Aasia, itä?

 

Putinistinen kulttuuri?

 

Venäjä ei koskaan ole ollut aasialainen valtio, vaikka Moskovan suuriruhtinaskunta ennen Pietari Suurta olikin Euroopasta eristäytynyt.

Euraasialaisuuden ideologia, joka nykyään saa toimia jonkinlaisena saalistajavaltion viikunanlehtenä, ymmärtää sekin Venäjän kuuluvan läntiseen kulttuuripiiriin, olkoonkin että sen omaleimaisena osana, jota on perinteisesti erottanut muusta Euroopasta aita, milloin korkeampi, milloin matalampi. Yleensä tuota aitaa on aina ylläpidetty Venäjältä käsin.

Ranskan vallankumouksesta lähtien Venäjä joutui tilittämään suhdettaan uusiin vapauden ja tasa-arvon aatteisiin, jotka virallinen taho hylkäsi. Intelligentsija sen sijaan omaksui ne sitäkin ärhäkämmin ja kasvoi uudenlaiseksi oppositioksi, jonka tunnusmerkkinä oli leppymättömyys. Mitään yhteistyötä saastaisen valtion kanssa ei hyväksytty.

Toisella puolella oli itse tuo valtio, joka tarjosi itsevaltiuden, ortodoksian ja tottelevaisen kansanomaisuuden arvoja. Ne olivat Venäjän virallinen ideologia aina vuoteen 1917 saakka.

Koko niin sanotulle edistykselliselle Euroopalle Venäjä oli yhtä vihattava taantumuksen symboli kuin Eurooppa 1800-luvun venäläisten panslavistien mielestä oli mätä ja halveksittava. Marx ja Engels kuuluivat Venäjän julkisiin vihollisiin siinä kuin koko muukin eurooppalainen vasemmisto.

Neuvostoliitto oli kiinnostava välinäytös, jossa Venäjä väitti omaksuneensa juuri nuo tasa-arvon ja vapauden tunnukset ja syytti puolestaan länttä riiston ja imperialismin tyyssijaksi. Liittolaisia tuo maailmanhistorian edistyksen lippua kantava Venäjän uusi inkarnaatio etsi erityisesti imperialismin sortamista maista, Kiina ja Intia suurimpina kohteinaan.

Tässä epäilemättä saavutettiin Venäjän siihenastisen aasialaisen mission huippukohta, joka jatkui 1950- ja jopa 1960-luvulle saakka. Sen jälkeen Moskovassa ymmärrettiin, että Kiina oli sen vaarallisin vihollinen ja muutettiin kurssia sen mukaisesti.

Venäjän uusi suuri aasialaiseen ja afrikkalaiseen asuun pukeutuva aktio ei tee siitä oikeasti aasialaista, afrikkalaista tai etelä-amerikkalaista yhtään enempää kuin ennenkään. Siinä voi nähdä kommunistisen kauden kaikuja, mutta keskeinen Venäjää lännestä erottava tekijä on yhäkin sen valtiollinen politiikka eikä suinkaan kulttuuri. Kehitysmaalaiseksi pukeutunut venäläinen paljastuu hyvin nopeasti.

Venäjällä kyse on ennen muuta etatismista, valtiokeskeisyydestä ja totalitarismia kohti nopeasti etenevästä pakkovallasta. Kun ne poistuvat, jää jäljelle se Venäjä, jonka Eurooppa tunsi 1800-luvun puolivälistä ensimmäiseen maailmansotaan ja sitten uudelleen 1990-luvulta 2000-luvulta.

Venäjä näyttää kärsivän jonkinlaisesta toisintokuumeesta, jolle ovat ominaisia imperialistiset houreet. Maailma ei kuitenkaan tottele sen kehittämiä pilvilinnoja. Nykyinen meno jatkuu aikansa ja totuuden hetki koittaa ennemmin tai myöhemmin.

Onhan Venäjällä asetuttu mahtipontisiin rooleihin aiemminkin, mutta mitä komeammilta ne kuulostavat, sitä ontompia ne todennäköisesti ovat.

Tässä vähän hahmotelmaa menneisyyden kokemuksista:

torstai 9. kesäkuuta 2022

Uusi anti-länsi

 

Venäjä, jonka menetimme

 

Neuvostoliitto oli eräänlainen anti-länsi. Se ei ollut sitä missään kuvaannollisessa mielessä, vaan ihan virallisestikin.

Sen mielettömään valtioideologiaan kapitalistisen lännen antipodina uskottiin laajasti niin kotimaassa kuin  ulkomailla. Myös niille, jotka eivät uskoneet, sen olemassaolo sittenkin tarjosi reaalisen vaihtoehdon länsimaiselle kulttuurille siinä muodossa, kuin se esiintyi esimerkiksi Amerikassa, jossa sattuvan luonnehdinnan mukaan oli siirretty suoraan barbariasta rappioon ilman sivistyksen välivaihetta.

Neuvostoliitossa klassinen kulttuuri sen sijaan oli kunniassa ja sen oma kulttuuri jäljitteli sitä. Roskakulttuuri oli kiellettyä ja itse asiassa maa tuotti varsin merkittävää korkeakulttuuria, mutta etenkin se kunnioitti vanhaa ja perinteistä. Paradoksaalisesti tämä oli sovitettu yhteen näennäisen vallankumouksellisen perinnön kanssa.

Epäilemättä koko tässä rakennelmassa oli tietty valheellisuuden ja teennäisyyden juonne, kuten koko valtioideologiassa, johon varsinaisesti uskoivat vain tyhmimmät, intellektuellien ohella.

Mutta sitten koko hökötys romahti ja alkoi Venäjän romanssi lännen ja Euroopan kanssa. Siinä kävi, kuten aina. Pettyneet kosijat ovat yleensä katkeria ja näin kävi tässäkin tapauksessa. Importoidun länsimaalaisen ideologian syrjäytti ennen pitkää uusi komento, joka perustui vulgaaristi sanoen varastamiseen ja valehteluun. Virallisesti ihannoitiin sen lisäksi vanhaa venäläistä perintöä eli omaa itseä.

Tästä syntyi myrkyllinen keitos. Uuden Venäjän keskeisenä ideologisena pontimena oli itseihailu eli siis ylpeys. Mainittakoon, että ortodoksisen teologian mukaan se on synneistä pahin ja alkuperäisin. Dostojevski ei suotta kehottanut ylpeää ihmistä nöyrtymään eikä Solženitsyn turhan tähden halunnut lääkitä sairasta Venäjää katumuksella ja itserajoituksella.

Putinistinen ideologia syrjäytti nopeasti aidot ja perinnäiset venäläiset arvot ja kääntyi tosiasiassa niiden vastakohdaksi. Neuvostoajasta se halusi omia sen mahdin, tsaarinajasta sen loiston, intelligetsijan perinnöstä ei mitään. Omaa aikaansa se kuvasi uudeksi suuruudenajaksi ja alkoi soveltaa natsistista laajenemisen ja väkivallan oppia, jonka perusteella koetettiin pakottaa muut alistumaan Kremlin varkaiden ja huijarien valtaan.

Vanhan Venäjän perinnöstä palattiin sen kaikkein ala-arvoisimpiin sivuihin, jotka liittyivät Puolan orjuuttamiseen, sensuuriin ja sokean ja lahjattoman byrokratian valtaan ja valtion palvontaan.

Uusi oppi on yhtä kyyninen kuin se on lahjaton ja falski. Se pystyy tarjoamaan vain sanahelinää ja tyhjiä ylpeilyn aiheita, mistään aidosta kulttuuriperinnöstä se ei ole kiinnostunut, vaikka niillä ratsastaakin. Slavofiiliset puheet siitä, että venäläisyys on todellisen kristillisyyden tavoin epäitsekästä ja lähimmäistä rakastavaa, ovat tässä yhteydessä, noiden huijarien, varkaiden ja vakoilijoiden suusta kuultuina jo pelkkää rienausta.

Todistamme jälleen Venäjän valtion nousua kaikkivaltiaaksi koneistoksi. Sen ytimessä on vieläpä jälleen salainen poliisi, jonka ystävät puhuvat mielellään aina erikoispalveluista, erikoismiehiä kun ovat, ja ajattelevat operaatioissaan olevan jotain muutakin erikoista kuin lahjattomuus ja röyhkeys.

Suotta ei jo Lermontov sanonut vihastuneita jäähyväisiä Venäjälleen, jota rakasti ja jonka häpemätöntä, pakkovaltaista valtiota vihasi:

Прощай, немытая Россия…

Прощай, немытая Россия,
Страна рабов, страна господ,
И вы, мундиры голубые,
И ты, им преданный народ.

Быть может, за стеной Кавказа
Сокроюсь от твоих пашей,
От их всевидящего глаза,
От их всеслышащих ушей.

 

Tämä tapahtui vuonna 1841. Nyt on taas sen aika.

Mutta kuten Aasian kohdalla, ei kannata kysyä, vihaatko, rakastatko, ihailetko vain halveksitko sitä. Aasia on sekä Tšingis-kaanin ja Timur Lenkin Aasia, mutta myös Buddhan ja Zarathustran Aasia. Putinin Venäjässä on eräitä vanhan Venäjän piirteitä, mutta ne ovat sen kaikkein huonoimpia.

Ei Venäjä sentään tähän lopu, vaikka moni niin uskoo, toivoo tai pelkää. Maailma saa kyllä vielä nähdä myös liberaalin Venäjän, joka häpeää Putinin perintöä.