Roskajournalismi ja politiikka

 

Demokratia ja sen halveksunta

 

Meneillään on nyt maamme historiassa ennennäkemätön hyökkäys itse demokratian perusperiaatteita vastaan. Eduskuntavaalien tulos halutaan mitätöidä henkilöön käyvällä demagogisella hyökkäyksellä, jota tietyt mediat täysin häpeämättömästi vyöryttävät, vieläpä etsien operaatiolleen ulkomaista tukea.

On kiinnostavaa, miten kevyesti normaali, säädyllinen ajattelu julistetaan käytännössä rikolliseksi, kuten tapahtuu hesarin tämänpäiväisessä artikkelissa, jossa siteerataan laajasti Riikka Purran blogia.

Koska kohdetta on jo vuosien ajan diabolisoitu, on kritiikitön keskivertolukija tottunut odottamaan siltä taholta mitä tahansa iljettävyyksiä ja reagoi kaiketi hyvinkin usein juuri lehden oikeaksi julistamalla tavalla. Laboratoriokokeissa vastaavaa reaktiota indikoi kuolaaminen.

Tulee ajatelleeksi, että tällainen oppikirjojen tarkoittama character murder on itse asiassa rikollista toimintaa, kun ajatellaan rikoksen tunnusmerkkejä, vakain tuumin ja vahingoittamisen tarkoituksessa tehtyä, aivan toisille tahoille osoitettujen kirjoitusten irrottamista yhteydestään ja luvatonta julkaisemista sellaisilla forumeilla, jonne niitä ei missään tapauksessa ole tarkoitettu.

Rikoksen tunnusmerkeistä puuttuu vain se, ettei laki kai vielä nimenomaisesti kiellä tällaista menettelyä, mikä näyttää saaneen tekijät uskomaan, että kyseessä on sallittu ja peräti ansiokaskin toiminta. Lehti on puhunut kampanjansa yhteydessä ”tutkivasta journalismista” ja peräti lanseerannut uuden termin: ”nettietsivä”…

Kyseinen lehti on viime vuosina kunnostautunut useammassakin rikolliseksi todetussa operaatiossa ja joutunut käräjille. Tässä tapauksessa siellä ilmeisesti on kuitenkin laskettu oltavan lain turvallisella puolella, vaikka toiminta ei toki kestäkään moraalista arviota.

Tässä tosin voidaan ottaa huomioon se, ettei toimittajien älyllinen ja moraalinen taso mahdollista asian luonteen tiedostamista. Oman oikeassa olemisen ja viholliseksi valitun tahon välinen ristiriita koetaan niin suureksi, että kaikki keinot ovat sallittuja. Näinhän asia näyttää olleen myös esimerkiksi vuoden 1918 punakapinaa aloitettaessa naapurimaan suosiollisella avulla.

Oli jo muutamien vuosikymmenten ajan näyttänyt siltä, että Suomen demokratia on aivan erityisen kestävä ja erilaisia mielipiteitä kunnioittava. Olivathan meillä kauan kommunistitkin hallituksessa kaikkien oikeiden länsieurooppalaisten ja amerikkalaisten kauhistukseksi. Meillä asia ei edes herättänyt merkittäviä intohimoja ja puolue, joka ohjelmassaan kannatti väkivaltaista vallankumousta, osoittikin kykenevänsä normaaliin parlamentarismiin.

Miten on mahdollista, että asiat nyt näyttävät olevan paljon huonommin? Miksi demagogia ja ajatukseton algoritmiajattelu ovat politiikassa ja mediassa korvanneet normaalin säädyllisyyden ja toisten mielipiteiden kunnioittamisen?

Tällainen ilmiö on kyllä voitu havaita muuallakin. Kymmenen vuoden takainen Ruotsi oli räikeä esimerkki, mutta niin vain sielläkin otettiin lusikka kauniiseen käteen.

Miksi aivoton joukkopsykoosi on juuri nyt ja juuri meillä päässyt niin pahoin pilaamaan poliittisen kulttuurin ja moraalin?

Median ja aivan erityisesti Helsingin Sanomien edustaman journalismin rooli politiikassa on nyt niin hallitseva, että se ansaitsee paitsi vakavien politiikan tutkijoiden, myös korkeaa älyllistä ja moraalista tasoa edustavien juristien huomiota.

Meneillään on itse asiassa kansanvallan kriisi. Ulkoparlamentaariset voimat yrittävät kumota äänestäjien vaaleissa edustaman tahdon. Se merkitsee leikkimistä erittäin vakavilla asioilla. Ellei äänestäjä voi vaikuttaa asioihin äänestämällä, hän yrittää jotakin muuta. Syypää on silloin se taho, joka on mitätöinyt kansan vaaleissa ilmaiseman tahdon.

Saapa nähdä, mihin tämä uskomaton ilveily kansanvallan kustannuksella tulee johtamaan. Sitä odotellessa voidaan vaikka muistella, miten asiat olivat naapurimaassa vielä kymmenen vuotta sitten:

torstai 4. joulukuuta 2014

Ruotsi ja demokraatit

 

Demokratian opissa eli Ruotsin demokratia ja ruotsidemokraatit

 

 

Venäjän asemaa moraalisena jättiläisenä ja maailman mahdollisena pelastajana on sikäläisten patrioottien taholta jo niin pitkään toitotettu, että asialta alkaa mennä uskottavuus, kun käytännössä ei ole saatu aikaan juuri muuta kuin viattomien ruumiita.

Venäjän tilalle on jo vuosikymmeniä pinnistellyt ja sen nyttemmin ohittanut Ruotsi, joka on tuominnut milloin Vietnamin sotaa ja milloin Neuvostoliiton sukellusveneprovokaatioita. Sotavuosina sikäläinen lehdistö aluksi tuki innokkaasti suomalaisten sodankäyntiä, mutta tilanteen muututtua vaaralliseksi vaati Suomea solmimaan oitis ja viivyttelemättä erillisrauhan, hinnalla millä hyvänsä.

Sotavuosina Ruotsin malmi ja kuulalaakerit olivat Saksan sotaponnistuksille niin tärkeitä, että liittoutuneet olivat valmiita niiden viennin katkaisemiseksi lähettämään maahan siirtoarmeijan Suomen auttamisen verukkeella. Saksalaisten sotateollisuus olisi silloin jumiutunut muutamassa viikossa.

Mutta Ruotsi torjui ajatuksen kauhistuneena. Se piti tiukasti yllä puolueettomuusvalvontaansa ja asian ratkaisi lopulta Suomi, joka ei pyytänyt liittoutuneiden apua. Ne olisivat kyllä voineet tulla väkisinkin.

 Ruotsin johto piti tuolloin jostakin syystä suorastaan fanaattisesti silmämääränään oman maansa eikä esimerkiksi maailman juutalaisten etua ja niinpä kansankoti selvisi maailmansodista ei ainoastaan vähin vaurioin, vaan jopa muhkean tilipussin kera. Suoritusta voi pitää sinänsä hyvänä, mutta ei juuri moraalisena urotekona. Kaiketi tämä on taustana sille, että Ruotsissa havahduttiin sellaisten suorittamiseen vasta sodan jälkeen.

Metodina on sitten ollut moraalinen kauhistelu ja suorastaan nollatoleranssi kaikissa mahdollisissa ja myös mahdottomissa yhteyksissä. Ruotsalainen toimittaja Arnstad löysi pari vuotta sitten Suomen sotavuosien historiasta aivan tavattomasti kauhistelun aihetta. Hänen naiiviutensa lähinnä nauratti suomalaisia, mikä saattaa olla merkki siitä, että uusi kulttuurinen kuilu on kasvamassa maidemme välille, tänne vanhaan vapaaseen Pohjolaan.

Viime vuosina on holokaustin kauhistelusta kehitetty Ruotsissa kansallinen rituaali, johon myös kaikkien koululaisten on osallistuttava. Holokaustista muistuttaviin teksteihin voi yllättäen törmätä vaikkapa göteborgilaisessa puistossa, joka ei liity koko asiaan millään tavalla.

Niistä, joiden mielestä joukkomurhat ovat ilman muuta iljettäviä, on ollut vaikea käsittää, miksi asiaa on niin tavattomasti korostettava ja alleviivattava. Ei sen paheksuminen mitään erityistä harjoitusta tai argumentointia kaipaa ainakaan normaalin terveen ihmisen kohdalla. Tuntuukin siltä, että asialla on lausumaton, salattu ja ehkä tiedostamatonkin taustansa. Se kytkeytyy nykyhetken tarpeisiin ja sen puitteissa on luotu historiallinen myytti, Hitler-kortti, jota voidaan käyttää ei-toivottavien mielipiteiden vaientamiseen tässä ja nyt.

Holokaustista on kehitetty jonkinlainen suuri saatana, joka vaanii rauhallista kansankotia tänäänkin joka päivä ja hellittämättä. Tiedostamattomalla tasolla ehkä tunnetaan, että ruotsalaisilla on sisäistä taipumusta valmistella uutta massamurhaa. Tämä on estettävä kieltämällä ajattelemasta ja siis myös esittämästä Ruotsiin saapuneita maahanmuuttajia epäedullisessa valossa.

Muistamme, että Hitler esitti juutalaiset nimenomaan kielteisiä ominaisuuksia omaavana ryhmänä. Kuten penni on miljoonan alku, niin on epäsuopea ajatuskin kansanmurhan alku. Vastaus suvaitsemattomuuden muodostamaan vaaraan on nollatoleranssi sitä kohtaan eli äärimmäinen suvaitsevaisuus sellaisia tekoja kohtaan, jotka tosiasiassa voisivat antaa aihetta paheksuntaan. Tämä koskee siis vain tiettyjä asioita ja toisia ei.

Helsingin yliopistossa kävi pian Suomen ”jytkyvaalien” jälkeen esitelmöimässä Ruotsissa vaikuttava, mutta Suomesta muuttanut Ann-Cathrine Jungar, joka kertoi, että Suomi oli ajautumassa erilleen muusta Pohjolasta. Joku Teuvo  Hakkaraisen kaltainen henkikö olisi Ruotsissa saanut aivan toisenlaisen kohtelun kuin Suomessa.

Kuten muistetaan, Hakkarainen lausui julkisesti tietyn n-sanan, mistä seurasi Suomen tuon syyskauden merkittävin poliittinen sensaatio. Tämän johdosta kansanedustaja sai varoituksen ryhmältään, lehdistö tuomitsi Hakkaraisen barbaarisuuden yksimielisesti ja valtava paheksumisen myrsky näytti pyyhkäisevän yli Suomen. Tätä taustaa vasten voi vain ihmeissään kuvitella, mitä Ruotsissa olisi vastaavassa tilanteessa voinut tapahtua. Mahdollisesti siellä olisi asia viety oikeuteen ja kansanedustaja istuisi nyt tyrmässä miettimässä tekosiaan tai kahleilla kytkettynä Kaknäsin torniin ihmisten pilkattavana ja piinattavana.

Samoihin aikoihin julkaisi ruotsalainen lehti pilakuvan, jossa Suomen eduskuntataloon hiippailee muumia muistuttavan hahmon rinnalla naamioitunut olio, jolla on Timo Soinin kasvonpiirteet ja muumihännän sijasta rotanhäntä. Koska vihjettä voi pitää melko voimakkaana ja tavallisia kunnon kansalaisia loukkaavana, tarkoittani sanoma kai sitä, että Suomen eduskunnassa itse asiassa onkin tyyppejä, jotka moraalisessa suhteessa eivät ole ihmisiä lainkaan, vaan edustavat rikollista ideologiaa, jonka päämääränä mahdollisesti on holokausti tai jokin muu pirullinen rikos.

Koska Suomi oli siis ilmeisessä vaarassa pudota yhteispohjoismaisesta kelkasta, kuten meille on osoitettu, meillä otettiin järeät aseet käyttöön. Kun kansanedustaja James Hirvisaari kuvaili blogissaan, että muslimien maahanmuutosta seuraa erilaisten ongelmien kasvu, mitä sinänsä lienee ollut mahdotonta osoittaa vääräksi, näki yleinen syyttäjä asiassa rikoksen: kiihotuksen kansanryhmää vastaan. Käräjäoikeuden vapauttava tuomio muuttui hovioikeudessa langettavaksi. Koska Hirvisaari ei kehottanut minkäänlaisiin toimiin ketään vastaan ja kertoi vastustavansa väkivaltaa, oli maallikon logiikalla vaikea ymmärtää hovioikeuden ratkaisua. Se saattoi liittyä pyrkimykseen hakea pohjoismaista hovikelpoisuutta. Piirtäköötpä sitten meille rotan häntää!

Yhtä kaikki, kyse on erittäin arveluttavasta laintulkinnasta, jossa tosiasiaväittämien esittäminen tulkitaan laissa rangaistavaksi ”kiihotukseksi”.

Aikanaan meillä kiellettiin julkaisemasta tekstiä, joka saattoi vaikeuttaa maamme suhteita ulkovaltoihin. Sitä ei tarvinnut soveltaa juuri koskaan, koska sen pelotusvaikutus riitti. Mihin pelottelua tarvitaan nyt? On todennäköistä, että kiellot ja rangaistukset eivät ratkaise mitään. Olennaista on saada ihmiset sensuroimaan itseään. Näin on tehty ennenkin ja näin tehdään nyt. Tuloksena on vääristynyt kuva maailmasta, mutta se saattaa samalla tuottaa moraalisen palkinnon sille, joka sitä kaipaa. Näin oli asia myös Neuvostoliitossa.

 Ruotsi valtiona on jo, entisen Neuvostoliiton tavoin ylentänyt itsensä kieltojen ja nollatoleranssin suhteen niin korkealle, että muiden lienee mahdotonta sitä ohittaa, mutta jos teemme parhaamme, voi meistä tulla tälläkin alalla kakkosluokan moraalinen suurvalta Ruotsin peesaajaksi.

Ruotsalaistyyppinen väärinajattelun kauhistelu ja sen harjoittajien diabolisointi on saanut yhä enemmän jalansijaa Suomessakin. Pari vuotta sitten ilmestyi Kirkko ja kaupunki-lehdessä pilakuva, jossa perussuomalaisten puheenjohtaja toivotti naamion takaa hyvää joulua vain omalle viiteryhmälleen eli lihaa syöville heteroseksuaaleille. Muille taas saman puolueen porukka toivotti ”paskaa joulua” ja puhui ampumisesta ja karkottamisesta.

Asian huumoripuolta ymmärtämättömän huomio kiintyi hurjaan kielenkäyttöön ja ilmeiseen holokaustiassosiaatioon. Käytetyt toivotukset olivat tietenkin kyseisen humoristin omaa keksintöä ja mikäli niissä oli jonkinlaisia yhtymäkohtia todellisuuteen, ne lienee löydettävissä vain käyttämällä ajatusketjua, jonka mukaan kaikki epäsuopeus sallivaa maahanmuuttopolitiikkaa kohtaan liittyy aivan saumattomasti pahantahtoisuuteen ja jopa murhanhimoisuuteen. Perin erikoista logiikkaa, mutta toleranssin olemattomuus ansaitsee varmaankin kiitoksen joltakin taholta.

Kaiken takana näyttää olevan usko poliittisen korrektiuden suureen vapahtavaan sanomaan ja suorastaan absoluuttiseen totuusarvoon, jonka rinnalla kaikki muu kalpenee ja väistyy kuin aikoinaan pappispimitys kommunistipuolueen päälinjan edessä.

Äänestäjät kertoivat sitten myös Ruotsissa, ettei huomattava osa kansaa halunnut olla mukana siinä itsesensuurin ja tekopyhyyden kielipelissä, johon ruotsalainen valtiososialismi halusi alamaisensa pakottaa. Kun 13 prosenttia vapaista kansalaisista osoitti tämän äänestämällä, heidät suljettiin välittömästi poliittisen yhteistyön ulkopuolelle.

On turha selittää, millä tavalla tämä käytös sotii demokratian perusperiaatteita vastaan. asia ei sitä parane, että ruotsidemokraatteja syytetään ”uusnatsilaisista” kytkennöistä. Vapaassa maassa kansalaisella täytyy yksinkertaisesti olla sekä oikeus ilmaista mielipiteensä että äänestää sellaista puoluetta kuin haluaa. Olisi eri asia, jos puolue esittäisi rikokseen kehottavan ja pyrkivän ohjelman, jollaisena meillä ennen sotia pidettiin pyrkimystä väkivaltaiseen vallankukoukseen.

Demokratia on vaativa laji ja se toimii vain silloin, kun kansalaiset ja heitä edustavat puolueet pystyvät hyväksymään myös sen, että myös niillä, jotka ajattelevat asioista toisin, on yhtäläinen oikeus toimia oman aatteensa hyväksi. Näyttää siltä, että ruotsalaisilla on tässä asiassa vielä paljon opittavaa. Ehkäpä Ruotsi vielä ajautuu takaisin kohti Suomea ja Tanskaa?