Kohti täydellisyyttä

 

Ihanista ihmisistä

 

Tässä on vasta viime aikoina oppinut ymmärtämään, miten tavattoman ohut monien ihmisten sivistyksen pintasilaus todella on. Oppiarvot ja yhteiskunnallinen asema eivät mitenkään takaa niin sanottua sydämen sivistystä tai edes kykyä kriittiseen ajatteluun.

Oman narsismin likasangoista projisioidaan kanssaihmisiin saatanallista pahuutta ja toistellaan papukaijana aivan tyhjän päällä olevia meemejä. On ollut hämmästyttävää huomata, ettei edes historiallinen koulutus näytä enää antavan eväitä kriittiseen ajatteluun. Tähän voi kai syitä etsiä historiantutkimuksen uusista eli muutama vuosikymen sitten alkaneista trendeistä, joita edesmennyt Richard Pipes nimitti historian primitivisoimikseksi.

Mutta tämä on jo toinen keskustelu. Etsimättä nyt juuri tässä syitä nykyiseen lähinnä teeskenneltyä vajaamielisyyttä muistuttavaan joukkopsykoosiin, tulee mieleen se, miten kirjallisuudessa on kuvattu tyyppejä, jotka vaativat toisilta ihmisiltä täydellisyyttä, erinomaisuutta kaikessa. Itsellehän sellaista vaatimusta ei tarvitsekaan esittää.

Anton Tšehov ei kirjoittanut monta näytelmää, mutta ne ovat kaikki sitäkin totuudellisempia kaikessa viiltävässä sarkasmissaan. Luonnollista on, ettei niiden merkitystä ymmärretä lainkaan tai ei ainakaan omalla kohdalla. Siellä ne nyt vain loputtomasti jahkailevat ja juovat teetä. Se -oli aika sellainen, mutta ei ole enää…

Tässä nyt joka tapauksessa pari huomiota siitä, millaisena voi ilmetä ihmisen jalo pyrkimys täydellisyyteen:

 

tiistai 10. tammikuuta 2017

Ihana nainen

 

Ihana nainen

 

Ihmisessä pitää kaiken olla ihanaa, niin kasvojen kuin vaatteiden kuin sielun ja ajatusten. Tämä vaatimus kuulostaa mielestäni komealta ja usein tämän ajatelman tekijäksi mainitaan Anton Pavlytš Tšehov. Jostakin syystä se on usein tullut mieleen esimerkiksi missikisojen yhteydessä.

Itse asiassa ajatelman kyllä lausuu Vanja-enon tohtori Astrov, joka silloin on varsin filosofisessa mielentilassa juotuaan koko päivän. Syöminenkin on häneltä jäänyt. Tämä tarkoittanee sitä, ettei Tšehovia oikeastaan tarvitse eikä saakaan asettaa tuon vaatimuksen esittäjäksi. On tainnut tapahtua se tavallinen tarina, että lause on irronnut yhteyksistään ja alkanut elää omaa elämäänsä.

Mutta takaisin asian esittäjään. Astrov ei tunnustaudu juopoksi, vaan mainitsee pääsevänsä tuohon mainioon tilaan vain noin kerran kuukaudessa. Silloin hänestä kyllä tulee myös hävytön ja hän alkaa halveksia kanssaihmisiään. Itse kun tulee niin mainioksi ja tuntee olevansa ihmiskunnalle valtavaksi hyödyksi.

Tuossa tilassa muuten tohtori myös ryhtyy kaikkein vaativimpiinkin operaatioihin ja suorittaa ne loistavasti. Vähäpätöisemmät henkilöt alkavatkin silloin näyttää pelkiltä mikrobeilta hänen filosofisessa järjestelmässään.

Vanhan sanonnan mukaan tuossa tilassa ihmisestä tuntuu, että merikin ulottuu häntä vain polviin saakka. Ihmekö, jos myös sopivan arvokkaan naisen pitää silloin olla joka suhteessa täydellinen.

Itse asiassa sellainen, ihana nainen (prekrasnaja ženštšina) löytyykin lähipiiristä, mutta… Hänkin vain syö ja kuljeskelee, hurmaa meidät kaikki kauneudellaan ja siinä kaikki… Hänellä ei ole velvollisuuksia, muut työskentelevät hänen puolestaan. Ja eihän elämä juhlana voi olla puhdasta vai kuinka?

Aito tšehovilaisia suuria kysymyksiä. Kyllä ihana nainen ja jopa kaikinpuolisesti ihana varmaankin olisi myös selvän Astrovin suuri haave. Häneen ihastunut Sonja taitaa pitääkin juuri tohtoria ihanana (upeana?) ihmisenä, mutta ei kelpaa, kun ei ole kaunotar.

Ja loppujen lopuksi nuo kunnolliset ja hyvät ihmiset, Vanja ja Sonja, jäävät sitten ikuiseen ikäväänsä, tekemään arkisia askareitaan. Heidän ja heidän askareidensa varassa se maailma kuitenkin seisoo.

Mutta ihanan ihmisen hahmolla kai lienee myös oikeutuksensa. Antaahan kuvitelma sellaisesta aavistuksen runoutta elämään. Kaunottaret saattavat olla aivan tyhjänpäiväisiä hupakkoja tai pahempaa, mutta tavallisenkin tallaajan elämään lankeaa valonsäde hänen katsellessaan television ihanan kuuluttajan tai vaikkapa meteorologin piirteitä.

Tasa-arvon lumoissa tehty innovaatio oli sitten tuo taannoinen mitäänsanomattoman näköisten akkojen tuominen niin sanotuiksi säätytöiksi. Kommunikaation kannalta oli kukaties hyväkin, ettei katsojien mielenkiinto harhautunut tarpeettomasti väärälle taholle.

Toivottavasti katsojat osaavat olla tästä yhtä kiitollisia kuin siitä, että heidän ei kahvitarjoilun yhteydessä tarvitse valita käyttävätkö kermaa vai maitoa. Kun jokaiselle tarjotaan tasapuolisesti vain kurria, ei kenenkään itsekuri pääse repsahtamaan ja tuottamaan potentiaalisesti vaarallisia tuloksia, ainakin viime vuosituhannen oppien mukaan.

Vaan mitäpä humalainen henkilöhahmo Astrov oikein sanoikaan. Minkä pitää olla прекрасно -upeaa/ihanaa/täydellistä?

Itse asiassa hän mainitsee ”vain” kasvot, vaatteet, sielun ja ajatukset.

No, eipä vähä mitään. Voimme heti todeta, ettei vartalosta puhuta mitään. Nykyään elämmekin jo selvästi eri aikakautta. Huomasin jostakin lehdestä juuri, että pepputrendi on nyt last season ja sen sijaan keskitytään keskivartaloon. Varmaankin hyviä ja tarpeellisia muoteja. Kun nyt ei vain stressiä tulisi.

Tuohon Tšehovin aikaankin kyllä osattiin esitellä naisvartaloa. Itse asiassa kireät vyötäröt, rinnan korostaminen ja muut ovelat taktiikat toivat naisellisia muotoja esille paljon tehokkaammin kuin usein tylsä vähäpukeisuus. Siitä huolimatta Astrov ei mainitse koko asiaa.

Tämä todistaa merkittävästä aikakausien erosta. Vartalo oli periaatteessa siinä määrin intiimi yksityisasia, ettei siitä yksinkertaisesti sopinut puhua. Jokaisella oli omansa ja sillä siisti.

Tuolloin oltiin kuitenkin vallankumouksen kynnyksellä. Etenkin Saksassa alkoi levitä naturistiliike, jonka yhä näemme Euroopan FKK (Freikörperkultur) -rannoilla ja sitten kävi niin, että yhtäkkiä huomattiin, pian ensimmäisen maailmansodan jälkeen, että nuoret miehet ja naiset viihtyivät samoilla uimarannoilla vartalonmyötäisissä uimapuvuissa.

Miehillä riittivät 1920-luvulla jo pelkät uimahousut ja jopa ensimmäisiä missikisoja alettiin pitää. Uimapukukierrokset tulivat kuvaan mukaan luonnon pakosta.

1930-luvun tähti oli Ester Toivonen, Miss Eurooppa, jonka koko olemus jo tuolloin todisti suomalais-isovenäläisestä naisihanuudesta ja vuonna 1952 koitti kansakuntamme suurin päivä, jonka syytä ei tarvitse erikseen mainita.

Missikisoissa oltiin alkuvaiheessa kai aika lähellä tuon tohtori Astrovin kriteerejä ainakin noiden kahden ensimmäisen suhteen. Lisäksi tuli pian mukaan vartalo, jonka merkitys on tainnut koko ajan lisääntyä ja jota pisteytetään nimenomaan seksikkyyden kannalta, mikä nyt ei huonokaan peruste liene, uusi kuitenkin.

Nyttemmin ollaan sitten siirrytty jo toisiin sfääreihin. Tohtori Astrovin sijasta makutuomarin virkaa toimittaa raati, jonka kriteereissä ihanuudella on yhtä vähän sijaa kuin kirjallisilla kyvyillä Nobel-palkintoa määrättäessä.

Olemme ilmeisesti tosiaan siirtyneet johonkin aitojen asioiden jälkeiseen aikakauteen. Koska tiedetään, ettei objektiivisia mittareita kauneudenkaan saralla ole, lähdetään avoimesti siitä, että päätökset voidaan tehdä jollakin muulla perusteella.

Pian varmaankin saamme nähdä myös vanhojen akkojen missiskisoja, vai onko niitä kenties jo? Joka tapauksessa uskon, ettei missiksi valittavalta ainakaan enää pian voida vaatia, että hän olisi nuori tai kaunis tai edes nainen.

Ehkäpä luodaan myös uudet kriteerit: ihmisessä pitää kaiken olla korrektia, niin sukupuoli (ei valkoinen hetero), ikä (ei nuori), kuin habitus (ei hienostelevaa erottumista rahvaanomaisuudesta, ei kammattuja hiuksia). Voittaja on se, jonka valitseminen hämmästyttää eniten valkoisia heteromiehiä.