Mitä me teemme noilla lehdillä?

 

Journalismin kriisi ja sen oireet

 

Sanomalehdet ovat häviämässä, koska ne käyvät tarpeettomiksi. Internetin kautta yleisö saa tietoa, uutisia ja kommentteja nopeammin ja monipuolisemmin kuin lehdistä, joiden tuotantoketjut ovat mielettömästi rasittaneet ympäristöä. Puusta saa paljon arvokkaampiakin tuotteita kuin lehdet. Itse asiassa polttopuutakin voi nykyään jo pitää sellaisena.

Eivät asiat aina ole näin olleet. Joskus muutama vuosikymmen sitten kehtasi kuka tahansa sanoa olevansa toimittaja. Ammattiin liittyi tiettyä hohtoa: oltiin välittämässä lukijoille aivan uusia asioita, toimittiin linkkinä suureen maailmaan, työskenneltiin kuumeisesti, jotta pysyttäisiin aikatauluissa.

Klassisia kuvauksia toimittajista on leegio. 1800-luvulla kuva oli yleensä aika surkea ja kyseessä olivat enimmäkseen alkoholisoituneet miehet, jotka olivat suistuneet akateemiselta uraltaan. Vielä Paasikivi ärähteli, että se kyllä hyvin tiedetään, mitä väkeä ne toimittajat ovat ja viittasi nimenomaan tuohon rappiokaartiin.

Mika Waltarin kuvauksessa toimittaja on suurella kiireellä monia asioita samaan aikaan ahertava ja jokseenkin tohelolta vaikuttava nuori mies, joka tupakoi hermostuneesti ja päästää välillä kirouksenkin. Hänen morsiamensa, joka pääsee työtä seuraamaan, on näkemästään kauhistunut.

Ja kaikkihan me muistamme seikkailevan sankaritoimittajan, jonka arkkityyppinen hahmo inkarnoituu Tintissä, jolle seikkailu onkin itse asiassa työn pääasia. Toimituksessa Tinttiä ei liene kukaan edes nähnyt.

Toimittajia on tietenkin aina ollut monta sorttia. Lehtiä luettiin aikoinaan hyvin tarkasti ja väärät ja valheelliset kuvaukset ja jopa epäkorrektit ilmaukset saattoivat johtaa väkivaltaan. Venäjällä oli 1900-luvun alussa joku tapaus, jossa rykmentti valtuutti yhden upseerinsa ampumaan siitä häpäisevinä pidettyjä juttuja kirjoittaneen toimittajan.

Myös kaksintaisteluita tapahtui, vaikka toimittajaa ei yleensä kelpuutettukaan jalosukuisten kunnian miesten seuraan, joiden keskuudessa kaksintaistelu oli normaalina pidetty tapa ratkaista kunnianloukkauskysymyksiä.

Lehdet olivat vielä taannoin myös suuri bisnes ja Suomi oli hyvä esimerkki siitä, että pienessäkin maassa saatettiin luoda lehti-imperiumi, jonka lippulaivana oli puolen miljoonan painoksena ilmestyvä paksu sanomalehti. Siinä oli jo valtaakin mukana.

Silloin tuollaisilla lehdillä oli suuri roolinsa. Ne käyttivät kirjoittajinaan parhaita asiantuntijoita ja jopa teettivät merkittäviä tutkimuksia. Itse asiassa sellaisia lehtiä on edelleenkin, erityisesti aikakauslehdistön piirissä.

Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Lehtien levikki kasvaa alaspäin kuin lehmän häntä ja mainostulot häviävät sitä mukaa. Tässä tilanteessa lehdet ovat alkaneet epätoivoisesti etsiä taas uudelleen paikkaansa yhteiskunnassa.

Vanha journalismi, jossa kartettiin uutisen ja kommentin sekoittamista on nyt poissa ja sen tilalle on tullut entistä neuvostolehdistöä muistuttava kirjoittelu, jossa oikeinajattelu ja toisinajattelevien ahdistelu on keskeistä sisältöä. Moraalinen kauhistelu ja syyttely kuuluvat normaaliin tyyliin, vihjailu ja viholliskuvien rakentelu tyhjän päälle ovat hyväksytty metodi ja henkilöön käyvät hyökkäykset muistuttavat häikäilemättömyydessään totaalisen sodan menetelmiä.

Argumentoinnin sijasta politiikkaa tekevien journalistien pääharrastus näyttää olevan kohteiksi otettujen henkilöinen mustaaminen.  Argumentum ad hominem on asia, jota on perinteisesti aina pidetty arvottomana ja halveksittavana. Ajat ovat nyt muuttuneet.

Toimittajien sivistystaso näyttää jälleen romahtaneen ja syyksi siihen rohkenen epäillä muun muassa journalistikoulutusta, jossa pääasia näyttää olevan kirjoitusten vaikuttavuus. Ainakaan kunnollista yleissivistystä ei tuossa koulutuksessa enää saa, päätellen jo runsaista kielivirheistä ja tarpeettomista lainasanoista, joita ei kyetä korvaamaan suomalaisilla -ehkäpä ei halutakaan.

Jostakin syystä toimittajilla näyttää olevan aivan tavattoman herkkä hipiä, kun heidän omaa työtään arvostellaan. Tästä eronomaisena esimerkkinä on hesarin feature-toimituksen (sic!) päällikön purkaus lehden tämänpäiväisessä numerossa.

Lehtihän on viime päivinä osallistunut raivokkaasti uutta hallitusta vastaan järjestettyyn ajojahtiin ja nimenomaan vihjailujen (fasismin kanssa flirttailu???), juorujen julkistamisen ja täysin hatusta vedettyjen äärioikeistosyytösten voimalla.

On saatu aikaan jopa kansainvälinen sensaatio täysin tyhjästä ja kotimaisin voimin. Asiaa voi verrata takavuosien kuuluisaan hihamerkkijuttuun, jossa koko maamme joutui aivan absurdiin valoon.

Nyt on sitten taas kaivettu esille tyttöjen kesken kuullut juorupuheet ja julkistettu ne näyttävästi uuden ministerin mustaamiseksi. Tämä siitä huolimatta, että kyseinen asia on jo ratkaistu oikeudessa ja ministeri todettu syyttömäksi. Miltähän tuntui varustaa juttu otsikolla Tutkivaa journalismia…

Liatkaa, liatkaa ja liatkaa -aina siitä jotakin tarttuu, sanoivat alan veteraanit aikoinaan. Nyt tällaista sitten tekee lehti, joka julistaa edustavansa laatujournalismia ja kyseinen featuretoimittaja valittaa, miten vaikeaa toimittajilla on, kun he eivät uskalla kirjoittaa ihan mitä tahansa, kun pelkäävät sitä palautetta…

Parodia on tullut mahdottomaksi. Mainittu Satu Vasantolan kirjoitus kannattaa lukea ja jää varmaan klassiseksi esimerkiksi aikakirjoihin. Se on säälittävä yritys muuttaa maailma omien teorioiden mukaiseksi kääntämällä asetelmat nurinniskoin, todellinen salto mortale. Kenties kyseessä on myös jonkinlainen kuolevan median hätähuuto.

Parempi olisi tunnustaa kirjoittelun ala-arvoinen taso ja pyrkiä parantamaan sitä. Selvästi valheelliset sensaatiot, kuten edellä mainittu hihamerkkijuttu, pitäisi rehellisesti ruotia. Sen synnyttäneet lehdet ovat siitä vastuussa, kuten ne ovat nyt vastuussa siitä, että ovat pyrkineet kansainvälisellä tuella vahingoittamaan maatamme.

Journalismin pelastus voisi olla sen ankarassa totuudellisuudessa ja luottamuksen ansaitsemisessa. Jos ja kun median taso on sen sijaan tämä nykyinen, ei sitä ikävä tule. Luultavasti koko maailma hieman paranee, kun siitä päästään eroon.