Käske, Johtaja!

 

Ruoskan ihanuudet

 

Aleksandr Puškin, kaikessa renessanssi-ihmisen universaalisuudessaan, säilytti henkisen vapautensa, vaikka Nikolain santarmikuri sai samaan puolelleen myös monia mielistelijöitä, lahjakkaitakin.

Nikolai Karamzin, Venäjän Topelius oli tuohon aikaan tavattoman suosittu ja hänen näkemyksensä mukaan Venäjä oli suuri, mahtava ja erinomainen vain silloin, kun sitä johti itsevaltias, joka ei väkivaltaa säästellyt, silloin kun sillä näytti olevan käyttöä. Itse asiassa se muuttuikin jopa itsetarkoitukseksi silloin, kun sotamiehiä tapettiin jopa tuhansien iskujen kujanjuoksulla mitättömienkin rikkomusten tähden.

Itsevaltiudella riitti mielistelijöitä ja ihailijoita, mutta kuka uskalsi kritisoida sitä? Julkisesti se olisikin ollut itsemurha, mutta pirullisia epigrammeja ei kukaan voinut estää kulkemasta kädestä käteen ja suusta suuhun. Puškin kirjoitti Karamzinista:

В его «Истории» изящность, простота
Доказывают нам без всякого пристрастья
‎Необходимость самовластья
‎И прелести кнута.

Tuon ”Historian”[1]teksti kaikkiaan

todistaa hienosti ja vakuuttaa

on tarpeen itsevaltaisuus

ja ruoskimisessa on ihanuus

 

Kun tuo käännös ei taida tehdä oikeutta originaalille, otan tähän vielä tekoälyn aikaansaannoksen kaikessa nerokkuudessaan:

Hänen "historiansa" eleganssissa, yksinkertaisuudessa

Ne todistavat meille ilman puolueellisuutta

Autokratian välttämättömyys

Ja ruoskan hurmaa.

 

No, runon sisällys se tässä pääasia on. Puškin, joka oli suuri asiantuntija myös sänkykamaripuolella, ymmärsi hyvin, ettei ruoskiminen tuottanut vain kipua. Monille se tuotti suurta nautintoa ja ainakin henkisellä tasolla sadomasokistinen syndrooma näyttää olleen tuon ajan Venäjällä hyvin merkittävä ja suosittu ilmiö.

No, meitähän on joka junaan ja etenkin nykyaikana olisi erittäin moitittavaa leimata tai suorastaan tuomita joku seksuaalisten mieltymystensä vuoksi.

Pois se! Jos joku pariskunta tai miksei suurempikin joukko omassa piirissään antaa ruoskan viuhua ja vaikkapa alistaa koiriksi pukeutuneita salarakkaitaan tai miksei puolisoitaankin, niin tehköön sitä terveydekseen! Mitäpä se muille kuuluu.

Mutta silloin, kun tällaiset henkilöt pääsevät määräämään valtion politiikasta ja harjoittamaan sadismiaan sellaisiin ulkopuolisiin, jotka eivät millään tavalla halua olla heidän leikeissään, on asia tykkänään toinen.

Sadistinen luonne, jota etenkin Erich Fromm on mainiosti kuvannut (ks. Hyvän ja pahan välillä), nauttii vallasta, jonka tulee olla ehdotonta. Tyydytystä hän voi saada vaikkapa pikkubyrokraattina, joka riepottelee hallintoalamaista, intohimoista rakastajaansa nöyryyttävänä tyrannina tai vaikkapa äärimmäiseen tottelevaisuuteen dresseeraavana koiranomistajana.

Pahin on sentään poliitikko, jonka käsissä saattaa olla miljoonien ihmisten onni ja terveys. Tietenkin juuri tällaiset tyrannit ovat myös niitä, jotka herättävät intohimoisinta ihailua. Kukapa haluaisikaan kuolla jonkin lehmänkauppoja tekevän parlamentaarikon puolesta?

Jaa, että miksi yleensä pitäisi kuolla jonkin puolesta? Siinäpä kysymys, johon eri ihmiset ehdottomasti antavat erilaisia vastauksia taipumuksistaan riippuen.

A pridjotsja -sitä vaan pitää, kertoo meille ruoskaa suuteleva heitukka (ennen meillä käytettiin suomessakin tätä sanaa ruotsalaisessa merkityksessä ”kätyri”) silmät kiiluen. Miksi sitä paitsi edes elää, ellei pääse nauttimaan sadistisesta onnesta, joka on elämää suurempi?

Tällaisessa tapauksessa argumentit ovat turhia. Demokratiassa kuitenkin pääsee usein se osa kansaa, joka ei jaa sadomasokistisia taipumuksia, pysyttelemään niiden toteuttamisesta erossa. Tyranniassa on toisin.

Joseph Fouché, joka muistetaan etenkin Napoleonin poliisiministerinä, palveli Talleyrandin tavoin hänkin monta herraa ja häntä on usein pidetty arkkityyppisenä kyynikkona.

Fouchén suuhun on pantu sanat, jotka kuvaavat tällaisen henkilön ajattelua:

c'est plus qu'un crime, c'est une faute -se on pahempaa kuin rikos -se on virhe.

Kiinnittäkäämme huomiota sanaan ”virhe” (faute). Kyseessä ei siis ole esimerkiksi tyhmyys tai onnettomuus, vaan nimenomaan virhe. Laskelmat tehtiin ja niihin luotettiin, mutta ne pettivät.

Näinhän se kävi myös erään surullisenkuuluisan erikoisoperaation kanssa.

Itsevaltias tyranni ei hyväksy moraalisia argumentteja. Kokonaisten kansakuntien kohtaloita hallitseva henkilö on jo enemmän kuin pelkkä ihminen eikä häntä voi tuomita poroporvareille sopivien kriteerien mukaan: Jokaisenhan pitää kuolla, mutta ajatelkaapa, että nuo kaatuneet saivat kuolla maamme puolesta! (V. Putin).

Toista sitten on, jos hän tekeekin virheen: sitä ei anneta hänelle anteeksi enempää tässä elämässä kuin tulevassa ja se tuleva tarkoittaa kirjoitettua historiaa.

Venäjän historiassa on henkilöitä, jopa hallitsevia ruhtinaita jotka aina mainitaan vain kirottuina (Svjatopolk Kirottu, kapinalliset petturit Stenka Razin, Jwemelka Pugatšov, Griška Otrepjev, Ivaška Mazepa… ks. Vihavainen: Haun anateema mazepalle tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Venäjän ortodoksisessa kirkossa on vahvasti venäläiskansallinen painotus, kuten tästäkin nähdään. Saattaa olla epätodennäköistä, että Volodja Putin kovinkaan pian tulisi tuon litanian jatkoksi enempää kuin Lenin tai Stalin. Kaikki esivaltahan on vallitsevan käsityksen mukaan Jumalalta ja Venäjän valtio on aina ollut myös sen kirkolle pyhä.

Mutta intelligentsijan henkinen vapaus koetellaan juuri siinä, ryhtyykö se aina kannattamaan omaa valtiota ja siunaamaan sen rikoksia tai edes virheitä. Mikäli se niin tekee, se ansaitsee niin vertaisryhmän kuin jälkipolvienkin halveksinnan.

 

 

 

---

[1] Istorija gosudarstva Rossiskogo. Venäjän valtion historia (1816-1826)