuria sensaatioita eikä käsittämätöntä tekosyvällisyyttä. Tällaista se elämä on ja voi olla, siinä sanottiin, katselkaa sitä ja osatkaa ihmetellä.

Merkillistä joka tapauksessa on se, että 2000-luvun romaani ja vieläpä vuoden parhaaksi arvioitu kirja käsittelee niinkin arkaaista teemaa kuin pappia ja hänen uskoaan ja sen rajoja sekä papin parisuhdetta ja perhettä ilman mitään ”paljastuksia” ja sensaatioita.

 Tarinan ytimessä on täysin normaali, heteroseksuaalinen pariskunta lapsineen ja kaikkine heikkouksineen ja vahvuuksineen. Mitään yhteiskunnallista sanomaa tai paatosta kirjassa ei ole, se keskittyy ajattomampiin kysymyksiin, mutta ei edes yritä tyrkyttää mitään vastauksia.

Nimenomaan oman aikamme tuotteena olen kirjasta ja sen vastaanotostakin kovin hämmästynyt ja imponoitu.