Näköispotretteja vuosisatojen takaa

 

Laatukuvia

 

Blogissa jo pari kertaa mainittu Cervantesin Opettavaisia kertomuksia on melkoinen aarreaitta sille, joka on kiinnostunut neljän vuosisadan takaisesta arkielämästä Espanjassa.

Espanjaanhan kuului tuohon aikaan myös Flanderi, Franche-Comté ja osia Italiasta, siirtomaista puhumatta. Kertomuksien sankarit käyvät usein Italiassa tai Flanderissa, yleensä sotimassa.

Englannistakin, enimmäkseen vihollismaana tunnetusta kilpailijasta löytyy kelpo väkeä, salakatolisia, joiden elämää kuvataan. Yllättäen aika vähän kuvataan barbareskirannikkoa, jossa kirjoittaja sentään vietti yli viisi vuotta merirosvojen sieppaamana.

Flanderissa harrastettiin jo tuohon aikaan ns. laatukuvamaalausta eli arkielämän tarkkaa kuvaamista kankaalle. Cervantes tekee samaa kynällään. Hän kuvaa usein hyvin tarkoin ihmisten ulkonäön ja vaatetuksen, talot ja jopa huoneiden sisustuksen. Ruoka ja juomakin tulevat esitellyiksi.

Cervantesin kiinnostavuutta lisää, että hänen kuvauksensa eivät rajoitu ylimystöön tai edes muihin rikkaisiin ja merkittäviin henkilöihin. Hän kuvaa myös palvelijoita, talonpoikia, vedenkantajia, muulikuskeja ja opiskelijoita samanlaisella hartaudella. Mustalaisetkin saavat osansa kuvauksista siinä kuin kapteenit, oppineet yliopistomiehet, lääkärit ja välskärit. Henkilögalleriaan kuuluu myös ihka oikea noita.

Oma ympäristönsä on sitten alamaailma, jonka toiminnasta ja suhteista viranomaisiin on parikin kuvausta. Niitä voi pitää moralisoinnin puutteen takia varsin ”nykyaikaisina”, vaikka -tai oikeastaan koska- kirjoittajalla on yleensä myös tuo moraalinen opetus aina mielessään. Miksipä sitä muuten kirjoiteltaisiin? Siinä mielessä Cervantes ehkä muistuttaa nykyaikaista journalistia.

Myös esimerkiksi rahaliikenteen toimintaa kuvataan. Tuohon aikaanhan ei enää tarvinnut kanniskella suuria rahasummia mukanaan, vaikka käteistä matkustavaisella toki aina oli kylliksi rosvoja houkuttamaan.

Vielä 1700-luvulla plooturahaa käyttäneellä Ruotsin armeijalla tarvittiin sotakassaa vetämään melkoinen määrä hevosia ja muutenkin oli aina syytä pitää aitoja kulta- tai hopearahoja käytettävissä sopiva määrä.

Kun kuitenkin mentiin kauemmas, esimerkiksi Italiaan opiskelemaan tai Flanderiin sotimaan, lähetettiin rahaa pankkien välityksellä. Eurooppalainen kansainvälinen pankkisysteemi kehittyi tässä mielessä etenkin anekaupan ansiosta. Sitä hoiti lähinnä Fuggerin firma.

Mutta ei se ainoa ollut. Saadakseen rahaa ulkomaille, oli lähetettävä maksumääräys tiettyyn osoitteeseen ja sinne saavuttuaan todistettava asiansa salasanalla. Kahteen osaan leikatut pergamenttipalat saattoivat toimia myös aitouden varmistajina.

Kun Englannin ja Espanjan välit rikkoutuivat, katkesi myös niiden välinen sen ajan SWIFT-liikenne ja Englannista Espanjaan lähetetyt rahat oli saatava näyttämään Ranskasta lähetetyiltä. Cervantes kuvaa, miten homma hoidettiin.

Novellien tyypit ovat usein hyvin aidon tuntuisia ja ylhäisön kunnianarkuudella, joka muistuttaa nykyistä muslimikulttuuria, oli vastapainonsa alempien kansanluokkien rehevässä ja estottomassa elämässä.

Kuten Liisa Saariluoma johdantoluvussa huomauttaa, tarinoissa on usein jotakin Boccaccion Decameronea muistuttavaa (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=boccaccio ), mutta silti erilaista.

Cervantesilla toisin kuin Boccacciolla, ei ikuisena teemana kuitenkaan ole se, miten himokkaat ja lemmenkipeät naiset saavat huiputettua vartijoitaan. Näissä novelleissa voittaa aina askeettisuuteen asti nouseva hyve ja häikäisevät kaunottaret osoittautuvat todellisuudessa olevansa myös ylhäistä sukua, vaikka eivät sitä tiedä.

Toki maailmankirjallisuudessa riittää muitakin vastaavanlaisia laatukuvatarinoita kaukaisestakin menneisyydestä. Jo mainittu Decamerone kuuluu alan ylittämättömiin suorituksiin, mutta myös Chaucerin Canterburyn tarinat -nekin vahvasti seksipitoisia aiheensa puolesta- ovat lajinsa helmiä ja yhä täysin lukukelpoisia. Uutisten mukaan muuan englantilainen yliopisto on kuitenkin vapauttanut niitä lukemasta sellaiset opiskelijat, jotka pitävät sisältöä liian haastavana…!!!

Meidän omasta historiastamme ei taida oikein olla tässä suhteessa kiinnostavaa kaunokirjallisuutta ennen Bellmanin aikoja. Kuitenkin esimerkiksi Grimmelshausenin Simplicissimus kuvaa hyvin herkullisesti myös Ruotsin armeijan oloja 30-vuotisen sodan aikana.

Tällaisten kuvausten ansiona on menneisyyden tuominen lähemmäs nykyisyyttä. Historiallisilla romaaneilla on arvonsa ja usein ne saattavat olla varsin uskottaviakin kuvauksia ajastaan. Sen sijaan vierastan hieman historiallisia filmejä, joissa näyttää usein seikkailevan pelkkiä amerikkalaisia teinejä, vaikka tarina koskisi 1200-luvun mongolivaltakuntaa. Kaiketi ajatellaan, että pyrkimys liikaan autenttisuuteen karkottaisi katsojat.

Nykyaikana näyttää olevan vahva tendenssi korvata menneisyyden autenttinen aines kokonaan keksityllä. Antiikin tarinoiden sijasta ihmiset tuntevat vain Tolkienin kuvitteellisen maailman tarinat tai Harry Potterin noitafantasiat. Raamatun kertomuksiakaan tuntee tuskin kukaan nuoren polven edustaja.

On mahdollista, että nykyään tuntuu turvallisemmalta esittää sellaisia kertomuksia, jotka varmasti ovat satua ja luoda sellaisia vihollisia (örkkejä), joita voi hyvällä omallatunnolla hävittää. Raamatusta irtautuminen saattaa tuntua hyvinkin edistykselliseltä, koska se todistaa sekä henkilön ylivertaista intelligenssiä että hänen valveutuneisuuttaan (Woke): nuo kertomukset voisivat varmaankin loukata jotakuta jo pelkällä olemassaolollaan…

Ja mitä ihmettä yliopistossa tekee sellainen tyyppi, joka pitää jonkin klassikon lukemista liian haastavana (voisi altistua vanhentuneille asenteille, tuntea olonsa turvattomaksi, saada paniikkikohtauksen…???).

Tuollaiset teeskentelevät hienohelmat eivät olleet suinkaan harvinaisia Cervantesinkaan aikana ja hän täräyttää joskus myös niitä päin pläsiä, hieman Moliéren tapaan. Tämä siitä huolimatta, että Opettavaisten tarinoiden moraali on keskushenkilöiden suhteen mitä ihanteellisin ja kaukana Boccaccion rehevästä nautiskelevuudesta.

Mutta ehkäpä tässä ollaan jo siirrytty tai siirtymässä aivan uudenlaiseen kulttuuriin, jossa uskomattoman aggressiivinen pornoteollisuus (seksin myynti eri muodoissaan) toimii oudossa symbioosissa kauttaaltaan falskin tekosiveellisyyden kanssa. Assosioin tämän ilmiön naisistumisen megatrendiin, jonka siivellä feministinen irrationalismi on noussut muodin sanelijaksi.