Kehitysmaan meininkiä

 

Suomalaisen kansanelämän ensyklopedia

 

Kauppis-Heikki, Valitut teokset. Viija. Laara. Aliina. Savolainen soittaja. Arvi A. Karisto 1974, 523 s.

 

Puškinin Jevgeni Oneginia on nimitetty venäläisen elämän ensyklopediaksi. Tämä tarkoittanee sitä, että siinä kuvataan monia aikakauden maalaisaatelin elämään kuuluvia instituutioita varsin laajasti ja uskollisesti, niin runoromaanista kuin onkin kyse.

Ensyklopedian aseman antaisin kyllä mieluummin joillekin Tolstoin teoksille, etenkin Anna Kareninalle, joka toki sijoittuu toiseen aikakauteen.  Silti se on niin rikas eri elämänalojen laveista kuvauksista, että sen lukeminen herkällä vireellä antaa enemmän tietoa aikakaudesta kuin moni oppikurssi.

Samaa voi sanoa Kauppis-Heikin romaaneista, joita on tullut käsiteltyä jo usein. Toivottavasti tämä ei tunnu jo jankuttamiselta (ks. Vihavainen: Haun kauppis-heikki tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Olen kuitenkin lukenut niitä yhä uudelleen noin 40 vuoden aikana ja tuntuu siltä, että niistä vain saa jotakin uutta joka kerta. Ne runsaat teemat ja asiat, jotka eivät liity juoneen, unohtuvat helposti.

Kauppis-Heikki ei nimittäin harrasta mitään simppelien moraliteettien kirjoittamista, joissa keskeistä olisi vain yksi näkemys ja asia. Hän kertoo siitä, mitä näkee ja on nähnyt ympärillään ja se merkitsee laajempaa tarkkailupaikkaa kuin pelkästään pappilan veranta, joka sekin tuli hänelle tutuksi. Pappilan verannaltahan tuon ajan älymystö ja Heikillekin läheinen Juhani Aho kansaa tarkastelivat.

Kauppis-Heikkiä moitittiinkin siitä, että häneltä puuttui aatteellisuutta, tendenssejä, joita sen sijaan löytyi hänen suosijaltaan Minna Canthilta enemmän kuin tarpeeksi. Itse kirjailija katsoi, ettei kirjallisuudella pidä olla mitään näkyvää tarkoitusta: minä en jaksa käsittää, että ihmisille tarvitsisi sormella osoittaa, että katso tuonne…

Siinähän sitä olisi ojennusnuoraa kaikkien aikakausien edistyksellisille, jotka saavat aikaan vain simppeleitä moraliteetteja, jotka kelpaavat lähinnä sellaisten aatteellisten hölmöjen hengenravinnoksi, jotka haluavat sulkea silmänsä sellaiselta, mikä ei kuulu asiaan.

Näiden kirjojen maailma on nykykatsojan silmillä uskomattoman köyhä ja primitiivinen, mutta ei kirjoittaja ei suinkaan keskity kertomaan tästä asiasta. Se nyt vain on kaiken tausta ja lähtökohta.

Köyhyys ei tee kenestäkään hyveellistä eikä kärsimyskään jalosta. Pikemmin käy niin, että köyhyys pakottaa nöyryyteen niitä kohtaan, jotka ovat edes iikan rikkaampia. Oma arvo pyritään joka tapauksessa aina säilyttämään ja senhän tiedämme vaikkapa tuon ajan tavattoman runsaista kunnianloukkausoikeudenkäynneistä.

Ajan instituutiot markkinoista, hautajaisista ja häistä isäntien ja palkollisten suhteisiin, säätyläisten rooleihin, lautamiesten ja nurkkakirjurien asemaan ja kouluopetuksen arvostamiseen eli siis lähinnä sen puutteeseen saakka tulevat kaikki monopuolisesti esille.

Pienen ja sitten vähän suuremman lapsen ja myöhemmin morsianten, emäntien ja isäntien maailma tulee hyvinkin elävästi esille ikään kuin kerronnan sivutuotteena vai onko se sittenkin pääasia? Matkat kirkkoon, karjamajan elämä, rahattoman tytön vaellus Savoon (!) leveämpää leipää etsimään, nuorten tapaamiset markkinoilla, kirjeenvaihto ja kihlojen antaminen kuvataan tarkasti

Kiinnostavaa on muun muassa viinan rooli kylän elämässä. Viina on harvinainen ylellisyyshyödyke, jonka polttoa ja myyntiä säännöstellään jo lain voimalla, joten kyse on 1860-luvun nälkävuosien jälkeisestä ajasta. Venematkalaiset käyvät katsomassa ruhtinas Dolgorukin kaatumispaikalle pystytettyä patsasta, joten tuo tapahtuma sijoittuu aikaisintaan 1880-luvulle.

Viinaa muuten tarjotaan hautajaisissa jo aamusta lähtien ja monipäiväisissä häissä se tietenkin virtaa vuolaana. Myös naiset maistelevat viinaakin, vaikka viini taitaa olla enemmän suunmukaista. Juopot, jotka eivät hallitse juomistaan, ovat sitten harvinaisuuksia, joita akat könistävät.

Voin kerääminen myyntiin ja ompelukonekauppiaiden (noiden uuden ajan syöpäläisten) ilmaantuminen kertovat nykylukijalle, että ollaan jo sillä tiellä, joka on johtava pois takapajuisesta köyhyydestä yleisen hyvinvoinnin suuntaan, mutta eihän kukaan voinut vielä sellaista aavistaa, eikä sellainen tieto kuulu jokapäiväisen elämän taustatekijöihin.

Maalaisyhteisössä nokkimisjärjestys on tärkeä ja isännän- ja emännän valta ulottuu palkollisiin samoin kuin lapsiin. Sen yleisestä väärinkäytöstä ei ole juuri merkkejä näkyvissä, mutta toki se antaa mahdollisuuden käytännössä komentaa alaisia, olipa komentaja sitten isäntä tai emäntä.

Itse asiassa Laara, määrätietoinen ja laskelmoiva naisihminen, joka on lähtöisin kurjasta mökistä, tulee talossaan myös isännäksi vanhan miehensä kuoltua. Taskupeilin omistajana Laara tuntee avunsa ja tanssittaa myöhemmin miehiä sekä isäntänä että emäntänä. Viija taas kiusaa lukuisia kosijoitaan luvassa olevan perintönsä voimalla.

Naiskauneudesta on kirjoittajalla omia kuvauksiaan, Laaran muhkeat lanteet tekevät vaikutuksen ja kauniisiin kasvoihinkin saattaa mies sortua, vaikka tyttö olisi kalpea ja itse asiassa vaivainen. Ylitse kaiken kohoavat kuitenkin ihmisten leuat.

Vladimir Nabokov esseessään Gogolista ottaa kirjansa keskiöön nenän, joka oli Gogolille jonkinlainen fetissi, mahtava klyyvarihan hänellä olikin.

Kauppis-Heikin naiset taas tekevät vaikutuksen leuallaan. Muhkeilla emännillä on kaksoisleuka, jota he korostavat vetämällä päätään taaksepäin. Piikojen leuat taas tekevät vaikutuksen leskimieheen, joka niitä katsellessaan alkaa tuntea verensä kuumenevan: katselepas, niin eikö veresi ala jo vähän liikahdella tuommoisia lihavaleukaisia tyttöjä nähdessäsi…

No, alkoihan se. Avioliiton ulkopuolisia suhteita oli ukkomiehilläkin ja sellaisten kuvaaminen ei tainnut tuohon aikaan olla ihan sopivaa. En tiedä, paheksuttiinko kirjoittajaa sen takia.

Viinipullot ja salarakkaat olivat elämän suola monelle tuona aikana, joka miestä saattaa näyttää kovin ilottomalta. Ruokalajitkin näyttävät olleet kovin yksinkertaisia ja monotonisia. Jos leivän päällä oli voita, niin silloin voitiin hyvin. Jos nukuttiin oikeilla patjoilla ja täkkien alla, oltiin jo nauttimassa luksuksesta.

Toki paistin, sianreiden, suolakalan ja viinan makukin oli itse kullekin tutuksi tullut, mutta aina ei jokapäiväistä leipääkään riittänyt eikä viiliä sen painikkeeksi, vaikka työt olivat raskaita.

Kauppis-Heikin arvo nimenomaan aikalaistodistajana on mielestäni melkoinen. Hän oli niin sanoakseni kokemusasiantuntija, eikä julistaja. Soisinpa noita teoksia luettavan myös kouluissamme. Kirjoittajan kielikin on aivan tavattoman elävää ja ilmaisurikasta. Siitä voi oppia vaikkapa uusia sanoja, jos ei muuta.