Aikamme aatteet

 

Pushpin

 

Prejudice apart, the game of push-pin is of equal value

with the arts and sciences of music and poetry.

(Jeremy Bentham)

 

Utilitarismin perustaja Jeremy Bentham halusi tehdä etiikasta yhtä täydellisen tieteen, kuin Newton oli tehnyt fysiikasta. Tarvittiin siis jotakin, joka olisi yhtä universaali ja kaikkivoipa voima kuin painovoima oli fysiikassa.

Sellaiseksi löytyi mielihyvä, pleasure. Sitä ihmiset tavoittelivat aina tavalla tai toisella, vaikka saattoivat salata ja naamioida asian.

Benthamin ja hänen työtoverinsa James Millin vaikutus koko länsimaiseen ajatteluun oli mullistava. Siitä seurasi paljon hyvää, esimerkiksi rikoslain ja rangaistuslaitoksien uudistamisen alalla, mihin Bentham suoraan vaikutti.

James Millin pojan John Stuart Millin kautta utilitarismi siirtyi liberalismiin, jonka aatteet levisivät laajasti politiikkaan ja ovat tänäkin päivänä koko läntisen pallonpuoliskon arvomaailman perusta. Mill oli myös naisasian suuri nimi.

Mikäpä instituutio meillä nykyään kieltäytyisikään hyväksymästä sitä ajatusta, että jokaisella on oikeus hankkia mielihyvänsä omalla tavallaan. Kyseessä on itse asiassa pyhä asia. Jokaista tekoa on arvioitava vain sen asianosaisille tuottaman mielihyvän saldon perusteella. Ulkopuolisilla taas ei ole asiassa osaa eikä arpaa.

Tämä postuloi samalla suvaitsevaisuuden, johon liittyy tuo samainen pyhyys. Sen arvon kiistäminen olisi moraalinen itsemurha jokaisessa modernissa ympäristössä, kirkkoa myöten.

Toki filosofit ovat jaksaneet taittaa peistä siitä, mitä Bentham oikeastaan tarkoitti ja onko erilaisilla mielihyvän muodoilla ajateltava olevan erilainen status: onko nyt tuolla motossa mainittu pushpin (lasten leikki, jonka suomennan ehdollisesti nappikuopan pelaamiseksi) suorastaan parempaa kuin runous.

 Ilmeistä ainakin on, ettei meillä ole objektiivisia edellytyksiä osoittaa sitä huonommaksi, mikäli se tuottaa saman määrän mielihyvää. Mikäli se tuottaa sitä enemmän, on se tietenkin parempaa.

Ongelmaksi jää mielihyvän mittaaminen, mutta sehän on pelkkää tekniikkaa ja psykologitkin kyennevät ratkaisemaan sellaisen ongelman. Käytännössä jokainen asettaa päivittäin erilaiset mielihyvän lähteensä arvojärjestykseen. Ei siitä sen enempää. Itse periaate on tärkeä.

Tuo periaate on joka tapauksessa yhtä simppeli eli siis tieteellisesti kaunis, kuin se on arkielämässämme pyhä. Kuten aina teologiassa, myös sekulaarisessa, syntyy erilaisten pyhyyksien välille kuitenkin helposti ristiriitoja, jotka saattavat johtaa skismoihin, ja sitä mukaa kenties sotiin ja veritöihin, kuin vihapuhe ikään.

Niinpä on turvauduttava tabuihin, kieltoihin, joilla ei ole intellektuaalisia perusteta, mutta jotka ovat ehdottomia. Niitähän on jokaisessa uskonnossa.

Bentham, joka halusi ajatella tieteellisesti, huomasi, ettei samaan aikaan innokkaasti julistetuilla ihmisoikeuksilla ole mitään tieteellistä pohjaa. Ne ovat yksinkertaisesti vain julistuksia, joiden totuusarvoa ei ole millään perusteltu ja jotka voidaan mitätöidä toisilla julistuksilla.

Bentham teki johtopäätöksensä ja julisti puolestaan, että ihmisoikeudet ovat yksikertaisesti humpuukia ja synnynnäiset ja luovuttamattomat ihmisoikeudet ovat humpuukia puujaloilla. Tieteellinen etiikka ja siis myös politiikka lähtee ja voi lähteä vain mielihyväperiaatteesta.

Kuten helposti huomaamme, kuuluvat nykyiseen länsimaiseen ideologiaan rinnakkain sekä mielihyväperiaatteen pohjalle rakentuva utilitarismi että oppi synnynnäisistä ja luovuttamattomista ihmisoikeuksista.

Myös jälkimmäisiä on visusti varottava sekä arvostelemasta että jopa ottamasta rationaalisen analyysin kohteeksi. Kehotan kaikkia omaa parastaan ajattelevia välttämään kaikkia mahdollisia julkisia ja yksityisiä esiintymisiä, joissa edes kyseltäisiin niiden alkuperän ja todistusvoiman perään.

Mikäli ihmisoikeusien äärettömän arvon suhteen ollaan johdonmukaisia, päädytään oitis Karamazovin veljesten Ivanin dilemmaan, mistä ei tässä sen enempää. Mystiikkaanhan siinä törmätään.

Mutta entäpä, jos ollaan johdonmukaisia edes tämän utilitarismin perusväittämän, suurimman ihmismäärän suurimman mahdollisen onnen (mielihyvän) tavoittelun kanssa?

Kun asia siirretään politiikan piiriin, voidaan todeta, etteivät nykyiset instituutiot ole omiaan turvaamaan tuon tavoitteen toteutumista.

Ajatelmaamme nyt vaikkapa sellaista instituutiota kuin valtio. Valtion kansalaisethan säännönmukaisesti samastuvat valtioonsa, sen menestyksellä on heidän mielihyvätaloutensa kannalta erittäin suuri merkitys.

Demokratia palvelee lähes ihanteellisesti utilitarismin periaatteiden toteutumista. Se on järjestelmä, jonka sisäänrakennettuna ominaisuutena on pyrkimys koko kansan tai ainakin enemmistön hyvinvointiin. Äänestyksissä voittaa enemmistön kanta, mitä pidetään itsestään selvänä.

Mutta kun siirrytään kansainväliselle tasolle, asia tulee monimutkaisemmaksi. Venäjällä on jo kauan vaikuttanut puolue, joka kantaa liberaalis-demokraattisen puolueen nimeä. Sen johtaja Vladimir Žirinovski on soveltanut noita aatteita rohkeasti ja johdonmukaisesti.

Žirinovski on muun muassa esittänyt, että Turkki olisi liitettävä Venäjään. Tämä tapahtuisi demokraattisesti, äänestämällä. Koska venäläisiä on enemmän kuin turkkilaisia, he voittaisivat.

Utilitarismin kannalta tulos olisi luultavasti myös oikea, sehän riippuisi asiaan liittyvien populaatioiden yhteenlasketusta mielihyväsaldosta, jonka mittaaminen on, kuten sanottu, vielä nykyään ongelmallista, mutta ei toki periaatteessa mahdotonta.

Žirinovski ei tullut maininneeksi sitä, että saman periaatteen mukaisesti Venäjän liittäminen Kiinaan saattaisi olla vielä paljonkin parempi asia, mikäli kiinalaiset todella haluaisivat sen valtakuntaansa. He saattaisivat myös saada hyvin suurta mielihyvää siitä, että Venäjää rankaistaisiin sen ns. epäyhdenvertaisesta politiikasta, joka alkoi jo 1600-luvun Nertšinskin sopimuksesta.

Benthamilainen utilitarismi oli ja on epäilemättä tieteellistä ajattelua samassa mielessä kuin ns. tieteellinen sosialismi oli sitä. Kyseessä oli uskomusjärjestelmä, joka oli järjestetty tieteellisten periaatteiden mukaisesti.

Kuitenkaan kyseessä ei ollut eikä ole varsinainen tiede, vaan eräänlainen uskonto, joka ei salli perusteidensa arvostelua. Toki sen saa tehdä jossakin tutkijankammiossa, mutta mikäli poliitikko tai kirkonmies tekee sen julkisesti, hän saa heti niskaansa tapauskovaisten raakkuvan varis- tai sopulilauman.

 Häntä vastaan hyökkäävät myös ne hänen älykkäämmät kollegansa, jotka kyllä ymmärtävät asian, mutta tietävät myös, mitkä asiat ovat julkisuudessa tabuja. Sakastissa ja puoluetoimistossa niille toki sopii nauraa.