Natsismin vaara nyt?

 

Toisenlaiset vapaudet ja uudenlaiset oikeudet

 

On aika uskomatonta, että tässä maassa on jo pari kuukautta käyty kiivasta keskustelua aiheista, joita ei ole yritettykään määritellä. Kautta rantain on vain annettu ymmärtää, että kysymys on joistakin kauheista asioista, jollaiset ovat matkaan saattaneet jopa maailmanhistoriassa ainutlaatuisen rikoksen, jonka nimeä on tässä turha mainita.

Tämä on tietenkin demagogiaa, mutta aina välillä tuntuu siltä, että jotkut siihen osallistuvat tekevät niin silkkaa tyhmyyttään, kyvyttöminä suhteuttamaan asioita toisiinsa ja juosten oman joukon mukana, tekivätpä sen kellokkaat miten härskejä temppuja tahansa. Toiset taas ovat avoimen kyynisiä ja häikäilemättömiä.

Tuntuu siltä, että juuri nykyisessä poliittisessa konfliktissa ovat jälleen vastakkain toisaalta ne klassiset vapauden ja yhdenvertaisuuden arvot, jotka Ranskan suuri vallankumous nosti kunniaan ja toisaalta taas niiden deformoituneet johdannaiset, joita on tuotettu ennen muuta amerikkalaisissa yliopistopiireissä.

Vastaava arvojen konflikti oli maassamme sodan jälkeen, kun demokratialle tarjottiin parempaa vaihtoehtoa, kansandemokratiaa ja niin sanottujen negatiivisten vapauksien eli oikeuksien sijaan tyrkytettiin sellaisia ”positiivisia” oikeuksia, jotka eivät kuulemma olleet vain lupa tehdä jotakin, vaan jopa toteuttivat käytännössä nuo hienot asiat.

Sosialidemokraattinen puolue oli tuolloin eturivissä torjumassa tuota ideologista hyökkäystä. Hyvänä maalivahtina toimi Yrjö Kilpeläinen eli pakinoitsija ja sota-ajan radioääni Jahvetti, joka yhä uudelleen nosti esille sen tosiasian, ettei Ranskan vallankumouksen kannattamille vapaudelle ja tasa-arvoisuudelle ollut keksitty parempia vastikkeita eikä korvikkeita. Se nyt vain oli tosiasia, jota demagogian ei saanut antaa hämätä.

Tuohon aikaan äärioikeistolla tarkoitettiin tiettyä totalitarismin muotoa, joka halusi hävittää vapauden ja tasa-arvoisuuden pohjalle rakentuvan poliittisen järjestelmän tiettyjen, erityisten ryhmien kansallis-rodullisten tunnusten alla. Vasemmistolaiseksi tunnustautuva ääripää taas pyrki samaan nostaen esille muka universaalisia yhteiskunnallisia tunnuksia ja julisti koko maailman sorrettujen yhteisten etujen olevan aina ja vain juuri niitä, joita tätä ideologiaa tunnustavat valtiot ajoivat.

Noilla periaatteilla oli muka koko ihmiskuntaa sitova pätevyys, eikä niiden kannattaminen ollut ainoastaan sorrettujen ja solvattujen oikeus, vaan viime kädessä koko ihmiskunnan velvollisuus. Kyseessähän oli niin sanottu tieteellinen sosialismi, jonka vastustaminen oli rikos ihmiskunnan edistyvää kehitystä vastaan ja sitä paitsi pitkällä aikavälillä toivotonta.

Kuten sanotaan, kaikkia voi huijata jonkin aikaa ja joitakin voi huijata aina, mutta kaikkien huijaaminen ei ole loputtomasti mahdollista. Neuvostoliitto ja sen edustama sosialismi muissakin maissa joutui ajan testiin eikä kestänyt sitä. Itse elämä osoitti sen kelvottomaksi. Pahimmillaan sen tunnusten alla oli saatu aikaan vain erilaisia rikoksia, niin yksilöitä, ryhmiä kuin kansakuntia vastaan.

Utopian väkivaltainen rakentaminen ei onnistunut, vaan ainoastaan hävitti paljon hyvää ja toimivaa. Sitä paitsi se perustui aivan oleellisesti valheelle ja kritiikin torjunnalle ja kammosi totuutta kuin piru pyhää vettä.

Aleksandr Solženitsyn, jonka giganttista moraalista urotyötä typerykset nyt vähättelevät ja pilkkaavat, nousi vastustamaan valheen valtaa ja sai systeemiltä sen mukaisen kohtelun. Valtava lokakampanja laukaistiin kirjailijan annettua julkaista lännessä magnum opuksensa Vankileirien saaristo.

Hyökkäys oli yleensä henkilöön käyvä, ad hominem. Solženitsyn selitettiin sairaalloisen egoistiseksi persoonaksi, jolle maailman työtätekevien ja raskautettujen kollektiiviset arvot olivat vieraita ja joka suhtautui vihamielisesti jopa omaan isänmaahansa, joka järkähtämättä edusti noita arvoja.

Herjaamalla kommunistista puoluetta ja sen historiaa Solženitsyn muka samalla häpäisi sota-ajan sankarien ja marttyyrien, kuten Zoja Kosmodemjanskajan muiston. Tuosta saksalaisten hirttämästä sabotööristä kirjailija ei tietenkään koskaan puhunut halaistua sanaa.

 Totalitaarinen logiikka kuitenkin edellytti, että koko kommunistinen puolue kaikkineen oli maailmanhistoriassa aina toisella puolella ja sen arvostelijat ja viholliset sitten aina väistämättä sillä toisella puolella. Niinpä kirjailija oli objektiivisesti häpäissyt sankarienkin muiston.

Sille, joka muistaa, mitä 1970-luvulla tehtiin ja miten älymystö silloin argumentoi, tämä on tietenkin ihan tuttua. Mikään poliittinen juoni tai julistus ei ollut liian ala-arvoinen, mikäli sillä saattoi vahingoittaa kommunismin vihollisia. Kantelujen tekeminen vääränlaisen vitsin laukaisseesta kirjailijasta ei ollut pelkästään todellisen kommunistin oikeus, vaan jopa velvollisuus.

Totalitaarinen psykologia oli ja on sellaista. On asioita, joista ei saa vitsailla. On sanoja, joita saa lausua vain hammasta purren. On sanoja, joita ei saa lausua, saati kirjoittaa ollenkaan. On symboleja, jotka saastuttavat ympäristönsä. On tervehdyksiä, jotka liittävät tekijänsä ihmiskunnan vihollisten joukkoon. Ja yli kaiken pätee se sääntö, ettei saa ajatella pahoja ajatuksia. Sieltähän ne teotkin sitten viimein lähtevät.

Myönnän hämmästyneeni aika tavalla, kun Sami Pihlström, uskonnonfilosofian professori, eilisessä hesarissa kirjoitti väittäen jo otsikossa eettisten arvojemme pohjautuvan natsismin tuomitsemiseen.

Omat filosofian opintoni eivät tue näin pitkälle menevää väitettä, vaan olen uskonut ja uskon yhä eettisten arvojemme olevan vanhemmalla, vakaammalla ja universaalisemmalla pohjalla. Tuota sinänsä kiinnostavaa aihetta kirjoittaja ei kuitenkaan kehitellyt sen pitemmälle, kuin sen julistamiseen, että koko arvoyhteisömme rakentuu holokaustia koskevan asennoitumisemme varaan ja että arvomme nojaavat natsismin pahuuden ehdottomaan torjumiseen.

Epäilemättä tuo holokausti onkin saanut valtavan merkityksen länsimaiden nykyisessä diskurssissa ja näyttää korvaavan aikoinaan merkittävän helvettiuskon. Asian ja sen kehityksen tarkempi tutkiminen olisi epäilemättä kiinnostavaa, mutta kirjoittaja ei nyt malta pysyä näissä akateemisissa ympyröissä, vaan sukeltaa äkkiä ajankohtaiseen politiikkaan.

Holokausti uhrien muisto on meille sekulaareille moderneille ihmisille pyhä, hän julistaa ja heti sen jälkeen laukaisee: Kyse on ministerien pätevyyttä ja Suomen kansainvälistä mainetta syvemmästä asiasta… se, joka loukkaa holokaustin uhreja, ei ole vain ajattelematon, vaan vaurioittaa eettisen ja poliittisen ajattelun mahdollisuuden välttämättömiä ehtoja. Loukkaajaa tukeva vahingoittaa niin ikään kykyään vastuulliseen toimintaan eettis-poliittisen yhteisömme jäsenenä…

Sitten seuraa maininta suomalaisten moraalihistoriaan kuuluvista aseveljeydestä natsi-Saksan kanssa ja jopa suomettumisesta… Mitään asiallista argumenttia tästä sekametelisopasta ei voi löytää ja koko vuodatus jää vain jonkinlaiseksi julistavaksi profetiaksi, johon sopii uskoa tai olla uskomatta.

Asian ydin ei ole nyt siinä, mistä kirjoittaja enimmäkseen puhuu, eli holokaustin käyttämisessä ajattelun tabujen oikeuttajana ja argumenttina järjen sijasta. Toki sekään ei ole asia, jonka voisi noin vain julistaa koko maailmaa tai edes koko omaa arvoyhteisöämme(?) sitovaksi tukipylvääksi.

Tämän artikkelin omituisuus on siinä, että se esittää yksilöimättömän väitteen holokaustin uhrien loukkaamisesta ja jopa nimenomaan nykyisen hallituksen ministerien toimesta. Päälle päätteeksi moiset rikolliset kuulemma vaurioittavat jo ajattelua sinänsä: eettisen ja poliittisen ajattelun mahdollisuuden välttämättömiä ehtoja. Noiden epäihmisten tukijatkin vahingoittavat kykyään vastuulliseen toimintaan eettis-poliittisen yhteisömme jäseninä…

Lutheruksen katekismuksen vanhana lukijana haluaisin tietenkin kysyä, mitä tämä nyt tässä oikein on ja kuinka se tapahtuu. Ymmärrän, että minäkin mitä todennäköisimmin kuulun tuonne eettis-poliittisen kadotuksen puolelle, koska en hyväksy mitään noita ajattelulle esitettyjä esteitä. Aion pysytellä Immanuel Kantin ja Ranskan vallankumouksen linjoilla.

Mutta aivan keskeinen kysymys on: kuka ministeri nyt oikein on loukannut holokaustin uhreja, missä, milloin ja miten? Löysillä yleisen tason sepustuksilla ei tässä vakavassa asiassa ole mitään arvoa. Siis vielä kerran: ketä on loukattu ja miten? Voiko asian saada anteeksi tässä elämässä tai mahdollisesti jossakin tulevassa? Mikä on loukkaajan palkka ja paikka maailmanhistoriassa?

Pelkään nyt pahoin, että tässä on käytetty samanlaista demagogiaa, kuin aikoinaan syytettäessä Solženitsyniä, jonka ainoa rikos oli totuudellisuuden vaatiminen ja valehtelun lopettaminen.

Kyse ei ole sen vähemmästä kuin totalitaarisesta ajattelusta, jota on meille etenkin akateemisissa piireissä tyrkytetty jo joitakin vuosikymmeniä.

Uudella tavalla määritellyt rasismi ja antirasismi ovat tämän ideologian avainkäsitteitä ja juuri niillähän tässä nykyisessäkin lokakampanjassa ratsastetaan.

Itse asiassa oli aikomukseni tässä ruveta käsittelemän juuri niitä, mutta se täytyy nyt -jättää johonkin  seuraavaan kertaan.