Muuan ehtymätön luonnonvara

 

Onko tyhmyys vain hyväksyttävä?

 

Poliittisen kentän tapahtumia katsellessa tulee välillä epätodellinen olo: noin tyhmiä eivät ihmiset voi olla, miksi he sitten teeskentelevät olevansa?

Tähän on tietenkin helppo vastaus: kyseessä on suojautuminen argumenteilta. Tyhmän kanssa väittelemisestä saa vain vaivat palkakseen. Eihän tämä kuitenkaan pysty seuraamaan mukana. Jos näyttelee tyhmää, saa vastaavanlaisen suojavärin: turha selittää mitään, kun me uskotaan näin, niin me uskotaan näin.

Suuri osa osoitetusta tyhmyydestä on selvästi tuollaista suojaväriä, mimicryä, mutta suuri osa on aivan sitä aitoa itseään. Massojen luottohenkilöiksi päässeet kyyniset demagogit naureskelevat partaansa, mutta tuhannet ja taas tuhannet uskovat pyhästi heidän auktoriteettiinsa.

Kun sanotaan, että Suomessa on äärioikeistolainen hallitus ja suuri fasismin vaara, niin ihminen, joka luottaa auktoriteetteihin, mutta ei sen sijaan kykene lainkaan ymmärtämään, mitä äärioikeistolaisuus voisi tarkoittaa, toistaa väitteen hartaasti ja tarvittaessa viittaa vielä siihen, että näinhän sitä on ulkomaillakin sanottu…

Tässä tulee kaamea aavistus siitä, että yleinen kyky kriittiseen ajatteluun on romahtanut, jos sitä on koskaan ollutkaan. Oliko tilanne joskus parempi? Olemmeko juuri nyt painumassa yleisen debiilisyyden asteelle?

Tutkijat vastaavat myöntävästi. Helsingin yliopiston psykologian professori Markus Jokela kertoo Tiede-lehdessä 5/2023 ns. käänteisestä Flynn-ilmiöstä, joka on jatkunut 1990-luvulta lähtien. Artikkelin otsikkona on Miksi kansa tyhmistyy?

1950-luvulta alkaen havaittiin varsinainen ns. Flynn-efekti, eli kansan älykkyystason nousu noin 3 pistettä kymmenessä vuodessa, mikä on erittäin merkittävä luku.

1990-luvulta lähtien keskimääräinen testeillä mitattu älykkyystaso on sen sijaan pudonnut noin kaksi pistettä vuosikymmenessä. Ilmiötä on yritetty selittää, mutta se ei ole helppoa kumpaankaan suuntaan.

Jokela arvelee, että älyllisten haasteiden vähentyminen ihmisten jokapäiväisessä elämässä on heikentänyt myös kykyä älyllisten kykyjen käyttöön. Kyseessä olisi siis rinnakkaisilmiö sille, että ihmisten ruumiillinen kunto on heikentynyt.

Toden totta, ihmiset lukevat nyt yhä vähemmän ja luetun tekstin taso in yhä simppelimpää. Esimerkiksi lastenkirjat ovat muuttuneet lähinnä selkosuomeksi, jossa ei kai sinänsä ole vikaa, mutta haasteita sen ymmärtäminen ei tarjoa. 1950-luvun kirjaan verrattuna 2000-luvun kirja on kielen monimutkaisuuden kannalta aivan eri maailmasta arvioi Jokela.

Yleistä poliittisen keskustelun typerää tasoa tuskin voi ihan vakavissaan selittää pelkällä älyllisten kykyjen heikkenemisellä. Sen sijaan kyse voi olla siitä, ettei noita kykyjä, jota sentään saattaisi löytyä, ole enää totuttu käyttämään. Pelkät sanat ja merkit riittävät laukaisemaan halutun reaktion, mihin ollaan tyytyväisiä.

Tässä tulee ajatelleeksi erityisesti somen vaikutusta ja myös tyhmyyden heijastumista somessa. Ainakin minä oli järkyttynyt nähdessäni, millaista tekstiä somepäivitykset sisälsivät, sitten kun niitä alkoi tähän maailmaan ilmaantua.

Olin aina luullut, että ainakin suomen kieltä äidinkielenään puhuvat kirjoittavat kieltään oikein, koska sitä kirjoitetaan samoin kuin lausutaan.

Vielä mitä. Ilmeni, että moni ei osaa kirjoittaa, ei ymmärrä käyttämiensä sanojen merkitystä, kirjoittaa ja taivuttaa ne väärin ja harrastaa niin sanottua hyperkorrektisuutta ja joskus vielä teemaan aivan sopimattomia tai ainakin tarpeettomia englanninkielisiä sanoja vaikuttaakseen fiksulta. Alkeellisimpiakaan logiikan sääntöjä tai empiirisiä päättelysääntöjä ei kunnioiteta eikä ymmärretä. Kaiken kruunaa pöyhkeä omahyväisyys, joka liittyy ns. hyvesignalointiin.

Ajatus uudesta keskiajasta, joka ilmenee uskona yleiskäsitteiden olemassaoloon keskiajan käsiterealismin tapaan, tulee pakostakin mieleen. Kun tällainen korkean abstraktiotason pseudomaailma saadaan rakennettua, on siellä turvallista asustella, sillä useimmilta ihmisiltä puuttuu kokonaan kyky sen kriittiseen analysointiin.

Tekoälyn tuleva herruus tämän joukon hallitsijana ei paljon enää muuta tilannetta. Jo nyt itsenäistä ajattelua näkee harvoin ja ennakoiva tekstinsyöttö ilmeisesti pystyy jo korvaamaan suurimman osan kirjoitustyöstäkin. Viestin tärkeimmäksi osaksi ovat tulossa tai jo tulleet emojit, joihin ei liity mitään älyllistä ulottuvuutta. Ehkä sellaista pian pidetäänkin aivan sopimattomana.

Kun olen seurannut ns. stand up-komiikan tuloa Suomeen, kiinnittää huomiota, että sen suosio on kasvanut tasaisesti kansan tyhmistymisen mukana. Tämä korrelaatio ei tietenkään voi paljoa selittää, mutta on silmiinpistävää, miten syvällisesti epä-älyllistä tällainen massan ohjattu yhteisnauru on ja miten sen suosio on kasvanut.

 Periaatteessahan huumori on freudilaisittain sanoen yliminän vapaapäivä, se tarjoaa mahdollisuuden ajatella tai ainakin vilahdukselta tajuta kiellettyjä asioita, jotka sosiaalisen paineen tai poliittisen diktatuurin takia ovat muuten kiellettyjä.

Stand up-komiikka on kuitenkin jotakin muuta kuin pelkkää kaskujen kertomista. Se on orkestroitua toimintaa, jossa yleisölle selvästi kerrotaan, mikä on hauskaa ja missä kohdassa on syytä nauraa, vaikka ei asiasta mitään ymmärtäisikään ja vaikka koko jutussa ei normaalijärjen mukaan olisi yhtään mitään naurettavaa.

Orwell ei maininnut teoksissaan yhteisnaurutilaisuuksia, vaan puhui sen sijaan päivittäisestä kahden minuutin vihasta ja muista vastaavista hengellisistä harjoituksista, joissa ihmisen elämää hallitsevan politiikan ideaa kirkastettiin. Stand up-komiikka tulikin muotiin vasta hänen aikansa jälkeen.

Meillä Suomessa alan läpimurto tapahtui 1990-luvulla, mutta toki koomikkoja oli aiemminkin. Mieleen tulee erityisesti Eemeli, joka naama peruslukemilla onnistu aina räjäyttämään kelpo naurut ihan ilman kehotustakin.

Silloin oli myös erilaisia poliittisia TV-ohjelmia, joissa jo oli tämän nykyaikaisen amerikkalaisen instituution piirteitä. Niissä julistettiin selvästi ns. taistolaisuuden eli neuvostoliittolaisen totalitarismin arvoja ja yritettiin pilkata normaalia, säädyllistä ajattelua.

Mieleeni jäin erityisesti muuan kohta, jossa näyttelijä (Kristiina Halkola?) ”ilakoi” sillä, että Nobelin rauhanpalkinto oli myönnetty vetypommin kehittäjälle, Andrei Saharoville…

No, samaan aikaan Neuvostoliiton kommunistinen puolue kävi häpeämätöntä lokaamiskampanjaa Saharovia vastaan ja siihenhän tämäkin ”hauskuus” liittyi. Saharovin kaltainen moraalinen jättiläinen oli pahasti puolueen tiellä.

Mutta puolueen adeptit nauroivat aivan ”oikeissa” kohdissa yhteistä vajakinnauruaan ja yrittivät parhaansa mukaan muuttaa radikaalisti sitä maata, joka heidätkin elätti ja ottivat esikuvakseen maan, jossa kaikki teoriassa oli ihanteellisen hyvää ja virheetöntä ja jossa myös vapauden kerrottiin olevan mittaamattoman paljon suurempaa kuin täällä kapitalistisessa murheen alhossa…Olihan siinä ainakin varaa älyllisen tason nostamiselle.

Nyt tämä maailman onnellisin kansa sitten on tyhmistymistään tyhmistymässä. Vuosikymmenien ajan meillä jo menikin hämmästyttävän hyvin. Kaikella on aikansa sanoi jo Saarnaaja.