Jaloutta ja alhaista mieltä
Henry Fielding, Tom Jones.
(The History of Tom Jones, A
Foundling, 1749). Suomentanut Olli Nuorto. WSOY 1959, 547 s.
Henry Fielding
oli porvarillisen romaanin suuria uranuurtajia ja mainio satiirikko, joka teki myös
pilkkaa aikansa tekohurskaista kollegoista, kuten Samuel Richardsonista, jonka
teos ”Pamela eli palkittu hyve” edusti ajan falskimpaa romaaniperinnettä.
Fielding oli
ammatiltaan tuomari ja tunsi kyllin hyvin ihmisluonnon taipuvaisuuden totuuden
venyttämiseen ja suoranaiseen valehteluunkin silloin, kun olosuhteet siihen
kehottivat tai olivat muuten suosiolliset.
Tom Jones on
kauttaaltaan satiirinen kirja, jonka komeiden fraasien takaa pilkistää alastoin
todellisuus, jota kirjoittaja ei tosiasiassa haluakaan peitellä.
Romaanissa
keskeisiin teemoihin kuuluvat hieno syntyperä ja varallisuus. Normaalisti ne
liittyivät aina toisiinsa, sillä tuohon aikaan rikkaus merkitsi perittyä
rikkautta. Perimysasioissa taas perheiden naimaikäiset tyttäret olivat se
keskeinen resurssi, jota vanhemmat halusivat kaikin mokomin hyödyntää.
Tyttöjen omaa
mielipidettä ei välttämättä kysytty ja mikäli se sattuikin olemaan hyvälle
naimakaupalle epäsuotuisa, odotettiin lapsen joka tapauksessa tottelevan vanhempiaan
ja tekevän heille mieliksi.
Rakkaus, suuri
ja suorastaan kaikkea muuta suurempi romanttinen tunne, jonka suuren ajan
ajatellaan yleensä olleen vasta Ranskan vallankumouksen jälkeen, oli myös
1700-luvulla arvossaan kaikesta aikakauden rationaalisuuden palvonnasta
huolimatta. Neitojen ja ylkämiesten, etenkin hylättyjen, tunne-elämä nousi
arvoon arvaamattomaan.
Näin on tässäkin
kirjassa, jossa rakkaudella on aivan keskeinen rooli. Nuoren Tomin kohdalla
rakkaus on sekä ihanteellista, neitseellisen perijättäreen kohdistuvaa, että
lihallista, mihin luonto häntä vetää ja yhä uudet naisihmiset viettelevät.
Itse asiassa
juuri tuo ”tenhottarien” lumovoima on se, joka ajaa nuorukaista yhä uusiin
seikkailuihin ja sitä myöten vaikeuksiin. Seksiseikkailut uhkaavat myös
vaikuttaa sydämen valitun tunteisiin.
Seksin ohella
kirja keskittyy ajan yhteiskunnan ilmiöihin. Rikkaat ja jalosukuiset ovat
yleensä kaikkien ja erityisesti heille palveluksiaan myyvän väen kunnioittamia,
mutta kunnioitus on riippuvaista vallasväen anteliaisuudesta ja saattaa syntyä
ja hävitä silmänräpäyksessä, mikäli aineellinen perusta muuttuu.
Epärehellisyys
on muuan kirjan läpikäyvä teema. Pahansuovaa panettelua ja vääriä todistuksia
syydetään suurella innolla ja ihmisten kunniaa pyritään tahraamaan, mikä taas aiheuttaa
vastatoimia.
Päivänpolitiikka
on runsaasti kuvassa mukana, erityisesti Hannover-suvun pääsy valtaistuimelle
ja Stuart-sukua edustavien jakobiittien yritys nousta uudelleen
valtaistuimelle.
Yrjö-kuninkaita
pidettiin Englannissa yleisesti vähälahjaisina ja huonoa englantia mongertavina
ulkomaalaisina, joiden rinnalla Stuart-sukuinen kruununtavoittelija, ”Bonnie
Prince Charlie” oli monelle parempi vaihtoehto.
Kirja sijoittuu
aikaan, kun kruununtavoittelija oli ranskalaisten tuella noussut maihin Skotlannissa
ja marssi kohti etelää. Ihmiset ottivat tietenkin häneen kantaa puolesta ja
vastaan, mutta yllättävän kovaa kieltä käytti muuan kirjan keskushenkilöistä, karkeatapainen
maalaisjunkkeri, joka suorastaan puhui ”hannoverilaisista rotista” ja ”syöpäläisistä”,
jotka olivat asettuneet hoviin.
Junkkeri vihasi
myös lordeja, jotka juonittelivat parlamentissa ja upseereita, jotka hänen
verorahoillaan kukkoilivat komeissa uniformuissaan. Toki hänet joka tapauksessa
kuvataan yksinkertaisena hahmona, jonka elämän pääsisältö oli ketunmetsästys.
Yhtä kaikki, eläintieteellisten
termien käyttäminen kuninkaasta, joka sentään kirjan ilmestyessä oli maan
hallitsija, tuntuu nykyajan ihmisestä hätkähdyttävältä. Olivatko tuon ajan ihmiset
kyllin sivistyneitä ymmärtääkseen ilman muuta, etteivät romaanissa käytetyt
sanat kontekstinsa ulkopuolella merkitse yhtään mitään.
Ne eivät siis
tarkoita tekijän kannanottoa ja suorastaan majesteettirikosta, vaan ovat
nimenomaan yhden romaanihenkilön puhetta. Nykyäänhän sen sijaan… No olkoon,
kaikkihan me tiedämme.
Sivumennen sanoen
kirjassa toistuu parikin kertaa sanapari ”vale ja vihapuhe”. Facebookia ja
sensitiivisyyslukijoita ei silloin kuitenkaan ollut, joten vihapuhetta sai
esittää ja esitettiin.
Toisen kerran,
kirjailijan kuvatessa kelvottomia upseerilurjuksia, hän ehättää sanomaan, ettei
lukijan suinkaan pidä luulla hänen tässä antavan todistusta koko Englannin
maineikkaasta upseerikunnasta.
Tässä, kuten
muuallakin, lukija haistaa heti kirjailijan monimielisen tyylin takaa hänen
todellisen tarkoituksensa, joka mitä todennäköisimmin oli kuin olikin kuvata eräitä
ilmiöitä, jotka jullisuudessa oli tapana sivuuttaa vaieten.
Kautta koko kirjan
tekijä viljelee runsasta satiiria ja lukija saa päätellä, että hänen tarkoituksensa
on kertoa jotakin päinvastaista kuin hän sanoo. Kun sankari ja muuan kukkea vallasnainen
viettävät kertojen mukaan koko yön mitä säädyllisimmin keskustelemassa vakavista
asioista, on lukijan pakko ymmärtää, että itse asiassa kyseessä olivat tuimat
lemmenleikit.
Fieldingin
satiiri myös tekohurskaita pappeja kohtaan on herkullista. Muuan lurjus on hurskasteleva
pastori Thwackum, jonka nimikin muistuttaa ruoskan läimähdystä. Hänen
intohimonsa on päästä pieksämään lapsia näiden kasvattamisen varjolla.
Suuria lurjuksia
löytyy paitsi rappeutuneiden nurkkakirjurien, myös varsinaisten asianajajien
joukosta. Itse asiassa niitä on kaikkialla ja todellisia jaloja hahmoja, joissa
yhdistyy oikeassa suhteessa sekä arvokkuus, että anteeksiantavaisuus, on
harvassa. Totuutta ja oikeutta väännellään mielin määrin ja rahalla pyritään
vaikuttamaan kaikkeen, eikä yleensä turhaan.
Lukijan
tyydytykseksi oikeus sentään voittaa ja valheiden ja kataluuksien loputtoman sotkut
selviävät. Lukija kyllä saattaa jäädä ihmettelemään, kuinka kauan tämä idyllinen
tilanne voi kestää noin matoisessa maailmassa.
"Hänen intohimonsa on päästä pieksämään lapsia näiden kasvattamisen varjolla."
VastaaPoistaSama teema taisi olla saman aikakauden kirjailijallla de Sadella. Ei ollut helppoa koululaisilla silloin.
Fielding on verraton. Vuosia sitten hän kuului kesälukemisiini Sternen ja Goldsmithin ohella. Tuli oikein uppouduttua 1700-lukuun näiden kavereiden avulla. Swift kuului nuoruuteeni, mutteivät nämä. Suosittelen.
VastaaPoista