Mitä journalismille pitäisi tapahtua?

 

Hihamerkkijournalismin aika

 

Mikäli joku ei enää muista sitä suurta, kansainvälistä hihamerkkisensaatiota (ks. Vihavainen: Ei pidä elää valheessa (timo-vihavainen.blogspot.com) ), jonka ns. laatulehdistömme aikoinaan järjesti, kannattaa se nyt palauttaa mieleen, kun ihmettelee, miten merkittävä osa mediaamme on sortunut aivan luokattomaan journalismiin.

Tuolloinhan kerrottiin äärioikeistomme vaatineen ihmisille hihamerkkejä, joista ilmenisi heidän kansallisuutensa. Joku venäläinen aviisi meni vielä pidemmälle ja uutisoi, että Suomessa suunnitellaan kaikille ulkomaalaisille pakollista ihonalaista mikrosirua.

Jokainen toimittajakin tiesi, että kyseessä oli erään eduskunta-avustajan (!) kirjoittama pakina, jonka aiheena oli julkisuudessa esitetty valitus siitä, että ihmisiltä saatettiin noina kiivaan maahanmuuton aikoina kysellä henkilöllisyyspapereita. Tuollaiseen saattoi tietenkin reagoida absurdilla huumorilla, olihan koko asiakin juuri sen arvoinen.

Tiedämme, että pakinaa seurasi laaduton lehtikirjoittelu, josta paisui nopeasti aivan uskomaton kansainvälinen sensaatio.

Metelin aiheuttajat eivät osoittaneet minkäänlaista katumusta. Sen sijaan kehdattiin moralisoivassa sävyssä valittaa siitä, että oli miten oli, syyllinen oli pakinoitsija. Noin herkistä asioista ei koskaan eikä missään tapauksessa saisi vääntää huumoria. Toimittajat olivat vain tehneet työtään ja olivat ehdottomasti kaiken arvostelun yläpuolella.

Tehokasta tai mitään muutakaan katumusta ei ole kuuluut tähän päivään saakka, vaikka kyseessä oli mahdollisimman selkeästi törkeä ja systemaattinen perättömän tiedon levittäminen. Toimittajat olivat nimenomaan laiminlyöneet tärkeimmän velvollisuutensa eli levittämänsä tiedon tarkistamisen tai sitten valehdelleet tahallaan.

Hihamerkkijutussa oli koko uutisten käsittelemä asia täysin tyhjän päällä. Kukaan ei ollut vaatinut yhtään mitään, ei edes se pieni eduskunta-avustaja, joka oli luottanut yleisönsä normaaliin huumorintajuun. Sen sijaan oli täysin tahallisesti väännetty juttu mukamas tehdystä poliittisesta aloitteesta ja annettu sen paisua absurdeihin mittoihin.

Tarkoituksena oli tietenkin erään tietyn puolueen tahraaminen määrätietoisella disinformaatiolla. Tällainen nyt ei ole maailmassa tietenkään mitään uutta. Anglosaksisessa maailmassa se tunnetaan nimellä character assassination ja sen tutkimista varten on olemassa erityinen seurakin.

Tällaisen kampanjan tekniikkana on systemaattinen loanheitto, jossa aina jotakin tarttuu. Siinä voidaan havaita seuraavanlaisia yleisiä tekniikoita (lainattu wikipediasta hakusanalla smear campaign ):

A smear campaign is an intentional, premeditated effort to undermine an individual's or group's reputation, credibility, and character. Like negative campaigning, most often smear campaigns target government officials, politicians, political candidates, and other public figures. However, private persons or groups may also become targets of smear campaigns perpetrated in companies, institutions, the legal system, and other formal groups. Discrediting tactics are used to discourage people from believing in the figure or supporting their cause, such as the use of damaging quotations.

Smear tactics differ from normal discourse or debate in that they do not bear upon the issues or arguments in question. A smear is a simple attempt to malign a group or an individual with the aim of undermining their credibility.

Smears often consist of ad hominem attacks in the form of unverifiable rumors and distortions, half-truths, or even outright lies; smear campaigns are often propagated by gossip magazines. Even when the facts behind a smear campaign are demonstrated to lack proper foundation, the tactic is often effective because the target's reputation is tarnished before the truth is known.

Smear campaigns can also be used as a campaign tactic associated with tabloid journalism, which is a type of journalism that presents little well-researched news and instead uses eye-catching headlines, scandal-mongering and sensationalism. For example, during Gary Hart's 1988 presidential campaign (see below), the New York Post reported on its front page big, black block letters: "GARY: I'M NO WOMANIZER."^[4][5]

Smears are also effective in diverting attention away from the matter in question and onto a specific individual or group. The target of the smear typically must focus on correcting the false information rather than on the original issue.

Deflection has been described as a wrap-up smear: "You make up something. Then you have the press write about it. And then you say, everybody is writing about this charge".^[6]

 

Taitaa olla turha selittää, miten hyvin tämä kuvaus kohta kohdalta sopii nykyiseen mediakampanjaan. Niille, jotka tässä tyhmyyttään tai teeskennellen kauhistelevat mediaan kohdistettua kritiikkiä, kannattaa muistaa, ettei koko maailma tyhmä ole. Media, joka yhä uudelleen tavataan rysän päältä, menettää taatusti luottamuksensa. Luottamusta ei saada julistamalla omaa erinomaisuutta, se on ansaittava.

Koska haluaisin, että meillä tässä maassa olisi media, jota kehtaa kunnioittaa, olen koettanut miettiä, miten se voisi saada arvostuksensa takaisin.

Ensimmäinen ja paraas mieleen tuleva vaihtoehto olisi anteeksi pyytäminen ja syyllisten rankaiseminen. En kuitenkaan ole varannut vielä popcorneja sitä odotellessani.

Ehkä jotakin muutakin voisi yrittää? Muistan, että hihamerkkijutun jälkeen järjestettiin jonkinlainen mediaseminaari, jossa ainakin päästiin ihmettelemään, miten moinen skandaali oli oikein päässyt tapahtumaan. Sen sijaan en muista, että sen johdosta olisi kukaan esittänyt minkäänlaista anteeksipyyntöä.

Sellaisia lieneekin turha odottaa. Ehkä selvin tie ilman puhdistamiseksi olisi oikeusjutun nostaminen tietoisen valehtelun johdosta.

Tässä on se ongelma, että syylliset voivat aina tai melkein aina paeta väitetyn tyhmyytensä taa, eikä suinkaan aina voida osoittaa, ettei juuri siitä olisikin ollut kysymys. Ihmisen ei tarvitse olla varsinaisesti vajaakykyinen uskoakseen hänelle tarjottua vääristeltyä.

 Mikäli syyllinen todisteiden puutteessa onnistuisikin selviytymään tyhmän papereilla, hän voisi olla oikeuden mielestä jopa oikeutettu suuriin korvauksiin.

Sitä paitsi, tuollaiset riidathan olisi selvitettävä niin sanotussa Julkisen sanan neuvostossa, vai kuinka… Onkohan se ansainnut vaadittavan luottamuksen?