torstai 23. maaliskuuta 2023

Kultivoinnista ja sen tuloksista

 

Kulttuuri

 

Ajelin nuorempana usein ympäri peltoja niitä kultivoimassa. Traktorin perässä oli jousiäes, jota nimitettiin kultivaattoriksi ja se oli varsin jämäkkä laite pehmentämään maata ja hävittämään rikkaruohoja. Voimaa se vaati vetäjältä eli traktorilta paljon.

Kulttuuri eli viljely vaatii siis tuossa alkuperäisessä kielessään joka tapauksessa ennen muuta raakaa voimaa, mutta olihan tuloksena aaltoileva viljapelto, kuten sanotaan, monokulttuuri, joka teki taas muutamalle ihmiselle ja kantturalle mahdolliseksi elää ja päästellä hiilidioksidia ja metaania ilmoille. Pellostahan nekin kaikki otettiin ja sinne taas aikanaan palautuivat.

Kulttuuri tuossa fyysisessä mielessä oli ja on vain välivaihe, jossa vastahakoinen aine muokataan tyydyttämään inhimillisiä tarpeita. Maata muokatessa kyse on ensi sijassa pyrkimyksestä ihmisen animaalisten perustarpeiden tyydyttämiseen. Nehän ovat väistämättä ensimmäisinä tarvehierarkiassa. Itse muokkaajaa muokatessa ollaan sitten tekemisissä jo toisen kertaluvun kulttuurin, henkisen kulttuurin kanssa.

Ihmisen henkinen elämä tapahtuu aina tuossa toisessa kulttuurissa, logosfäärissä, jonne yhä uudet villeinä syntyneiden sukupolvet on johdatettava ja heidän eläimelliset taipumuksensa muokattava eli kultivoitava.

Psykologian oppikirjasta luimme joskus tarinan susien kasvattamista Amalasta ja Kamalasta, joita ei kultivoitu ainakaan ihmisten toimesta. Kaspar Hauser, kuvaannollisesti sanoen tynnyrissä kasvatettu poika on toinen aina mainittu esimerkki.

Noista ulkopuolisista ei ole paljon kerrottavaa. Käytännössä jokainen ihmisyksilö joutuu elämässään ympäristönsä muokkaamaksi eli sen kulttuuriin pakotetuksi. Kultivoitumista ei voi periä, kulttuuri kyllä sen sijaan peritään ja merkitsee alituista taistelua alhaalta eli naisen lantiosta nousevia yhä uusia barbaarien sukupolvia vastaan, niiden sivistämistä.

 Kultivointi tehdään voimalla, jos niin tarvitaan, mutta käytännössä työn suurimpia liikuttajia on ihmisen tarve saada hyväksyntää. Laumaeläinten kohdalla se yleensä onnistuu ilman mainittavaa väkivaltaakin, mikä kyllä on aika uusi havainto.

Maan fyysinen muokkaaminen eli agrikulttuuri on siis kaiken korkeamman elämän ehto. Vasta kyllin tehokkaana se pystyy saamaan aikaan ylituotantoa, jonka turvin osa ihmisiä voi jäädä ns. joutilasluokkaan ja siirtyä kokonaan hengenviljelyn palvelukseen. Tarvehierarkiassa siirrytään silloin yhä toissijaisempiin tarpeisiin, joiden huomiotta jättäminenkään ei vaikuttaisi mitään hengissä säilymiseen.

Sitä mukaa, kun työn tuottavuus on kasvanut, on myös mahdollisuus yhä suuremman joutilasluokan (leisure class) elättämiseen mahdollistunut. Muistakaamme, että sana schola -koulu- merkitsee alun perin vapaa-aikaa. Niukan tuottavuuden oloissa ei suurten joukkojen koulutusta voitu ajatellakaan.

Tämä havaittiin vielä Suomessakin 1800-luvun lopulla, jolloin kansakouluja vastustettiin kiivaasti muka kalliina turhuutena. Sitä ne vielä jossakin määrin siihen aikaan olivatkin, mutta tulevaisuuden kannalta niiden arvo oli arvaamaton eli mahdoton arvioida, siis suuri.

Vielä tuohon aikaan sanalla kulttuuri ymmärrettiin kaikkea sitä parasta, mitä ihmiskunta oli saanut aikaan ja sitä kohtaan tunnettiin liki uskonnollista kunnioitusta (ks. Vihavainen: Haun kulttuurin arvo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Myöhemmin, yleisen sekularisoitumisen edistyessä, on kulttuurinkin arvostus laskenut. Nykyään sanalla viitataan yleensä tasa-arvoisesti kaikkeen, mitä ihminen on saanut aikaan. Mikäpä voisi olla toista arvokkaampaa ja kukapa sen pystyisi sanomaan? Eivät ainakaan kulttuuritoimittajat.

Ateneumin julkisivun mitaleissa esitetään aikansa kulttuurikäsitys. Kyseessä on suurten ja ilmeisesti ylittämättöminä pidettyjen taitelijoiden kavalkadi. Jotkut noista suurmiehistä on nykyään jo enemmän tai vähemmän unohdettu (ks. Vihavainen: Haun taiteen olemus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) eivätkä loputkaan enää herätä entisaikojen lähes uskonnollista palvontaa. Kulttuurilla on meille nyt uusi arvo ja merkitys.

Mitä asialla nyt ymmärretään, selviää lehtien kulttuuriosastoja silmäilemällä (ks. Vihavainen: Haun kulttuuriosasto tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Kuten voi havaita, kyseessä on aivan erityisesti ns. matalakulttuuriin eli roskaviihteeseen erikoistunut osasto, jossa vain kovin harvoin poiketaan tarttumaan sellaisiin asioihin, joilla on merkitystä koko historiamme ja maailmamme ymmärtämisen kannalta.

Kulttuuriosastoja pitävät hallussaan tätä nykyä nuoret naiset, joiden keskimääräisen naiiviuden enempi selostaminen on tässä tarpeetonta. Siitä löytyy halukkaille runsaasti esimerkkejä vanhoissa blogeissani. Pari sukupolvea sitten kulttuuriosastot oli kyllästetty vähä-älyisellä marxismi-leninismillä ja ennen sotia niissä oli aikansa nuorison leima. Näin ei muutu pelkkä muoti, vaan jopa kokonaisten aikakausien maailmankäsitys.

Tietty radikalismi eli kielteinen suhtautuminen olemassa olevaan kulttuuriin ja yhteiskuntaa on jo kauan ollut kulttuuriosastojen sine qua non, välttämätön ehto. Kauniisti ajatellen kyseessä ovat uutta etsivät yhteiskunnan tuntosarvet, ilkeämmin ja siis realistisemmin sanoen sieltä paistaa naiivi kritiikittömyys kaiken sellaisen hyväksi, mikä on jyrkästi vastoin vallitsevia oloa.

Se noista osastoista. Se, joka niitä hallitsee, hallitsee myös sitä yhteiskuntakerrosta, joka ei kykene ajattelemaan omilla aivoillaan ja etsii aina lehdistä vihjeitä siihen, mitä mieltä mistäkin asiaasta pitäisi olla. Merkittävä asiakaskuntahan niillä siksi tietysti on ja valtaa paljon.

Kulttuuri-sanalla viitataan usein myös siihen ns. korkeakulttuuriin, joka on eksklusiivista eli erottelee pois piiristään jo heti kättelyssä kaikki sellaiset, joilla ei ole halua maksaa parin tunnin elämyksestään satasia tai joilla ei ole varaa eikä halua hankkia vaikkapa frakkia. Nykyään sen vaatiminen on toki jo hyvin harvinainen poikkeus.

Oopperan ylläpitäminen Suomen kaltaisessa pienessä maassa on aikamoista luksusta. On laskettu, että valtio tukee jokaista oopperalippua yli 700 eurolla. Saman tein voitaisiin kaikki oopperannälkäiset lähettää aina johonkin eurooppalaiseen suurkaupunkiin nautiskelemaan tästä taiteesta ja tuntemaan olonsa yleväksi.

Paavo Haavikko esitti tuon idean aikoinaan, kun oopperataloa rakennettiin ja vertasi oopperaa taannoisiin panssarilaivoihin, jotka imivät rahoitukksen tehokkaammilta aseilta. Toki hänen olisi kannattanut sitten esittää vaihtoehtoinen suunnitelma Ahvenanmaan turvaamiseksi järeällä tykistöllä.

Niin sanottu yhteinen kansa ei tietenkään saa oopperalta yhtään mitään ja saattaa sen takia olla hyvinkin kärmeissään: niille, joilla paljon on, annetaan yhä enemmän yhteisistä varoista. Voihan sen asian niinkin nähdä.

Mutta nyt siis kulttuurin annista koko kansallemme. Jokunen vuosi sitten esitettiin televisiossamme irvistelevä dokumentti siitä, miten Mongoliassa esitettiin eurooppalaisia oopperoita. Itse asiassa se oli komea esimerkki siitä, mitan paljon siellä panostettiin eurooppalaisen kulttuurin tuntemukseen. Mongolialaisilla on syytä pitää kosketuksia muuallekin kuin Kiinaan.

Meidän tilanteemme on ja on ollut hieman samanlainen kuin Mongolian. Olemme Idän poika, kuten F.M. Franzén runoili Suomen tultua liitetyksi Venäjään. Venäjän yhteydessä tunsimme kuitenkin olevamme väärässä seurassa ja pyrimme kovasti korostamaan kuulumistamme länteen kaikin keinoin. Esimerkiksi latinan opiskelu saavutti meillä aivan poikkeukselliset mitat.

Oopperan kaltainen huvi, jonka kustannukset valtion budjetissa ovat lopultakin mikroskooppiset, on meille tärkeä pienen eliittimme takia. Se haluaa olla länsimaisen kulttuurin eturintamassa ja myös kykenee siihen, mikäli saa asiaan valtion tukea. Sitä paitsi ne, jotka oopperassa käyvät, kyllä usein maksavat paljon verojakin.

Mutta ylellisyyttähän ooppera kuten muukin korkeakulttuuri on. Toki se tulee mahdolliseksi vasta raa’an tuotannollisen työn kautta, mutta olisi toki hullua sijoittaakin kaikki luodut ylijäämän yhä uudestaan palvelemaan tuta tuotantoa.

Tavallaan korkeakulttuuri on tai ainakin voisi olla, jonkinlainen ihmiskunnan tarkoitus. Pelkkä eloonjääminen ei ainakaan ennen maailmassa ollut vielä tyydyttävä päämäärä ihmiskunnalle. Sen lisäksi tarvitaan myös sekundääristen tarpeiden tyydyttämistä. Sekundääristähän se kulttuuri on, kun kokonaisuutta katsotaan.

Sikäli, kuin kyse ei ole vain lasten sosiaalistamisesta ja kouluttamisesta kulttuurinsa normeihin, on kulttuuri nimenomaan ylellisyyttä, jota ilman voi elää ja jonka nauttiminen tapahtuu kovin epätasaisesti. Kulttuuri edustaa tai ainakin sen pitäisi edustaa korkeampia arvoja, mikä tarkoittaa, että tasa-arvo on sille täysin vieras asia.

Poliitikot tekevät toinen toistaan hullumpia pellehyppyjä puhuessaan kulttuurista, jota ei yleensä lainkaan vaivauduta määrittelemään ja sotketaan tahallaan tai tahattomasti yhteen aivan eriluontoisia asioita. No, särpikööt he keittämäänsä puuroa.

 

 

15 kommenttia:

  1. Loistava teksti taas.

    VastaaPoista
  2. Kiitoksia hyvästä ajatuksia herättävästä kirjoituksesta.

    VastaaPoista
  3. Lueskelin juuri viime yönä Toynbeen käsityksiä kulttuurien synnystä ja kehityksestä ja yksilön ja yhteisön suhteesta -- suomennoksen nimi on "Historia uudessa valossa" ja se on siis 700-sivuinen lyhennelmä hänen monumentaalisesta historiankartoituksestaan, joka kai oli tarkoitettu jonkinlaiseksi akateemiseksi vastavoimaksi paljon puhetta nostattaneelle Spenglerin kulttuurimorfologialle. Tapa, jolla Toynbee nostaa eri aikoina eläneitä ja eri kulttuurien vaikuttajayksilöitä toistensa rinnalle ja siiteeraa ajatuksia aivan kuin kaikki kirjallista jäämistöä jättäneet ajattelijat edustaisivat jotain ylihistoriallista totuudellisuutta, on historiointina todellakin jotain aivan päinvastaista kuin spenglerilaiset ideat kulttuurista alkukuvista ja kunkin kultuurin omasta sisäisestä metafysiikasta ja dynamiikasta.

    Toynbee on siis esimerkillistä esimerkillisin ja akateemisuudessaan ihan merkillisyyteen asti puhdasverinen "oppinut" -- niin perustavanlaatusilla kysymyksillä kuin hän kappaleensa aina aloittaakin, jo kohta hänen tarkastelunsa muuttuvat juurettomaksi skolastiseksi käsiterealismiksi toki aromikkaalla namedroppingilla maustettuna.

    Itselleni oli aikanaan suuri oivallus ymmärtää, ettei hokema "kulttuuri tarkoittaa viljelyä" ole truismi, trivialiteetti eikä infantilismi. Kuljeskelevien laumojen paikoilleen pysähtyminen ja viljelyn vaatima ajantaju muuttuvat tajunnallisia alkioita perin pohjin ja saivat aikaan yhteisöllistä institutionalisoitumista, joka sitten tuotti reaktiiviseen kieleen myös pyvyyttä edustavia yleiskäsitteellisiä merkityksiä. Ihminen tarvitsee maaperän, maa-alueen, ja itse asiassa aikalailla kaikki minkä nyt "ihmisyytenä" noteeraamme, on pohjimmiltaan sitä mitä yhä edelleenkin tavoittelemme kun puhumme, sanotaanko, "isänmaallisuudesta".

    Kulttuurin tarina on kaunis, kun se kerrotaan ihmisen tarinana. Ehkäpä raamatun luomiskertomus voisi olla paras metafora ihmisen tajunnallisista ensiaskelista. Syvyyspsykologialla, kuten varhaisiin kehitysvaiheisiimme palautuvalla ja yhä edelleenkin kovasti kipeitä ongelmia mukanaan tuovalla uhriajattelulla täydennettynä se muodostaa miltei koko ikuisen ihmisen tarinan.



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luin noista linkeistä avautuvat syvälliset tekstit. Kiitos jakamisesta.

      Poista
    2. "Ehkäpä raamatun luomiskertomus voisi olla paras metafora ihmisen tajunnallisista ensiaskelista. "

      Ehkä ehkä ei. Tämä on hieman ongelmallinen kansallisvaltioissa joissa kieli on hallinnoinnissa keskeisessä asemassa historian kautta, kun taas uskonnot ovat valtion rajoja ylittäviä.
      Hallintona kun voi olla demokratia, monarkia jne. Kun taas uskonto tai usko on hallintona psykologinen ilmiö.
      Lähtökohdin voi uskoa mihin uskoo kunhan ei ole toisille vaaraksi. Kun taas psykologisena ilmiönä tulisi ottaa huomioon naisen psykologia eroaa miehen psykologiasta. Näin ollen miehen uskomukset eivät voi olla samoja kuin naisen, vaikka olisi kasvanut samassa kulttuurissa.

      Poista
    3. Luomiskertomus kertoo , miksi ja miten Jumala loi sapatin. Jotta voisi levätä (nauttia kulttuurista!) piti luoda koko maailma. Siinä ensimmäinen tehtävä oli luoda valo, jotta näkisi tehdä luomistyötä...Ja tuli ilta ja tuli aamu: sapatti (lepo).

      Poista
    4. Länsimainen kulttuuri syntyi kristinuskon (kirkon) luomisteologian hedelmänä ja pehmennettynä äidillisyydellä (vrt. Maria ja Jeesus-lapsi). Nykyinen feminismi on eri asia: se kieltää kaiken. Mutta vielä vanhempaa kulttuuria löytyy siltä suunnalta, josta aurinko nousee. Kannattaa tutustua kiinalaiseen ja japanilaiseen vuosituhantiseen kulttuurimaailmaan. Esim. Japanin omaperäinen originaali kultturi kukoisti 250-300 vuoden rauhanaikana (Edo). Sitä ei länsimaiden kolonialismiyrityskään pystynyt muuttamaan. Omaksuttiin pian länsimainen kulttuuri. Tokio on kulttuurien musta aukko.

      Poista
  4. Ei-kultturelliin mutta hyvin vapaamielisen evakkoperheen nuorimmaisena, olen saanut kasata koko kulttuurisen kirjavuuteni aivan omin nokkineni. Nimen omaan siitä olen pikkuisen ylpeä. Löysin lapsena jo kuvataiteet ja kirjallisuuden, mutta klassinen musiikki tuli vasta joskus kolmekymppisenä, kun ostin ensimmäiset hifi-laitteeni ja Beethovenin kolmannen pianokonserton. Oopperassakin on ihan kiva käydä silloin tällöin,

    Nyt näin espanjan eläkeläisenä kulttuuri joutuu antamaan tilaa enemmän ruumiin kulttuurille, sillä niin kuin pellon kultivointi oli ensin, niin samahan koskee kroppaakin. Raihnaisena ei pääsisi edes konsertteihin ja muukin matalamielisyys valtaa mielen helpommin.

    VastaaPoista
  5. Erinomainen ja erityisen ajankohtainen kirjoitus!

    VastaaPoista
  6. ”Kultivoinnista ja sen tuloksista”

    Eikö kultivaattori nimeltänsä venäjän presidentti Putin ole jo vuosikymmeniä opettanut ukrainalisille, että ukrainan kieli on pelkästään venäjän kielen murre, joten ukrainalaisten olisi jo korkea aika omaksua kulttuurikielekseen venäjän kieli.

    Jatkettakoon matkaa typeryyden polulla, koska aikoinaan oli sanottu, että viisautta voi mitata, mutta typeryyttä ei voi mitata.

    Sivilisaation historia kertoo, että viisaat ja rikkaat rakentavat sitä sun tätä ja haapivat työvoimaa sieltä sun täältä rakentaakseen myytäväksi parempaa.

    Venäjä on käynyt läpi kaikki nämä vaiheet ja nyt myy sitä, mitä on luonut.

    VastaaPoista
  7. Aika usein vielä 1960-luvula meillä päin kultivaattorin nimi kääntyi kullivaattoriksi, jota lapsetkin tietysti matki.

    VastaaPoista
  8. Perussuomalainen kulttuuri on sitä parasta kulttuuria!

    VastaaPoista
  9. Vrt. teksti ja kommentit.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.