Kulttuurivallankumouksen
lapset
Jarmo Uusi-Rintakoski, Kotkas.
Esseeromaani vanhasta miehestä, vitutuksesta ja tupakoinnista. Pohdinmylly
2024. 485 s.
En koskaan
saanut luettua James Joycen Odysseusta loppuun enkä ole koskenutkaan Proustiin,
joka kyllä odottelee vuoroaan makuuhuoneen ylähyllyllä.
Suhteeni
modernin romaaniin tai ainakin stalinistisesti sanoen sen formalistisiin
edustajin on siis epäluuloinen. Tuntisin itseni vain hölmöksi, jos
pinnistelisin pari kuukautta vain saadakseni oikeuden käyttää jotakin
rintanappia, jossa lukee: ”Olen lukenut koko Proustin tuotannon”.
Jopa vaatimaton
Volter ”Alastalon” kilpi rinnassa olisi lähinnä nolo juttu. Minulla on kyllä
T-paita, jossa lukee ”I have climbed the Great Wall”. Täysin falski tai
olematon suoritushan se on sekin, mutta nykyään on jo hankala löytää paitoja
ilman tekstiä.
Kun siis ryhdyin
lukemaan Uusi-Rintakosken tekstiä, en aluksi ollut saada tolkkua sen ideasta,
vaikka se kyllä pelasi paljon sellaisilla viittauksilla, jotka tunsin: siinä
oli Linnaa, Goethea, Heinea, Urpo Lahtista ja Veikko Ennalaa. Osaan sen verran
kiinaakin, että saatoin tunnistaa kirjoittajankin sitä osaavan.
Ensimmäisten
sadan sivun jälkeen lukeminen alkoi luistaa ja päättelin, että kirjoittajalla
on kuin onkin sanottavaa eikä hän pelkästään keikaile. Takaumat 1960-luvun
Satakuntaan paikallisella murteella, Suomen suureen rahvaan kulttuurivallankumoukseen,
jonka symboliksi nousi Hymy-lehti, suon hahmo Suomessa, Italiassa ja muualla
alkoivat saada merkitystä.
Kaiken keskellä
on Vantaa, paikka, jolla ei ole historiaa eikä kulttuuria eikä niitä voitaisi
sille kirjoittaakaan. Se on kuin jokin kiinalainen kaupunki, joka on yhtäkkiä
syntynyt tyhjästä ja johon on saatettu rakentaa turisteja varten vanha kaupunki.
Ilmeisesti
sellainenkin kaupunki kuin Shangri La on nyt olemassa ja luotu
länsimaisen fiktion pohjalle. Joskus ennen sotia muka lentokone teki
pakkolaskun Tiibetiin ja sen matkustajat löysivät tuon ihmeellisen rauhan
laakson. Nyt se ainakin on olemassa kaupallisena versiona.
Tai olemassa ja
olemassa. Ontologinen aspekti on koko ajan kysymysmerkkinä tekstissä. Millä
tavalla ovat olemassa 1960-luvun alun Satakunta, millä tavoin Akseli ja Elina
tai Tuntemattoman jermut?
Myös suuri
brittiläinen huijari Lobsang T. Rampa, joka sai länsimaissa runsaasti
seuraajia tiibetiläisen mystiikan maailmaan, on olemassa oleva tai ollut
henkilö. Tiibetissä häntä ei hyväksytä lamaksi ja mukamas kolmannen silmän
omaavaksi mystikoksi, mutta mikään ei näytä hävittävän hänen olemassaoloaan
niiltä, jotka haluavat tulla huijatuiksi.
Kirjoittaja on
ilmeisesti kierrellyt paljonkin Kiinaa ja tuntee myös sen villin lännen,
joka poikkeaa suuresti itärannikon dynaamisista keskuksista. Lännen
vähemmistökansoja pidetään hurjina, primitiivisinä ja ylettämän seksuaalisina
ja moni urbaani han-kiinalainen haluaa käydä lännessä, siis esimerkiksi
Tiibetissä turistina.
Kirjoittaja
viettää aikaa tuttujen kiinalaisten parissa ja seuraa Shangri La:n
syntyä. Yhteydet vuoristoon rakennetaan nopeasti ja olemattomasta syntyy pian
suuri kaupunki kuten Vantaallakin.
Kirjoittaja ei
muista aikaa, jolloin ei ollut Vantaata vaan ainoastaan Helsingin pitäjä,
Helsinge socken. Itse muistan sen hyvin ja naureskelin aikoinaan uutta käsitettä
”aito vantaalanen, En äkt vandabo”, jota
leviteltiin halukkaiden käyttöön. Olihan siinä varsinainen kaupunki, jonka
alueella ei ollut edes yhtä ainoaa hotellia…
Kirjoittajan Vantaa
on Rekolassa. Sen vieressä on Koivukylä, jossa itsekin asuin 1970-luvulla ja
elin samaa kulttuurivallankumousta kuin hänkin. Toisistaan irralliset ihmiset
asuivat pellolle kyhätyissä laatikoissa ja kantoivat sisällään kaukaisen
maaseudun todellisuutta ajalta ennen kulttuurivallankumousta, Urpo Lahtisen ja
Veikko Ennalan uutta maailmaa.
Isovanhempien
kieli ja ajatusmaailma oli jopa1800-luvulta eikä edes sen uudenaikaiselta
puolelta. Hevosella vielä tehtiin maataloushommia siinä todellisuudessa, joka
oli yhä läsnä.
Seksi on
päähenkilön eräs fiksaatio ja hän saa huomata joutuneensa syrjään sen käytännöstä,
vaikka muistot ovat yhä tuoreena mielessä, Näin tulkitsen asioita.
Tupakointi on
järjetön ja itsetuhoinen tapa, josta kertoja ei pääse irti, kuten ei Kiinakaan.
Mitä Kiinaan
tulee, se on niin sanotun puolueen aikaansaannos, joka on syntynyt nimenomaan
reaktiona sille, mihin se aikoinaan pyrki. Nyt puolue hallitsee ja päättää mitä
on olemassa ja mitä ei.
Kolmesta niin
sanotusta suurvallasta on kirjoittajan mielestä vähiten vastenmielinen Kiina.
Ehkä se sortaa vähemmistöjään, ehkä ei? Joka tapauksessa sen ihmisoikeuksien
alalla tekemiin asioihin sisältyy kymmenien ja kenties jopa satojen miljoonien
ihmisten nostaminen kurjuudesta aineelliseen hyvinvointiin. Ehkä silläkin on
merkitystä?
No, merkityksiä
syntyy ja luodaan. Suuren muutoksen aikana ne elävät päällekkäin ja limittäin.
Heinrich Heinen säkeet saksaksi ovat satakuntalaisen kulkijan mielessä todellisina
läsnä myös Kiinassa, siinä kuin Satakunnan murteella karjutut haukkumiset hevosen
huonosta ohjaamisesta perunapellolla.
Suuri rahvaan kulttuurivallankumous
oin tapahtunut niin Suomessa kuin Kiinassa ja sen kokenut sukupolvi on yhä
osittain hengissä, hautaamistaan odottelemassa. Voisiko sellaisesta kirjoittaa
historiaa?
