Virolaisia ja muita

 

Kun komento vaihtui

 

Carl Mothander, Paroneista bolševikkeihin. Viron viimeaikaisia oloja ja tapahtumia. Suomentanut Katri Ingman. K.J. Gummerus Oy 1944, 272 s.

 

Tämän kirjan kirjoittaja oli ruotsalainen journalisti, joka taisteli vapaaehtoisena Viron vapaussodassa ja sitten myöhemmin Virossa matkatessaan tutustui Baltian saksalaiseen naiseen, jonka kanssa meni naimisiin ja ryhtyi viljelemään maata perintökartanossa, jonka pinta-ala toki oli kutistunut vähäiseksi vuoden 1919 suuressa maareformissa, joka taittoi paronien taloudellisen selkärangan.

Mothander oli tutustunut paikalliseen väestöön jo vapaussodassa, mutta vasta nyt hän alkoi syvällisemmin perehtyä paikalliseen yhteiskuntaan. Ilmeisen sokkivaikutuksen teki ruotsalaiseen herrasmieheen erään paronittaren lausahdus, kun tämä sanoi, että mieluummin näkisi lapsensa kuolleina kuin virolaisessa kansakoulussa…

Kuitenkaan kirjoittaja ei halua esittää saksalaisten herrojen ja virolaisen ”maarahvaan” jälkeläisten välejä vihamielisinä. Itse asiassa hän on löytänyt keskinäistä kunnioitusta molemmin puolin. Tietenkin kirjoittaja katsoo asioita tilanherrojen näkökulmasta ja pahoittelee maareformia, joka itse asiassa oli selvää ryöstöä ja kostoa 700 vuoden sorrosta, mutta toisaalta ymmärtää sitä ja pitää sitä jopa välttämättömänä kansallistunnon herättämiselle.

Suomalaiset usein unohtavat sen, että saksalaisten rooli Virossa erosi monessa suhteessa ruotsalaisten roolista Suomessa. Viroon saksalaiset tulivat vain ristin ja miekan kanssa, Suomeen muuttaneilla ruotsalaisilla oli myös aurat ja talikot. Kansat pysyivät erillään ja kansallisuusero oli myös luokkaero.

Niinpä esimerkiksi Viron kirkkokin oli virolaisille aina Herrenkirche, jonka papistossakin virolaiset olivat suuri harvinaisuus ennen 1800-luvun loppua. Toisin oli ortodoksisen kirkon laita ja kääntyminen ortodoksiksi 1800-luvulla sai kansallisen protestin leiman ja kehittyi melko merkittäväksi ilmiöksi.

Saksalaiset olivat kuin olivatkin virolaisten perivihollisia, ja tämä koski myös Grosse Heimatia eli Saksan keisarikuntaa, joka I maailmansodassa ei tunnustanut Baltian maiden itsenäisyyttä. Vuoden 1919 taistelu Baltian saksalaisten Landeswehr-kapinaa vastaan päättyi voittoon, josta tuli kansallinen juhlapäivä.

Kirjoittaja saapui uudelleen Viroon 1920-luvun lopulla, jolloin saksalaisvalta oli muisto vain, mutta jatkui yhä Toompealla, joka satojen vuosien ajan oli ollut nimenomaan ritarikunnan kaupunki ja erillään kauppiaitten alakaupungista. Yhä vielä siellä pitivät majaansa aatelissuvut, jotka usein olivat jo menettäneet moisionsa, mutta pitivät yhä käsissään osaa teollisuudesta ja pankkitoiminnasta, muun muassa viinanpolttoa.

Kirjoittaja kuvaa pitkään ja hartaasti erilaisia saksalaisen aatelin tyyppejä ja myös rahvaan edustajia. Monenlaista originellia mahtui joukkoon ja sukuylpeys, joka ei kirjoittajan mielestä useinkaan ollut pöyhkeyttä, vaan jopa hienostuneisuutta, nousi saksalaisilla usein hämmästyttäviin mittoihin.

Pelkkiä verenimijöitä ja tyhmänylpeitä lurjuksia -saksalaiset eivät kuitenkaan olleet. Kirjoittaja lainaa arviota, jonka mukaan 85 prosenttia saksalaisista oli kunnioitettavaa väkeä, kymmenen prosenttia mukiinmeneviä ja viisi prosenttia lurjuksia.

Tällainen suhdelukuhan saattaisi tulle kysymykseen monen muunkin kansallisuuden kohdalla, toki Baltian saksalaisilla oli aivan erityinen historiansa herrakansana, joka hyvin selkeästi eli riiston varassa. Kirjoittaja havaitsee kuitenkin, että monet saksalaisista olivat suorastaan intohimoisesti kiintyneet maahan ja viljelivät sitä ahkeruudella ja hartaudella. Niin saotut suoritustason työtkään eivät olleet heille vieraita.

Suoraan hollituvasta tulleet ensimmäisen polven virolaisen sivistyneistön edustajat olivat tietenkin karkeampia kuin yläluokkaiset saksalaiset, joilla oli omat vuosisataiset perinteensä. Kirjoittaja ei kuitenkaan kuvaa heitäkään ilkeästi, aluksi ei joka paikkaan voitu saada päteviä miehiä, mutta se nyt oli väistämätöntä. Aika muuttaisi asian.

Kirjoittaja kuvaa sympaattisesti myös virolaista luonnetta. Kartanon alustalaisillakaan ei ollut matelevaa orjahenkeä, vaan he suhtautuivat herroihin omanarvontuntoisesti ja syytä olikin. Vasta virolainen pehtori sai asiat luistamaan, kun niin vaadittiin.

Kun Baltian maat sitten jaettiin Stalinin ja Hitlerin kesken etupiireihin, kutsui Hitler saksalaisia kotiin, heim ins Reich! Saksalainen aateli pakkasi hämmästyttävän nopeasti kimpsunsa ja kampsunsa ja marssi laivaan. Saksassa he olisivat turvassa bolševikkien vyöryltä, ja Hitler luonnollisesti suunnitteli koko Baltian liittämistä Suur-Saksaan, jolloin paronitkin voisivat palata.

Tämä uskomaton etninen puhdistautuminen tapahtui varsin perusteellisesti ja se merkitsi Viron saksalaisuuden loppua, mitä ei tuossa vaiheessa vielä välttämättä ymmärretty, vaikka Hitlerin ja Stalinin välien katkeamisesta ei tietenkään voinut kenelläkään olla mitään aavistusta. Saksalaisten määrä Virossa oli 1900-luvun alusta pudonnut nopeasti 3,5 prosentista lähes nollaan noin 40 vuodessa. Siinäpä taas muuan väestönvaihto.

Kirjoittaja ja hänen vaimonsa jäivät toistaiseksi maahan olettaen Ruotsin lähetystön kykenevän heitä suojelemaan. Se toimikin aluksi jossakin määrin.

Puna-armeijan miehitysjoukkoja kuvataan tässäkin kirjassa uskomattoman heikosti varustetuksi ja surkeaksi seurakunnaksi, jonka nähdessään virolaiset sadattelivat sitä, etteivät mokomaa joukkoa vastaan ruvenneet taistelemaan. Olisiko siitä tosiaan ollut vastusta?

Muuten venäläisiä ja muita kansallisuuksia edustaneita miehittäjiä kuvataan sympaattisina ja kohteliaina. Mitään epäjärjestyksiä ei suvaittu, sillä kuri puna-armeijassa oli drakoninen ja esimiehen pistooli paukahti herkästi.

Toki miehitysbyrokratia sai kaikki asiat heti sekaisin ja sotilaat ostivat kaupat tyhjiksi ihmetellen tavaran runsautta. Kovin pitkään runsaus ei jatkunut, mutta muuttopuuhissa olleen kirjoittajan rahat riittivät, kun omaisuus oli myyty ja viikosta toiseen jaksettiin odottaa kafkamaisen byrokratian lupaa poistua maasta.

Kirja on alun perin julkaistu Ruotsiksi vuonna 1943 ja suomeksi tietenkin ennen syksyn välirauhaa, mikä vain lisää sen kiinnostavuutta ajan kuvana. Saksalaisten sodanaikainen rooli Virossa ja muualla Baltiassa on ymmärrettävästi jätetty siitä pois.