keskiviikko 10. toukokuuta 2023

Isänmaita

 

Kakkosmaat

 

Tout homme a deux patries: la sienne et la France -kaikilla on kaksi isänmaata, omansa ja Ranska, oli 1800-luvulla tapana sanoa, tarkoittaen, että jokainen älyllisen ja moraalisen tasonsa puolesta täysiarvoinen henkilö kunnioitti niitä asioita, joita maailmassa edusti erityisesti Ranska.

Väitetään, että tämä lentävä lause on lähtöisin jo Benjamin Franklinilta, mutta se toimi monen mielestä erinomaisesti juuri Ranskan kolmannen tasavallan aikana (1870-1940): Ranska symbolisoi älyllisyyttä, liberalismia, sekulaarisuutta ja maallista hyvää arvostavaa epikurolaisuutta.

Venäläisen ylimystön pyrkimys tulla ranskalaisiksi 1700-1800-luvuilla on tunnettua ja meni usein tolkuttomuuksiin. Ranskalaisuuden vaikutus oli kuitenkin yleismaailmallista ja ranska oli se maailmankieli, jota jokaisen oli osattava ja mieluummin hyvin.

 Jopa Suomessa taiteilijat ja älyköt löysivät Ranskasta toisen isänmaansa. Sivumennen sanoen, Helsingissä toimii yhä Syyrakin ritarit-niminen seura, jonka tilaisuuksissa lauletaan Marseljeesi ranskaksi -ranskalaisuus symbolisoi liberaalia epikurolaisuutta.

Ennen sotia oli meillä suosittu merimieslaulu ”Hiiohei, hiioihoi nyt hurrataan, me lähdemme Ranskaan ja Espanjaan”. Noista maistahan meille oli jo iät ja ajat haettu suolalasteja ja sen lisäksi viinejä ja muuta hyvää.

1930-luvulla meillä tunnetusti esiintyi myös sekä kulttuurista että poliittista saksalaismielisyyttä, jonka merkitystä ei kannata liioitella. Sen verran se kuitenkin vaikutti, että laulua hieman muokattiin muotoon ”me lähdemme Saksaan ja Espanjaan!” R.W. Palmrothin alias Pallen Iloisen laulajan kirjassa se on yhä tässä muodossa.

Ranska ei kuitenkaan ollut ainoa mahdollisuus sivistyneen ihmisen toisena isänmaana. Venäjällä ilmeni jo 1700-luvun lopulta lähtien anglomaniaa, jota on kirjallisuudessa värikkäästi kuvattu: englantilaisen nannyn kasvattama venäläinen herra pukeutui redingcoatiin, söi veristä paahtopaistia ja luki englantilaista kirjallisuutta. Lyhyesti sanoen, hän oli peripohjaisesti englantilainen, englantilaisempi kuin edes kollegansa Brittein saarilla.

Saksalaisuudella oli omat kannattajansa ja mitä Venäjään tulee, se suorataan kuhisi saksalaisia, joista suuri osa oli kotoisin Baltian maakunnista. Keisareista aivan erityisiä preussilaisuuden ihailijoita olivat tunnetusti Pietari III ja Paavali. Preussilainen karkeus ja moukkamaisuus tuskin kuitenkaan koskaan elähdyttivät kulttuuriväkeä, saksalainen filosofia sen sijaan kyllä ja jopa slavofiilinen ajattelu tietenkin perustui juuri sille.

Meidän kaikkien rakastama Dostojevski inhosi kaikkea poroporvarilisuutta, kuten hänen matkakuvauksistaan (ks. Vihavainen: Haun dostojevskin politiikka tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) käy erityisen hyvin ilmi. Se oli hänestä, kuten monesta muustakin venäläisestä ajattelijasta erityisen epävenäläinen elämänasenne ja sitä löysi etenkin Saksasta ja Ranskasta, Englannissa Dostojevski ei käynyt.

Toisaalta Dostojevski väitti vuoden 1880 puheessaan, joka lienee Venäjän historian kuuluisin, että venäläiset rakastavat tavattomasti läntistä Eurooppaa ja sen sivistystä ja sen pyhiä muistoja. Käytännössä hän halveksi sitä (ks. Vihavainen: Haun dostojevski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) ja nosti paradoksaalisesti venäläisen nöyryyden arvoon arvaamattomaan.

Dostojevskilla tuskin oli kakkosmaata -hän oli Venäjän ja venäläisyyden ihailija, joka katsoi, että hänen kurja ja köyhä kotimaansa oli kuitenkin perimmältään läntistä Eurooppaa arvokkaampi ja ansaitsi tulla sellaisena ymmärretyksi myös oman sivistyneen luokkansa silmissä.

Siinä, että kansakunta, saati valtio alkaa palvoa itseään, on aina älyllisesti myrkyllisen anti-intellektualismin siemen. Sota-aikoina ja suurten vastakkainasettelujen vallitessa näin pääsee helposti tapahtumaan ja silloin omasta valtiosta voi tulla epäjumala sanan alkuperäisessä merkityksessä. Mitä enemmän ihmishenkiä sille uhrataan, sitä suuremmaksi sen valta sieluihin kasvaa, kun älyllinen toiminta samalla surkastuu.

Tuli mainituksi, että Ranskalla oli suuri toisen isänmaan roolinsa myös suomalaiselle kulttuuriväelle. Se oli tietylle ryhmälle hyvinkin tärkeä ja jatkui aina toiseen maailmansotaan saakka. Ohuena jäänteenä sen jälkeen muistanemme vaikkapa Armas J. Pullan hupaisat ranskalaiset pakinat.

Vielä 1930-luvulla Ranska joka tapauksessa otettiin kulttuurisena voimana vakavasti. Tunnetussa keskustelukirjassa Pidot Tornissa, joka ilmestyi vuonna 1937, kyselivät eturivin kulttuurivaikuttajat, minne Suomen nyt olisi kulttuurisesti suuntauduttava. Saksa ja Venäjä olivat sattuneesta syystä poissa laskuista, kulttuuritekijöinä ne olivat painuneet mutasarjaan poliittisen diktatuurin ansiosta.

Ranska oli yksi vakavasti otettava mahdollisuus, mutta sekin oli jo keskustelijoiden mielestä herpaantumassa. Ehkäpä sen modernismia ja yleistä, itsetarkoitukseksi kasvanutta radikalismiakin vierastettiin. Ykkösmaaksi -eli siis sivistyneen suomalaisen ihmisen kakkosmaaksi- valittiin Englanti (ks. Vihavainen: Haun pitojen puheita tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Suomihan oli tuohon aikaan maailman demokraattisimpia maita ellei nyt sitten ihan demokraattisin. Englanti oli selvästi vanhoillisempi ja vanhanaikaisempi poliittisessa mielessä, mutta sen perinteet vetosivat suomalaisiin, gentlemannin ihanne ja reilu peli tuntuivat meistäkin läheisiltä. Kulttuurisesti englantilainen terveen järjen filosofia ja ehkä jopa tietty poroporvarillisuus vetosivat suomalaiseen.

Se oli sitä aikaa, mutta kuinka on nyt? Onko mahdollista edes puhua kulttuurisesta suuntautumisesta johonkin tiettyyn maahan? Mitä ne nykyään edustavat?

Venäjä on taas painunut omaan mutasarjaansa, vaikka se vielä jokunen aika sitten näytti tarjoavan lupauksen omaleimaisesta kulttuurisesta voimasta. Saksa edustaa surkeaa nahjusmaisuutta, jossa vähämieliset radikaalit riepottelevat hallitusta mielensä mukaan.

Toinen moukkamaisen katuväkivallan maa on Ranska, joka näyttää vain palvovan vallankumouksellisia perinteitään aivan huolimatta siitä, että historioitsijat ovat riisuneet sen vallankumoukset turhasta gloriasta. Ranskassa on yhä hyvää kirjallisuutta, mutta sen postmodernia filosofiaa voi pitää lähinnä aikakautemme häpeänä ja sen intelligentsijan perinteet diktatuurien orjailussa eivät juuri herätä kunnioitusta.

Toki noista asioista voi olla toistakin mieltä, mutta meidän aikanamme Ranskalta puuttuvat kaikki ne erityispiirteet, jotka aikoinaan tekivät siitä esikuvallisen. Mitä tulee nyt vaikkapa sekularismiin, on protestanttinen Pohjola sen edellä ja epikurolaisuudessakin se jää keskitasolle.

Englannin imago puolestaan on nyt muuttunut ennen muuta moukkamaisen jalkapallorahvaan symbolisoimaksi, sehän kansoittaa maanvaivana maanosamme etelän lomakeskuksia. Suurimmat kulttuurisaavutukset, kuten Beatles, olivat aikoinaan toki merkittäviä, mutta vain siksi, että ne avasivat tietä uudenlaiselle nuorisokulttuurille.

Kuitenkin englannin kieli ja sillä kielellä tuotettu ns. popkulttuuri ovat vallanneet maailman. Niiden arvosta en tässä viitsi sanoa mitään, mutta niiden vaikutusvalta on monin verroin suurempi kuin vielä sata vuotta sitten voitiin edes pitää mahdollisena.

Korkeakulttuuriakin USA:sta toki löytyy ja aivan erityisesti itärannikon juutalaisten kulttuurilehdet ovat huomionarvoisia. Kuitenkin maan yhteiskunta on kehittynyt niin kieroon suuntaan, että sen pitäminen esikuvallisena lienee mahdotonta jokaiselle täyspäiselle suomalaiselle ja useimmille muillekin.

Onko meillä siis nykyään edes mahdollisuutta nostaa mitään maata kulttuuriseksi esikuvaksi samassa mielessä, kuin vielä 1930-luvun lopulla tuntui ilmeisen normaalilta?

Kiinasta ja Japanista en ole puhunut tässä mitään enkä liioin Intiasta. Tiedän, että ne kaikki herättävät yhä suurempaa mielenkiintoa älymystön keskuudessa. Taloudellisen ja poliittisen vallan yhä kasvaessa myös  niiden kulttuurinen vetovoima on tuomittu kasvamaan. Katsellaanpa siis sinne päin.

25 kommenttia:

  1. Intiassa asuneena en pysty näkemään maata minkäänlaisena intellektualismin uutena kotina. Henkisyydenkin kanssa on vähän niin ja näin - pintapuolisesti juu, mutta käytännössä julkinen (englanninkielinen) keskustelu painottuu politiikkaan ja muihin arkisiin asioihin. Mukava maa kyllä muuten, näin valkoisena miehenä.

    VastaaPoista
  2. Japani kiinnostaa, ehkä maailman asiallisin maa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paljonko tunnet Japanin kulttuurihistoriaa ja sen nykyisiä ilmentymiä?

      Poista
    2. Jonkun verran vaan en vielä tarpeeksi. Taidat itsekin olla kiinnostunut idän ihmeestä - tuosta nousevan auringon maasta?

      Poista
    3. Jo 30 vuotta Japanissa asuvana voin sanoa, että Suomessa on mukava käydä (omaisia tapaamassa), muttei jäädä sinne. Tokio on maailman kulinarismin pääkaupunki, ja japanilainen ruokakulttuuri lon levinnyt jo Suomeenkin. Muinoin, kun asuin Suomessa meillä oli japanilainen tilausravintola Pyhämaassa. Japanilaisia ravintoloita oli silloin Suomessa vain kolme neljä. Nyt sellaisia on melkein joka kaupungissa.---Eläkkeelläni en pystyisi elämään Suomessa, mutta Tokiossa pystyy hyvin....

      Poista
    4. Atso, arigatou gozaimasu. Uskon, että Tokion ruokamaailman(kin) on sangen kiehtova elämys.

      Onhan meillä Helsingissä ja varmaan isommissa kaupungeissa suosittuja "sushibuffia" vaikka kuinka, mutta yleensä niitä pyörittävät kiinalaiset ja muutkin kuin japanilaiset eikä lopputulos välttämättä ole kovin autenttinen... Ilmiö taitaa noudatella italiaisenkin kulinarismin kaavaa, jossa maan keittiön suosio ylittää kyseisen maan rajat. Onkohan Kabuki vielä olemassa vai jo lopettanut..?

      Mukavaa oloa ja eloa sinulle sinne Japanin maalle!

      Poista
  3. Eihän täällä Suomessa tiedetä nyky Ranskasta yhtään mitään, kaikki tieto kun suodattuu pakkoenglannin läpi, eikä sitä suodatinta läpäise kuin vain "kirvesmurhat ja levottomuudet".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä täällä tiedetään että te Ryssää palvovat kommunistit riekutte ja rääytte Ranskassa pistäen kaiken paskaksi ja palamaan ja haluatte sitä tännekin.

      Poista
    2. Pahasti olet pääsi pakkoenglannilla pilannut.

      Poista
  4. Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun läpiviisas ja elegantin intelligentti bloginoitsija teilasi koko ranskalaisen postmodernismin yhdellä sutaisulla häpeälliseksi.

    Se, että suuntauksen tuotokset ilmentävät ja tutkivat jo olemassa olevaa hajanaisuutta ja järjettömyyttä ihmiselämässä ja ihmisessä, on vain uutta aluevaltausta, ei sen tuomittavampaa kuin modernismin tai sitä vanhempien suuntausten jäykät määrittelyt ja mielen johdattelut omana aikanaan. Näkökenttä on vain laajentunut ja myös suurelle yleisölle. Harvempi varmaan oikeasti haluaisi elää 1600-luvun ilmapiirissä, siihenhän modernismin loppu yleensä ajoitetaan. Mitä taas tulee postmodernismin pintakuohuun, eipä kummempaa kuin muissakaan kulttuurihistorian kausien kärjistysilmiöissä. Ja lopuksi, kyllähän se varmaankin niin on, että ihmisen päässä syntyneet ideat ovat vain ihmisen päässä syntyneitä ideoita. Ei voi luulla, että kuitenkin nyt sentään juuri minun ideallani on jokin absoluuttinen reaalinen totuusankkuri "todellisuudessa", paitsi voi olla sosiaalisessa todellisuudessa.

    Blogisti varmaan tarkoitti ihan muuta kuin luulinkaan. Postmodernismi tietysti tarkoittaa vaikka mitä, ranskalainenkin postmodernismi. Huomaan, että tämä meni nyt vain yleensä postmodernismin puolustelemiseksi. Postmodernismin ansioitahan on yleistynyt taju kielestä vain merkkijärjestelmänä, jossa merkitykset vaihtelevat ja liukuvat puhujalle ja kuulijalle kokemuksien, koulutuksen, ympäristön, vakaumuksen yms. takia. Samoin ymmärrys kielen kautta luotujen asioiden, esimerkiksi erilaisten yhteiskunnallisten instituutioiden ja muiden rakennelmien, syntymisen ja ylläpitämisen kielellisestä perustasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, toki kaikkea voidaan käyttää myös hyvien asioiden palveluksessa.

      Poista
  5. Valo tulee pohjolasta on kovasti pinnassa henkisten hörhöjen keskuudessa ja hyvä niin, eipä ole näkösällä parempaakaan. Soisin vain, että siitä puhuttaisiin paremmalla suomella, eikä millään fingelskalla joka tuntuu leviävän tehokkaammin kuin taannoinen tappovirus.

    VastaaPoista
  6. Viinit kiellettävä. Vierasta kulttuuria. Juodaan maitoa.

    VastaaPoista
  7. Itsekin mietin onko blogistin kuva ranskalaisesta ja englantilaisesta korkeakulttuurista puutteellinen ja liikaa katumellakoitsijoiden ja huligaanien leimaava.

    Näen kuitenkin niin, että tämän hetken ja tulevaisuuden kulttuurihegemoniasta taistelevat USA:n ja Kiinan kulttuurit. Molemmilla on omat heikkoutensa ja vahvuutensa ja vasta tulevaisuus näyttää kummasta tulee johtava. Historian valossa tämän määrää noiden valtioiden taloudellis-poliittis-sotilaallinen menestys, joka saa muut valtiot matkimaan tuon taistelun voittajan kulttuuria (esim Rooman imperiumi, kultakauden Espanja ja Ludvig XIV:n Ranska).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En nyt valitettavasti muista, kuka tämän osuvasti ihan viime aikoina totesi mutta idea siis se, ettei Kiinalla ole mahdollisuuksia voittaa kulttuurihegemoniaa koska kukaan Kiinan ulkopuolella ei halua omaksua kiinalaista kulttuuria.

      Yhdysvaltain suhteenhan tilanne on toinen, useimmat maat apinoivat ainakin jossain määrin sen (ja muiden länsimaiden) kulttuurillisia piirteitä.

      Poista
    2. Olettaisi että Yhdysvaltalainen hegemonia perustuu markkinointiin.
      Ja monet käy Suomessakin syömässä kiinalaisissa ravintoloissa. Vähän sellaista rusinoita pullasta. Mutta miksi pitäisi omaksua jonkun kulttuurin huonoksi kokemia puolia?
      Tosin mitä töissä juttelin yhden kiinalaisen herran kanssa joka oli aijemmin toiminut kokkina, totesi hän ettei se ruoka mitä vaikka Suomessa tarjoillaan ole perinteistä kiinalaista ruokaa. Kun en ole Kiinassa vieraillut niin tiedä sitten mitä tuo perinteinen on? Yhden suur-ravintola dokumentin perusteella, osa ruoan käsittelystä vaikutti enempi kidutuksesta. Mutta sitä katsonee suomalaisin silmin niin tiedä sitten kuinka paikalliset tuon kokee?

      Poista
  8. Niin sanottujen suurten systeeminrakentajien kirjoituksia lukiessa hahmotuu kyllä kuva uuden ajan alun mannermaisen ja saarivaltakunnan puolelta tulleen filosofian erosta. Manner-Euroopan puolella ajattelu on ollut ikään kuin aksiomaattisempaa ja opillisempaa, brittiajattelijat taas jotenkin joviaalimpia, eläytyvämpiä, omaan tajuntaansa paremmin paneutuvia.

    Uuden ajan ajattelu alkoi visuaalisen mieltämisen maisemista, syvyysperspektiivistä ja vastakohtien hahmottumisesta. Kartesiolainen rationaalisuus rakentui Subjektin eriytymisen ja todellisuuden Objektivoitumisen varaan. Täydellistyminen sijoittui viime vuosisadan alkuvuosikymmenille, jolloin Einstein, Freud ja Wittgenstein elämäntöissään sisällyttivät ja kalibroivat kartesiolaisen tarkkailijan tarkasteltavaan todellisuuteen.

    Vaikka kakki nuo kolme ajatusvallankumouksellista olivat saksankielisiä juutalaisia, vaikutteet ja todistelukeinot heidän teorioilleen tulivat tosiaankin "toisen isänmaan" antimina. Einsteinia taisi monikin auttaa ajatustensa matemaattisessa formuloinnissa, Freud sai perustavanlaatuiset ideansa Salpetrieresta ja symbolistisesta taidesuunnasta, Wittgenstein eli parhaat vuotensa Cambridgessa. -- Näiden jälkeen sitten maailma oli auki postmodernille ja satunnaisten vaikutusten synteeseille.

    Musiikkikin muuttui kuten kaikki muukin. Jazz oli varsinainen vapautusliike. Doo-Wop ja rock syntetisoituivat nekin mustien vaikutteista. Ne olivat tuon maailmaa laajasti muuttaneen Beatles-ilmiönkin taiustalla. Paradoksaalisesti Rolling Stones onnistui myymään bluesin takaisin amerikkalaisille. -- Nyt tuosta kaikesta on jäljellä enää karikatyylisiä irvikuvia, sellaisia kuin gangstarap ja euroviisut.



    On todella outoa havahtua siihen miten esimerkiksi japanilaiset ovat lyhyessä ajassa omaksuneet länsimaisen kulttuurin laidasta laitaan -- niin tiedon, kuvat kuin musiikin, ja , siltä esimerkiksi anime-eolokuvia katsoessa tuntuu, kaikki eurooppalaiset tuntemukset. Klassisilla eurooppalaisilla soittimilla he esittävät klassista musiikkia -- ja ravistelevat sielujamme paremmin kuin omat virtuoosimme. Kukaan eurooppalainen pianisti ei ole soittanut Chopinia yhtä rautaisesti kuin Tateno -- esimerkiksi. Anime, joka on heidän omaa perinnettään, menestyy yleisinhimillisyytensä ja puhuttelevuutensa ansiosta ja pärjää animaationa kilpailussa elokuvatuotannon varsin rajuilla markkinoilla. Käykääpä katsomassa esimerkiksi Makoto Shinkain animaatioelokuvia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. " Paradoksaalisesti Rolling Stones onnistui myymään bluesin takaisin amerikkalaisille."

      Nimenomaan vaikka tuskin mustat olivatkaan unohtaneet synnyttämäänsä bluesia tai ostivat kyselemättä Rollareiden popularisoiman hyvän eurooppalaisen valkoisen tuotteen aiheesta, vaikka se 60-luvulla luontevasti siihen sekosikin Jenkeissä. Jos Seppo ganstarap ärsyttää niin suosittelen kokeilemaan hiphoppia tai r'n'b:tä, joka on huomattavasti lempeämpää ja soulahtavampaa menoa klassiseen souliin sämplättynä. Jazzin kuuntelu toimii sitten rauhoittavana elementtinä sen päälle.

      Poista
    2. Mitä katsonut balettitanssijoita niin ei siihen taipuisuuteen pääse ellei joku avusta venytyksissä.
      Kunnianhimossa on rajansa.
      Ja kumminkin he ovat omaksuneet Eurooppalaisen kulttuurin asioita, ne eivät ole alkujaan heidän kulttuurinsa ns. tuotteita. Vaikka en voi olla arvostamatta sitä taitoa mikä yksilöille on kehittynyt harjoittelun tuloksena.
      Kun taas äitinä katson että lapsen pitää saada olla lapsi ja elämässä tulee olla muutakin kuin jokin juttu johon tähdätään. Koulutus on tärkeää, mutta minkä kustannuksella? Vaatii vuosien työn, kurinalaisuutta, jotta tulee niin hyväksi, mitä maailmankentillä toiset on. Ja tietenkin sen intohimon kyseiseen lajin. Tavallisenakin on ihan hyvä, kumminkin valtaosa koostuu niistä tavallisista pulliaisista.

      Poista
  9. Tuhannesti anteeksi, mutta kun niin tekisi mieleni lisätä tähän
    P. Mustapään runo
    RELATIIVISUUDEN YLISTYS

    Lauluja totisia
    on turha kirjoittaa.
    Ei mieltä myöten niitä
    tyylitellä saa.
    Jokainen pikku sana
    törröttää tuikeana
    ja ilmentelee vakaasti
    tunnetta korkeaa.
    Ja aate sanan alla
    julistaa pauhinalla:
    seis, kuulijani, tässä
    korvanne aukaiskaa.

    Vaan viisas, hänpä tietää:
    on sana sana vain –
    ajatus, aate, tunne
    on totta puolittain.
    Niin laulussa (myös tässä)
    kuin koko elämässä
    on kaikki suhteellista
    ja kaikki lähimain.
    Pohjalta silmilähteen
    voi löytää vedentähteen
    – vaan veden runsaan pinnalta
    ojien matalain.

    Jokainen silmilähde
    on helppo syventää –
    vaan katsokaamme, mitä
    sen pohjaan silloin jää;
    me ehkä saamme tuta:
    kohoaa pohjamuta
    ja viimeinenkin tilkka
    kaivosta häviää.

    Juokaamme pintavettä
    ojista, tietäin että
    ei filosofi käsitä
    koskaan elämää.
    Vain tähtiin kirjoitettiin
    kohtalot ihmisten.
    Tähdetpä heijastuvat
    pintaan ojien.
    Väristen sinne silloin
    hämyisin syksyilloin
    vierähtää kohtalomme
    nurinkurinen.
    Selitä peilautuva
    planeetan harhakuva
    – selität elämämme
    relatiivisen.

    (P. Mustapää, Linnustaja 1952)


    VastaaPoista
  10. Syyrakin ritarikuntaan näytti kuuluneen myös herkkusuuna tunnettu Ville Vallgren, jolle Pariisi olikin tärkeä kaupunki. Syyrakin ritareille hienostuneet gastronomiset ilot ovatkin olleet ilmeisen tärkeä teema. Tältä osin ritarikunta on kaukana Epikuroksen opista, jossa aistinautintoja tulee hakea vain yksinkertaisista asioista. Vesi ja tavallinen ruoka maistuvat taivaallisilta kun niillä sammutetaan jano ja nälkä. Niitä hienompia herkkuja nautintoon, joka on onnellisuuden lähde, ei Epikuroksen mukaan tarvita. Nykyään epikurolaisuus ymmärretäänkin sitten paradoksaalisesti juuri hienostuneen ruoan ja juoman arvostamisena. Tätä jälkimmäistä "epikurolaisuutta" taitaa kulinaristinen Pariisikin edustaa.

    VastaaPoista
  11. Veikkaan, että etenkin Etelä-Korea on kovassa nousussa varsinkin nuorison keskuudessa (musa, leffa jne), mikä on kiintoisaa. Joskus vuosisadan kynnyksellä, minulle henkilökohtaisesti, Venäjällä olisi vielä ollut jonkinlaista suunnannäyttäjän potentiaalia, mutta kuten tunnettu: "yleiset syyt" pilasivat koko kuvion

    VastaaPoista
  12. Pullan jälkiä kulki Juha Tanttu, laajalti luettu.

    VastaaPoista
  13. ”Isänmaita. Kakkosmaat”

    Isänmaita, kakkosmaat ja ns. Russkij mir -politiikka (eli ”venäläinen sivilisaatio”, eli russifikaatio)

    Kremlin järjettömyys on viemässä Moskovaa kohti poliittista finaalia. Ajatelkaahan, Russkij mir on russifikaatiota sotakeinoin.

    Leninin luomassa perustuslaissa Neuvostoliiton osavaltioilla oli oikeus erota liitosta, mistä Lenin sai bolshevikeilta rankkaa kritiikkiä, mihin hän vastasi: ”Kyllä aikanaan me saamme takaisin kaikki ne liettualaiset, latvialaiset ja muut.” Stalinismi toteutti sen sotaisin keinoin ja juuri siksi NATO perustettiinkin avoimine ovineen.

    Järjetön valtio hajoaa aikanaan, niin teki myös Neuvostoliitto. Liettua, Latvia ja Eesti liittyivätkin pikapuolin Natoon. Suomikin on nyt siellä.
    Mutta venäläinen ylpeys, eli sivilisaatio, eli russifikaatio jatkaa sotaa Ukrainassa.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.