Tuliliemen tuttavia

 

Juutalaiset ja  muutkin juopottelemassa

 

Sergei Dovlatov, Meikäläiset. Suomentanut Pauli Tapio. Idiootti 2012, 154 s.

 

Sergei Dovlatov (1941-1990) oli dissidenttikirjailija, joka emigroitui Neuvostoliitosta vuonna 1978. Juutalaisillehan tämä oli mahdollista erityisesti ETYK:in jälkeen.

Eräästä Dovlatovin muistelmanluonteisesta kirjasta olenkin jo kirjoittanut ( ks. Vihavainen: Haun taustalla on sentään Pushkin tulokset). Se sijoittuu neuvostoaikaan ja perustuu tekijän omiin kokemuksiin. Viinalla on siinä keskeinen osa, sen kaamea varjo leviää jopa koko maan ylle.

Toki kirjoittaja itsekin on armoton juoppo ja siis alan kokemusasiantuntija. Pelin henkeen kuuluu, että viinaa ei kyllä oikeastaan saisi juoda missä tahansa, milloin tahansa ja miten paljon tahansa, mutta käytännössä näin tehdään.  Se hallitsee ja sanelee omat lakinsa.

”Meikäläiset” käsittelee kirjoittajan juutalaista sukua, joka on hänelle hyvin läheinen, kuten tuolle kansanheimolle on tyypillistä. Kuvaus lienee tahallisen hyperbolista ja henkilöt esitetään kovin eksentrisinä. Tässä on jotakin samaa kuin Isaak Babelin Odessalaisissa, joskin karrikoidumpana.

Kiukkuinen isoisä on pelottava ilmestys, eno ovela tyhjäntoimittaja, joka menestyy elämässään ja setä -tädin mies- ikuinen riitelykaveri. Isä oli kiltti, kun taas äiti kiukkuinen ja äkkipikainen. Kaikilla oli omat, tiukat mielipiteensä koko valtiosta ja elämästä yleensä. Eivät ne usein ortodoksisia olleet, vaikka eivät kapinallisiakaan.

Varsin hurja tapaus oli serkku Borja, joka joutui kovennetun kurin leirille ajettuaan humalassa erään kapteenin kuoliaaksi.

Selviytymisen mestarina Borja kuitenkin pääsi jo heti aluksi kuhertelemaan naispuolisen tutkintotuomarin kanssa ja sitten melkoisen mukiinmenevälle leirille, jonka päällikkö oli niin sanotusti elämää ymmärtävä ja yhteistyökykyinen.

 Itse asiassa leirillä saattoi olla aika mukavat olot ja siellä ryypättiin yhdessä vartijoiden kanssa. Sitä paitsi Borja valittiin tekemään tuosta erinomaisesta instituutiosta eräänlaista mainoselokuvaa ja pääsi sen mukana vähän kiertelemään muuallakin. Hän vapautuikin pian.

Viina on tärkeässä roolissa kaikkialla, kuten se Neuvostoliitossa oli. Siellähän ei olutta koskaan ollut suurempaa käyttöä varten ja viinikin oli usein terästettyä bormotuhaa -mökäöljyä. Vodkaa sen sijaan kyllä riitti ja se oli tietyllä tavalla pyhä aine.

Perestroikan aikaan todettiin, että kommunistit olivat juottaneet (vspoili)Venäjän kansan. Se oli totta. Venäläisten alkoholinkulutus per capita oli ennen vallankumousta ollut varsin pieni, kuten asia oli Suomessakin.

Tämän osoitti Irina Takala uraauurtavassa kirjassaan Veselje Rusi (Venäjän  ilo) jo 1990-luvulla. Venäjä juotettiin eli alkoholisoitiin vasta kommunistien toimesta.

Toki venäläinen juomatapa, joka tarkoitti tolkun pois ajamista, oli tunnettu jo 1500-1600-lukujen kuvauksista, joita vierailevat ulkomaalaiset kirjoittivat.

Talonpojilla ei raha kuitenkaan riittänyt juopotteluun ja yleensä he humaltuivat vain juhlissa, häissä ja hautajaisissa. Sehän kuuluikin asiaan. Suomessa juovuttiin nimenomaan häissä ja sitä paitsi älyttömiksi. Sitten alettiin tapella.

Vaikka viinaa ennen vallankumousta meni kaikkiaan sentään suhteellisen vähän, syytti intelligentsija silti jo tsaari-Venäjän valtiota talonpoikien juottamisesta: kapakka oli joka kylässä ja alkoholivero oli 1800-luvulla vielä valtion suurin tulonlähde.

1970-luvulla alkoholin kulutus oli sitten Venäjällä jo moninkertainen vallankumousta edeltävään aikaan verrattuna. Se muuten kyllä kasvoi samaan aikaan moninkertaiseksi myös Suomessa keskioluen vapauttamisen johdosta.

Mutta Neuvostoliitto oli kyllä tapaus erikseen. En ryhdy tässä selostamaan, millä tavalla. Kaikki siellä silloin käyneet tuntevat asian. Toki erinäiset suomalaiset, jotka olivat omaksuneet ehkä vieläkin hurjemman ryyppäystyylin, jossa ei zakuskoitakaan tunnettu.

Väärinkäsitysten välttämiseksi totean, että Venäjällä, toisin kuin Suomessa syntyi oikea vodkakulttuuri, jossa tuolla jalolla leipäviinillä (hlebnoje vino -vodkan virallinen nimitys) oli pöydässä kunniasija ja jossa sen siivittämänä tunnelma usein nousi kattoon ja nousee vieläkin.

Suomessa sen sijaan paloviina demonisoitiin ja sen nauttiminen muuttui, ellei nyt laittomaksi, niin vähintäänkin moraalittomaksi asiaksi, joka pyrittiin tekemään salaa. Edes ruotsalainen snapsilauluperinne ei juurtunut suomenkieliselle puolelle.

Tuloksena oli barbaria, joka puhkesi kukkaansa Neuvostoliiton-matkoilla. Siellä irroteltiin ikään kuin anonyymisti puoli-ilmaisen vodkan äärellä vintti pimeäksi. Tulokset herättivät jo kaikkeen tottuneiden kanta-asukkaidenkin kauhistuksen.

Mutta tämä on sivuseikka. Vodkan muodostama kansallinen vaara oli Neuvostoliitossa todellisuutta 1970-luvulla. Perestroikan epäonnistuneen raittiuskuurin jälkeen meno jatkui entistä hurjempana ja joka kioskista sai vodkaa mihin aikaan tahansa.

Samaan aikaan saapui sentään olut, joka tunnetusti on väkevään viinan verrattuna mainio terveysjuoma, kuten tiedämme jo Hogarthin klassisesta tauluparista Gin Lane ja Beer Street. Sitä olutta sitten neuvostojen maassa 1990-luvulla siemailtiinkin purkista jo heti aamutuimaan, töihin mennessä. Aikansa se jatkui, kunnes meno rauhoitettiin.

Dovlatovin kirja on varsoin vodkapainotteinen, kuten myös edellä viitattu ”Ulkomuseo” (Заповедник). Kirjoittaja oli alan miehiä ja mistäpä muusta hän olisi kirjoittanut. Kirjat ovat omalla tavallaan viihdyttäviä ja ehkä niissä voi nähdä kulttuurikritiikkiäkin.

Minusta hämmästyttävää kuitenkin on, että Venäjän kulttuuriministeriö nosti kymmenisen vuotta sitten venäläisen kirjallisuuden kaanoniin peräti neljä Dovlatovin teosta. Tuossa luettelossa ei muuten ollut yhtään Puškinin, Turgenevin tai Lermontovin  teosta…

Näin kirjoitin aikoinaan tuosta luettelosta:

tiistai 24. helmikuuta 2015

Venäjän kirjalliset sankarit

 

Venäjän klassikot ja kirjalliset sankarit

 

V.V. Putin kehotti jokunen vuosi sitten laatimaan ”venäläisen kulttuurin koodeksin” eli luettelon kirjoista, jotka on tunnettava tunteakseen venäläisen kulttuurin.

Opetus-ja tiedeministeriö julkaisi pian listan ”100 koululaisille ja itseopiskelijoille suositeltua kirjaa Venäjän Federaation kansojen historiasta, kulttuurista ja kirjallisuudesta”. Lista on aakkosjärjestyksessä eikä siis arvostusten suhteen erityisen informatiivinen. Voidaan joka tapauksessa todeta joukossa olevan myös melko odottamattomia nimiä, sellaisia kuin Juri Bondarjov, kahdella teoksella, samoin kuin esimerkiksi Tsingiz Aitmatov, Viktor Astafjev tai Vasili Aksjonov, kahdella kukin.

Kaikki nämä toki ovatkin tunnettuja kelpo kirjailijoita, mutta huomiota herättää, että samaan aikaan joukossa on Dostojevskilta vain yksi teos, Turgenevilta ja Puškinilta ei yhtään. N.N. Nosovilta ja S.D. Dovlatovilta sen sijaan on molemmilta neljä teosta…

Puškinin puuttumista ei selitä edes se, että runojen katsottaisiin kilpailevan eri sarjassa. Kummallista on myös esimerkiksi Lermontovin ja Tjuttševin puuttuminen. Sen sijaan luettelossa on sekä Konstantin Simonovin että Robert Roždestvenskin runoja, hyviä toki nekin.

Koska myös karjalaiset kuuluvat Venäjän federaation kansoihin, mainitaan listan eeposten osastossa myös Kalevala.

Itse tuo luettelo löytyy tästä: 100knig_rekomendovannyixmoinrf.pdf. Mukana on siis myös Dovlatovin ”ulkomuseo” (Zapovednik) ja kolme hänen muuta kirjaansa.

Neuvostoaikana hän ei saanut yhtään kirjaa julkaistuksi Venäjällä.

Niin, että kyllä kyseessä on hyvin merkittävä kirjailija. Mutta että noin merkittävä?  Ehkäpä nimenomaan venäläisen kulttuurin tuntemuksen kannalta, mitä Putin oli kaivannut.

Muuten, alkoholin kulutus Venäjällä on romahtanut, sen väitetään muutamassa vuodessa puolittuneen tai alentuneen vieläkin enemmän. Suurin esitetty luku on 80 prosenttia… Sitä paitsi on siirrytty vodkasta olueen, mikä on historiallinen mullistus.

Kaikenlaisia ihmeitähän naapurissa tapahtuu, vaikka yleensä ne ovat olleet kiistanalaisia. Tässä on joka tapauksessa muuan linkki asiaan: Alcoholic beverages (Russian market).

 

Kertausta

 

Puolentoista vuosisadan takaista Venäjää ja Eurooppaa

 

Suuret venäläiset klassikot, muun muassa Tolstoi ja Dostojevski tilittäytyivät usein kirjoissaan myös Venäjän ja Euroopan suhteeseen.

Eurooppa oli silloin maailman ehdoton johtotähti ja eurooppalaista sivistystä pidettiin yleisesti ainoana varsinaisena sivistyksenä, jonka kaikki ennemmin tai myöhemmin pyrkisivät ja tulisivat kykyjensä mukaan omaksumaan.

Lahjattomimmat kansat epäilemättä jäisivät takapenkkiläiseen periferiaan, kun taas mallioppilaat kirisivät huipun tuntumaan.

Venäjä oli jossakin määrin halunnut olla poikkeustapaus, vaikka sekin oli jo Pietari Suuresta lähtien yrittänyt kaikin voimin eurooppalaistua. Nikolai I:n kaudella se kuitenkin jo halusi eristäytyä eurooppalaisen kulttuurin uusista, liberaaleista virtauksista ja julisti omien arvojensa olevan paremmat. Näin tehtiin sekä virallisella (virallinen kansallisuusoppi -официальная народность) että epävirallisella (slavofiilit) taholla.

Kuitenkin pyrkimys eurooppalaisuuteen ja sen ihailu ja jäljittely pysyivät aina perustrendeinä. Venäjän ylimystö kilpaili keskenään eurooppalaisuudessa, yhdet halusivat olla täydellisiä ranskalaisia, toiset englantilaisia ja saksalasiahan jo olikin suuri osa etenkin yläluokan virkamiehistöstä.

Euroopan johtoasema alkoi rakoilla jo 1900-luvun alussa Yhdysvaltojen työntyessä taloudellisen kilpailun kärkeen. Kulttuurisesti sen merkitys oli kuitenkin lähellä nollatasoa siihen saakka, kun elokuvat ja muu viihdeteollisuus alkoi vallata maailmaa.

Kysymys siitä, missä määrin Venäjän kulttuuri oli osa eurooppalaista ja millainen rooli sillä saattaisi tuon maailmanhistorian etujoukon tuntumassa olla, vaivasi koko Venäjän intelligentsijaa.

Alemmuudentunteeseen pohjautuvat julistukset omasta verrattomasta paremmuudesta saivat virallisen totuuden aseman Nikolai I:n jälkeen uudelleen vasta neuvostoaikana.

Krimin sodasta vuoden 1917 vallankumoukseen ulottuvalla ajanjaksolla eurooppalaisuuden ylivoimaisuus sen sijaan vainosi niin älymystöä kuin vallanpitäjiä.

Toki esimerkiksi Dostojevski, joka muuten kyllä ahkerasti vieraili Euroopassa, oli vakuuttunut oman kansansa moraalisesta paremmuudesta, mutta monet ja kaiketi useimmat olivat toista mieltä ja uskoivat sen olevan tyhjää puhetta omien puutteiden peittämiseksi.

Gontšarovin vetelän Oblomovin vastapainona oli kirjallisuudessa saksalaista perinnettä edustava Stoltz (Vihavainen: Haun stoltz tulokset), Nikolai Leskovin (Vihavainen: Haun nikolai leskov tulokset) mainiot tyypit kuvasivat yhtä armotonta suhtautumista venäläisten vikoihin ja Aleksandr Kuprin esitti jopa täydellisen moukkamaisen venäläisen chauvinistin muotokuvan, joka kirosi myös suomalaiset (Vihavainen: Haun kuprin tulokset).

Tietenkin jokaisessa kansassa on omat hölmönsä ja konnansa. Ei ole perhettä vailla hirviötä (в семье не без урода) sanoo venäläinen sananparsi syystäkin. Venäjän kansahan on perusluonteeltaan useiden yhtäpitävien kuvausten ja yleisen elämänkokemuksenkin mukaan keskimäärin hyväluontoista ja ystävällistä.

Mutta ei tuollaisilla äärimmäisillä yleistyksillä ole paljoakaan arvoa, saati kiinnostavuutta. Kyllä kansoilla on kulttuurissaan myös tiettyjä omaleimaisia piirteitä, jotka vasta tekevät niistä mielenkiintoisia. On selvää, että ne myös ajan mittaan muuttuvat. Ajatelkaamme nyt vain suomalaista kulttuurikeskustelua vaikkapa vuonna 1955 ja sitten taas vuonna 1975.

Venäläisen suurmaailman (beau monde) suhde eurooppalaisuuteen tuolla vuosien 1856-1917 välisellä kaudella ei ole vailla mielenkiintoa, ainakaan minusta. Sitä voi sitten verrata aiempiin ja myöhempiin aikakausiin.

 Se, miten Tolstoi tai vaikkapa Dostojevski asiaa käsittelee ei anna meille tieteellistä tietoa, vaan on itse asiassa mielenkiintoisempaa.

Huomasinkin siitä jo kirjoittaneeni:

 

tiistai 16. marraskuuta 2021

Ajan kuvaa

 

Kosto on suloista?

 

Leo Tolstoi, Anna Karenina I-II. Suomentanut Eino Kalima. WSOY 1981. 492+ 427 s.

 

Monet muistavat, millä sanoilla Anna Karenina alkaa: Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, mutta jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.

Se perhe, joka romaanin alussa on katastrofin partaalla, ei ole Kareninien kunnianarvoisa perhe, vaan ruhtinas Oblonskin perhe. Perheen pää on suruton hummaaja ja velikulta, joka on sattunut unohtamaan vaarallisen paperin väärään paikkaan. Sen takia koko suuren perheen elämä on romahtamassa.

Rouva Karenina, tämä Anna toki saa loukkaantuneen vaimon -sisarensa- palaamaan järkiinsä ja kaikki palautuu taas ennalleen. Perheenpään elämäntapaan liittyvä hummailu jää taas omaan arvoonsa, eikä sitä tarvitse kostaa teatraalisella perheen tuhoamisella. Aviollisen rakkauden idylli muuttuu ehkä valheeksi, mutta ehkäpä kannattaa yleensäkin pysyä kohtuudessa, kun ihmisille vaatimuksia asetetaan?

Kuitenkin kirjan mottona on: Minun on kosto ja minä tahdon kostaa. Kyseessähän ovat itsensä Jahven sanat ja kuka ties romaanissa pyritäänkin kuvaamaan asioita nimenomaan hänen näkökulmastaan, eikä yksityisen ihmisen, jonka olisi kovin vaateliasta omaksua noin mahtava rooli.

Puškinin runoromaani Jevgeni Oneginia on joskus nimitetty venäläisen elämän ensyklopediaksi. Epäilemättä nimitys sopii sille erityisesti tuon aikakauden, varhaisen 1800-luvun osalta, jolloin kilpailijatkin ovat harvassa. Mitä tulee myöhempiin aikoihin, löytyy tuon tittelin tavoittelijoita paljonkin. Tolstoin Anna Karenina on joka tapauksessa vahvoilla silloin, kun tarkoitetaan erityisesti ns. suurmaailman miljöötä ja älymystön sitä osaa, joka eli ja vaikutti sen tuntumassa.

On sanottu, ettei romaanin päähenkilö itse asiassa olekaan Anna, vaan hänen lankonsa Levin, joka on kyllä läheisessä kontaktissa tuohon hienostoon, mutta ajattelee itse asioista omalla tavallaan ja etsii Venäjän kansalle selviytymistietä siinä uudessa maailmassa, jota rautatiet ja kapitalismi ovat nopeasti rakentamassa myös Venäjälle.

Itse romaani on kirjoitettu 1870-luvun puolivälissä, jolloin oli kulunut vasta kymmenkunta vuotta maaorjuuden lakkauttamisesta ja saksalaiset ovat hyväntuulisia voitettuaan kaikki sotilaalliset vastustajansa.

Romaanin hahmoista Karenin on se, jolle on usein etsitty esikuvaa ja löydetty sellaiseksi Pyhän synodin yliprokuraattori Konstantin Petrovitš Pobedonostsev, mies, jota aikoinaan pidettiin kaiken taantumuksen lähteenä Venäjällä ja jonka meillä Suomessakin epäiltiin itse asiassa olleen Helmikuun manifestin takana.

Kävin muuten joskus juomassa teetä hänen entisessä työhuoneessaan, jossa ihailin komeita tuon aikakauden kirjoitusneuvoja. Sellaisiin kertoo Tolstoi myös Kareninin ihastuneen.

Kareninin ulkoinen hahmo sopii kuvaan: kuolleenkalloa muistuttava pää, ulkonevat korvat, keltainen iho… Kyseessä ei siis ollut mikään naistenhurmaaja, mutta siitä huolimatta valloittava kaunotar Anna meni hänen kanssaan naimisiin. Miksi, sopii kysyä. Kukaties kunnioituksesta  Aleksei Aleksandrovitšin kuuluisaa älyä ja oppineisuutta kohtaan. Hänhän oli koko Venäjän politiikkaan vaikuttava hahmo.

Itse asiassa tuon virkamiehen oppineisuus ja ajattelu on ulkokohtaista käsiteaskartelua, jonka suhde elämään jää aina korkeintaan pinnalliseksi. Kareninissa ei ole mitään syvällistä, omaperäistä eikä aitoa. Hän on täynnä valheellisuutta, kuten kaikki muutkin Tolstoin inhoamat hahmot.

Totuudellisuus sen sijaan korottaa aina ihmistä, olkoonpa kyseessä sitten oppimaton talonpoika tai hovimies. Edellisten piirissä se on selvästi yleisempää, johtuen elämänpiiristä, jossa valheella ei pitkälle pötkitä.

Mutta miltei jokainen ihminen on monimutkainen ja ristiriitainen. Tämän romaanin päähenkilö on monien mielestä itse asiassa Levin, idealisti ja oman tiensä etsijä, joka haluaa tehdä hyvää lähimmäisilleen. Kuitenkin hänellä on monia paheita mukaan lukien aivan tavattoman lapsellinen tapa loukkaantua siitä, mikäli joku toinen saa metsästäessä enemmän saalista kuin hän. Levin on myös jopa sairaalloisen mustasukkainen.

Anna on kaunotar, jonka viehättävyys perustuu paljolta itsetiedottoman suloon. Hän on kaunis myös sisäisesti ja hyvin rehellinen. Hän yrittää rakastaa laillista aviomiestäänkin, mutta eihän se lopulta onnistu, ehkäpä juuri tuon rehellisyyden takia.

Vronski, Annan rakastaja, on loistava ratsuväen upseeri, jota on joskus verrattu Mannerheimiin. Hän on kuitenkin enemmän intohimonsa valtaama ja hylkää uransakin Annan takia. Yhteistä hyvää Vronski harrastaa hyvin innokkaasti ja rakentaa sairaalankin omilla varoillaan.

Romaanin miljöökuvaus on kiinnostavaa. Toisaalla ovat Pietari ja Moskova, joiden erilaisesta hengestä mainitaan usein tässäkin kirjassa. Toisaalla on syrjäinen herraskartano alituisine vieraineen ja lisäksi vielä ulkomaat, ennen muuta saksalaiset kylpyläpaikat. Ja tuo Venäjän ja Euroopan vertailu on käynnissä koko ajan. Ovatko venäläiset huonompia vaiko kukaties parempia? Sopiiko Venäjälle samanlainen kehitystie kuin eurooppalaisille ja jos ei, niin miksi?

Ylimystön tapainkuvaus on luku sinänsä. Ranskaa ja Englantia vastaan oli käyty sotaa vuosina 1854-56, mutta niiden kulttuurihegemoniaa se ei ollut lainkaan horjuttanut. Yhä opettavat natiivit kotiopettajattaret lapsille ranskaa ja englantia, tässä romaanissa saksa kuitenkin on syrjemmällä ja aivan ilmeisesti päähenkilöt ovat anglomaaneja, joilla kaiken on oltava englantilaista, kirjallisuudesta, hevosista ja pyssyistä aina ruokiin, tennikseen ja krokettipeliin saakka.

Kiinnostavaa on myös ihmisten ja eläinten suhteiden kuvaus. Kun Vronski ratsastaa kilpailussa hennolla Frou Frou -tammalla, muistutttaa tapahtuma elävästi seksuaaliaktia. Ratsastaja kuiskaakin yhä uudelleen intohimoisesti: rakas, rakas…

Aivan kilpailun lopullahan ratsastaja varomattomalla liikkeellään katkaisee hevosen selän ja se joudutaan lopettamaan. Tragedia on kirjan vaikuttavimpia ja Annan kohtaloahan siinä jo ennustetaan.

Mutta vielähän tässä vaiheessa siis ihmisillä elämän ja kuoleman tilit jäävät tasaamatta. Toisen osan lopulla sitten palataan taas rautatiemiljööseen, jollaisella Anna tapasi Vronskin myös kirjan alussa ja taisi imponoitua siitä, miten tämä määräsi omista varoistaan kaksisataa ruplaa junan alle jääneen rautatieläisen perheelle.

 

torstai 18. marraskuuta 2021

Tolstoin aivoituksia

 

Anna ja muut

 

Kun luin Annan Kareninan ensimmäistä kertaa joskus 30 vuotta sitten, muistan vaivaantuneeni siitä kohtauksesta, jossa molemmat rakastavaiset ensimmäisen lihallisen yhtymisen jälkeen olivat onnettomia ja neuvottomia, Annakin oli kuin metsästäjän ampuma saalis.

Kirjailija on tietenkin omien henkilöidensä demiurgi ja täysivaltainen herra, joten Tolstoin kuvausta ei auttanut vaatia muutettavaksi, jotta tästä maailman parhaana rakkausromaanista tulisi vielä hieman parempi. Tuntui, ettei minulla olisi ollut riittäviä resurssejakaan tähän eikä noina yksinkertaisina aikoina edes vielä tiedetty wokesta mitään.

Joka tapauksessa normaali odotus olisi ollut, että nainen on lemmenkohtauksen jälkeen se tyytyväinen osapuoli ja yleensäkin aina onnellisimmillaan. Mies ajattelee sen sijaan välittömästi aktin jälkeen jo muita asioita, vaikkapa nyt vain sitä, jäivätkö traktorin valot palamaan tai oliko tullut hankittua riittävästi olutta saunaa varten. Nainen saattaa pitää tätä asiain tilaa loukkaavana, mutta se on itsensä luojan järjestämä.

Yhtä kaikki, Anna ja Vronski eivät intohimosuhteessaan näytä kokeneen lainkaan varsinaisesti autuaallisia hetkiä tai sitten, mikä on luultavampaa, Tolstoi on jättänyt ne kuvaamatta.

Luulenpa arvaavani syynkin. Naineen naisen avioliiton ulkopuolinen suhde oli tuohon aikaan niin skandaalimainen asia, että mikäli sitä ylipäätään kuvattiin, oli ainakin parasta esittää se tuhoisana mielettömyytenä. Muuten olisivat syytökset irstaudesta (!!) seuranneet välittömästi ja kirjailija olisi jo tässä vaiheessa saanut siirtyä samizdat-puolelle.

Tolstoin seksuaalisuuden vastainen kausi vei hänet sittemmin kauas lunatic fringen äärirajoille. Kreutzer-sonaatin sanottiin tehneen tuhansia naisia hulluksi ja näin voi todella olla. Tässä kirjassa Tolstoi ei vielä kuitenkaan ollut löytänyt ajatusta siitä, että seksistä pitäisi kokonaan kieltäytyä.

Annan ja Vronskin tarinassa ei kumpikaan osapuoli ole itse asiassa moraalisesti alamittainen tai sitten olen käsittänyt jotakin väärin. Intohimo vain on niin voimakas, etteivät he pysty sitä vastustamaan ja sen takia etenkin Anna joutuu mahdottomaan tilanteeseen, josta ulospääsynä hän näkee vain kuoleman.

Sitä ennen hän on ehtinyt muuttua herttaisuuden perikuvasta oikuttelevaksi ja nalkuttavaksi akaksi, jonka mielikuvitus maalailee Vronskista kauhukuvia. Annan itsemurha on itse asiassa kosto Vronskille.

Joka tapauksessa myös Vronski, niin pinnallinen tyyppi kuin onkin, uhraa Annan vuoksi koko uransa ja onnensa. Itsekkyys on muutenkin hänestä kaukana.

Annan itsemurhan jälkeen Vronski lähtee vapaaehtoisena Balkanin sotaan ja kustantaa sinne omilla varoillaan kokonaisen eskadroonan. Luotia hänkin menee sinne etsimään, oikea tie halki elämän on jäänyt tämän teoksen sankariparilta löytämättä.

Levin sen sijaan, hän, joka löysi onnen ruumiillisesta työstä pellolla, aloittelee nyt perhe-elämää, mutta metafyysinen levottomuus vaivaa häntä yhä, siihen asti, kunnes hän kuulee erään talonpojan suusta aivan yksinkertaisia viisauden sanoja ja oppii ymmärtämään, että ihmisen todellinen kutsumus on elää Jumalan tahdon mukaisesti, totuudessa. Eikä sitten muuta.

Totuus ja oikeus (arvaan, että alkuteos käyttää käsitettä pravda) taas on äärimmäisen yksinkertainen asia, joka on koko ajan avoinna ihmisen edessä. Mikäli sitä sen sijaan etsii järkeilemällä, eksyy varmasti.

Tässä simppelissä ideassa voi jo nähdä sen Kristuksen opin, jota Tolstoi vuosisadan vaihteessa levitti pamfleteissaan, joita meillä Suomessakin luettiin ahkerasti. Kirkon kanssa hän ei vielä ollut avoimessa riidassa.

Valtiokin saa vielä tässä vaiheessa mestarin ja suuren anarkistin jonkinasteisen hyväksymisen. Teoksen kirjoitusaikana oli niin sanottu Balkanin kysymys noussut Venäjällä -ja Suomessakin- julkisen sanan ykkösasiaksi. Turkkilaiset rankaisivat kapinoivia slaaveja, joille taas venäläiset lähettivät vapaaehtoista apua.

Suuri yleisö oli haltioissaan tuosta vapaaehtoisliikkeestä veljien hyväksi aivan kuten sitten 2000-luvulla Ukrainassa. Tolstoi sen sijaan tuomitsi sen jyrkästi Levinin suulla. Kosto ei ollut yksityisen ihmisen tehtävä tässäkään tapauksessa. Veriset selvittelyt oli kyettävä hoitamaan valtioiden välillä ja, jos mahdollista, ilman verenvuodatusta.

Itse asiassa sota sitten syttyikin ja vuosina 1877-78 myös Suomen kaarti sai marssia Balkanin vuorilla ja sen tie vei aina Konstantinopolin porteille saakka, nykyisen lentokentän tienoille.

Levin ei löytänyt ratkaisua suuriin ja perimmäisiin kysymyksiinsä tieteellisistä tutkimuksistaan, jotka kohdistuivat venäläisen talonpojan erikoislaatuun. Hänen suorittamansa, eräänlaista ”kommunismia” lähentelevä yhteiskuntakokeilu oli pelkkä floppi ja koko tämän ajan muodikas filosofia luonnontieteineen oli yhtä tyhjän kanssa.

Uuden vakaumuksensa mukaisesti Levin sen sijaan alistui siihen, että ei järjellään käsittänyt asioita. Siitä huolimatta hän rukoili ja tunsi, ettei hänen elämänsä enää ollut tarkoituksetonta kuten ennen, vaan sillä, sen jokaisella hetkellä on nyt varma hyvän tarkoitus, joka minulla on valta kätkeä siihen.

Tähän mystiseen loppukaneettiin kirja päättyykin. Miten mahtanee olla sen pohjalta tehdyissä elokuvissa? Niitä en ole katsonut, mutta voisihan sekin olla kiinnostavaa.

 

Totuuden mies

 

Totuus, ankara totuus

 

Dostojevski, F.M., Kellariloukko (Записки из подполья, 1864) kääntänyt Valto Kallama ja Vieras rouva, kääntänyt Juho Ahava. Ex Libris 1972 (1864)

 

 Maailmankirjallisuuden kuuluisimpia ihmisvihaajia on Kellariloukon sankari, nelikymmenvuotias pikkuvirkamies, joka aivan ilmeisesti joutuu elämään palkallaan, ilman lahjuksia ja viettää aikaansa surkeassa kellariloukossa, jossakin heinätorin ja Meštšanskaja-katujen tienoilla kuten erinäiset muutkin Dostojevskin henkilöt.

Nikolai Tšernyševski katsoi, että tuon ajan ihmiset voitiin jakaa kahteen ryhmään, niihin, joilla oli varaa syödä kerran viikossa lihakeittoa ja niihin, joilla ei ollut. Palvelija tuolla kurjimuksella sentään on, mutta hänkin halveksii isäntäänsä.

Kellariloukon asukas kuuluu ilmeisesti noihin kasvissyöjiin ja on sitä paitsi incel, käyttääksemme modernia ilmausta. Hän in peräkammarin poika, äärimmäisen introvertti ja estynyt. Kaiken kukkuraksi hän rakastaa intohimoisesti totuutta.

Valkoisen miehen nerous ja tarmo oli 1860-luvulla parhaillaan luomassa maanpäällistä paratiisia, jossa kaikille olisi aineellista hyvää lähes rajattomasti ja jossa jokainen käyttäytyisi oman rationaalisesti ymmärretyn etunsa mukaisesti.

Itse asiassa tuo käyttäytymisen rationaalisuus olikin selviö: se oli yhtä vastaansanomattomasti tosi kuin aritmetiikan väite, jonka mukaan kaksi kertaa kaksi on neljä. Ihmisen oli lopultakin pakko tavoitella omaa mielihyväänsä, kun asioita tulkitsi tarpeeksi kauan, se löytyi aina kaiken takaa.

Kyseessä oli käyttäytymisen perusta samassa mielessä kuin gravitaatio selitti Newtonille maailmankaikkeuden. Itse asiassa edes tahtoa ei ollut olemassa. Kaikkialta löytyi vain syitä ja välttämättömyyttä.

Näin opetti ajan suuri viisaus, eritoten anglosaksinen utilitarismi. Edistyksen suurena symbolina tulee kirjassakin esille Kristallipalatsi, Lontooseen vuoden 1851 maailmannäyttelyyn rakennettu lasista ja raudasta koostuva ihmeellinen rakennelma, joka jo sellaisenaan symbolisoi uutta, rationaalista aikaa ja sen loistoa. Nyt sitä on muistona vain metroaseman nimi.

Kellariloukon asukki sen sijaan näkee ympärillään vain mielettömyyttä: ikuiseksi sanottu Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen liitto oli hajonnut veriseen sotaan, Euroopassa sodittiin naurettavan Schleswig-Holsteinin takia. Mielettömyys paistoi kaikkialta. E

Ja kuitenkin edistysväki nauroi ajatukselle, jonka mukaa ihminen tavoittelisikin jotakin muuta kuin omaa mielihyväänsä.

Kellarilukon asukki on jo sellaisenaan elävä todiste koko tämän maailmankuvan falskiudesta. Hän ei tavoittele mielihyvää, vaan totuutta, vaikka se merkitsisikin kärsimystä ja mielipahaa, kuten myös tapahtuu.

Kaiken takana on ylenmääräiseksi paisunut ego, joka on äärimmäisen herkkä loukkauksille. On tuskin mitään asiaa, jossa hän ei näkisi ihmisarvoaan loukattavan. Tyhjänpäiväisten idioottien valheellinen ilo ja itsetyytyväisyys herättää hänen aggressionsa, eikä hän jätä käyttämättä tilaisuutta osoittaa kaikille päin naamaa näiden vähäpätöisyyden ja ala-arvoisuuden.

Nämä itsetyytyväiset herrat perustavat koko olemassaolonsa valheellisuudelle ja, mikä pahinta, kuvittelevat olevansa suuestikin Kellariloukon asukasta parempia. Tämän elämänsisällöksi muodostuu ajatus kostosta, joka lopultakin jää puolitiehen, mutta on edes tyhjää parempi.

Kaikkein kaameimman konnuutensa päähenkilö tekee itse asiassa prostituoidulle, jonka eteen hän maalailee kuvaa siitä, miten lähellä olisi jalompi elämä, johon sankari tätä kutsuu suloisilla sanoilla, muuttuen herran enkeliksi. Itse asiassa hän toimiikin hyvässä uskossa ja ihastuu omaan hyvyyteensä.

Lopulta paljastuu totuus ja se tarkoittaa, että tämä moralisti ja hieno ihminen on itse asiassa suuri lurjus, joka totuudelliselle kutsumukselleen uskollisena pyrkii loukkaamaan uhriaan mahdollisimman verisesti.

Tämän kuitenkin onnistuu palauttaa maksu antamastaan rakkauden osoituksesta. Tuo kellariloukkolainen totuuden palvelija on turhaan yrittänyt rahalla banalisoida pyyteettömän lahjan.

Kuten tunnettua, Dostojevski edelsi Freudia tuhotessaan ylpeän eurooppalaisen hengen omakuvan ihmisyyden uutena ja entistä korkeampana asteena. Hänen obsessionsa ei ollut seksuaalisuus, vaan lahjomaton pyrkimys totuuteen.

Totuus sinänsä ei kuitenkaan ole asia, joka olisi niin paljon kaikkea muuta arvokkaampi, että sen voisi sallia työntävän syrjään kaiken muun.  Meidän suomalaisten tuntuu joskus olevan erityisen vaikeaa ymmärtää tätä. Meissä taitaa olla aika lailla kellariloukon henkeä.

Kellariloukon piirtämä irvikuva luonnevikaisesta totuuden etsijästä, jota ajaa eteenpäin kauna ja viha, on epäilemättä syntynyt todellisuuden pohjalta ja tänäänkin se on löydettävissä.

Päähenkilöltä puuttuu kaikki kyky sovitella ja antaa anteeksi. Huumori on hänelle ilmeisen tuntematon asia. Eivätkö nuo entiset koulutoverit itse asiassa olleet varsin huvittavia kaikessa itsetärkeydessään ja tyhjänpäiväisyydessään? Miksei niille voinut vain hymyillä tai vaikkapa sitten nauraa?

Useimmat pystyvätkin niin tekemään, kellariloukon loukattu asukas ei. Joka tapauksessa myös hän kuuluu todellisuuteemme ja ylistäessämme aikakautemme suuria saavutuksia, saamme olla varuillamme: virallisen falskiuden ja jokapäiväisen typeryyden ulkopuolella on aina olemassa myös toisenlaista ja vielä suurempaa typeryyttä.

Dostojevski viittasi Yhdysvaltojen sisällissotaan ja Tanskan ja Preussin sotaan. Meillä on nyt Ukrainan sota, elokapinalliset, vegaanit ja piru ties mitä. Rationaalinen oman edun tavoittelu olisi varmaankin suurelle enemmistölle suorin tie onneen, mutta eihän sitä edes haluta.

Pikkukaupunkilaisia

 

Vanha kunnon Gerbersau

Hermann Hesse, Riikinkukkokehrääjä ja muita kertomuksia. Suomentanut Kai Kaila. Kirjayhtymä n1974, 252 s.

Hermann Hesse, Kertomuksia. Valikoima ja alkusanat Pertti Lassila. Suomennokset Kai Kaila, Eeva-Liisa Manner. Kirjayhtymä 1994, 295 s.

 

 

Monella kirjailijalla on jokin nimikkoseutu, jonne hänen fiktionsa sijoittuu. On pietarilaisia, odessalaisia, kainuulaisia ja tamperelaisia kirjoja. Joidenkin maantiedekin on selkeästi olemassa ja löydettävissä ja toki jotkut ovatkin lähes silkkaa todellisuutta, ehkäpä nimet muutettuna.

Herman Hesse on kirjoittanut pari tusinaa kertomuksia, jotka on sijoitettu fiktiiviseen kaupunkiin nimeltä Gerbersau, joka asiantuntijoiden vakuutuksen mukaan on hänen eräs kotikaupunkinsa Calw, joka sijaitsee Württembergissä, ei kovin kaukana Stuttgartista.

Kyseessä on idyllinen pikkukaupunki, jossa on nykyään parikymmentätuhatta asukasta 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, johon Hessen novellit usein sijoittuvat, lienee väkeä ollut hieman vähemmän.

Hessen kertomusten henkilöt, ainakin yllä olevissa suomennosvalikoimissa, ovat yleensä keskiluokkaa, aitoja poroporvareita, puotipalvelijoita, pikkukauppiaita, kisällejä ja vastaavia, tyyppejä, joista voisi käyttää kelpo miehen (ein braver Mann) titteliä, olkoonkin, että itse piru saattaa joskus heitä vietellä tekemään tyhmyyksiä ja syntejä.

Joron jäljille joutuvat etenkin lapset ja aikuisuuden kynnyksellä olevat nuoret, jotka eivät voi vastustaa kiusausta ottaa itselleen jotakin luvatonta: vaikkapa rahaa postimerkkeihin, viikunoita isän kaapista tai pääkallokehrääjäperhosen kaverin kokoelmasta.

Pikkukaupungissa kaidalta tieltä eksyneen häpeä on hirmuinen ja sama koskee heidän omassa mielikuvituksessaan myös lapsia, joiden rikkomusten rahallinen arvo on itse asiassa mitätön. Ei kyse ole rahasta vaan periaatteesta.

Schwarzwaldin idyllisissä laaksoissa ja rinteillä intohimot riehuvat siinä kuin suurkaupungeissakin. Onnettoman tytön rakastuminen väärään henkilöön vie itsemurhaan, kaupallisen pikku laskelmoinnin ja arkisen petkutuksen falskius saattaa yksivakaisen hurskaan miehen tolaltaan ja naisten rakkauden etsintä tekee miehestä joskus perin naurettavan.

Monet näiden kokoelmien novellit käsittelevät yleisinhimillisiä teemoka ja tapahtuvat muuallakin kuin Gerbersaussa, jopa Aasiassa tai peräti Noakin arkissa. Kelpo Gerbersau antaa kuitenkin kirjoille niin sanoakseni vallitsevan sävellajin.

Luulenpa, että eurooppalaiselle lukijalle on joskus ollut kiinnostavaa lukea noita novelleja myös nimenomaan saksalaisina hengentuotteina ja kuvauksina saksalaisesta ympäristöstä.

Ensimmäisessä maailmansodassa Saksasta tuli ympärysvaltojen propagandassa Pahan valtakunta eikä ihan ilman syytä. Vallitsevassa ilmapiirissä, jossa sodan moolokin kitaan kaadettiin miljoonia ihmisuhreja, oli syyllisen löytäminen varmasti psyykkisesti tärkeä asia, vaikka oman maan rooli ei olisi ollut sen puhtaampi. Tasapuolisuuden vaatiminen tai odottaminen olisi ollut kohtuutonta.

Itse asiassa kirjoittaja eräässä vuodelta 1917 olevassa kertomuksessa nimeää kelvottomaksi Luojan luomukseksi koko eurooppalaisen ihmisen kaikessa pöyhkeydessään. Itse asiassa hän onkin ainoa, jota uuteen Noan arkkiin on päässyt van yksi kappale. Neekereitä, eskimoita ja muita on aina pariskunta, joka takaa niiden suvun jatkumisen.

Eurooppalaisen ihmisen flagellantismi ei sekään syntynyt tyhjästä enempää kuin hänen itsekylläisyytensä ja edellinen sai paljon lisäpontta maailmansodasta. Ennen maailmansotaa syntyneet novellit kuitenkin todistivat asiasta kiinnostuneille, ettei saksalaisuudessa sellaisenaan, ainakaan Gerbersaun perspektiivistä katsoen, ollut mitään vikaa.

No, toki sitä oli, mutta niinhän oli kaikkialla muuallakin. Ihmiset kaikessa itsekylläisyydessään ovat yleensä aika pikkumaisia ja typeriäkin.

Jos pieniä vikoja olikin, ei sieltä ainakaan voinut löytää tuota imperialismia tai ”hunnien” raakuutta, jotka nyt pimensivät koko saksalaisuuden maineen. Eikö ollutkin kohtuullisempaa vierittää vastuu katastrofista koko tuolle uudelle, vastuuttomalle ja aggressiiviselle eurooppalaiselle hengelle yleensä, kuin jollekin yksittäiselle kansalle?

Kokoelmien novelleissa on välillä leppeää huumoria ja usein kiintoisaa ajankuvausta. Miten niukasti tuolloin elettiinkään myös Saksan tapaisessa nousevassa suurvallassa, Suomesta nyt edes puhumatta. Ja miten ahtaissa henkisissäkin oloissa ihmiset saattoivat koko elämänsä viettää.

 Toki kirjailijan oma katse ulottuu välillä paljon Gerbersauta kauemmas, mutta kuvaavasti saattaa kirjan henkilö jostakin oudoksi muuttuneesta ihmisestä esimerkiksi sanoa, että hänet pitäisi lähettää Tübingeniin. Silloin tarkoitetaan siellä sijaitsevaa hullujenhuonetta eikä maineikasta yliopistoa, joka nykyiselle eurooppalaiselle lukijalle tulee ensimmäisenä mieleen.

Kirjallisuutena novellit mielestäni nousevat Tšehovin tasolle vain harvoin. Sellainen on molemmissa kokoelmissa oleva kertomus Kirjallinen ilta. Se on hykerryttävä tarina molemminpuolisista väärinymmärryksistä, jotka johtavat absurdiin lopputulokseen.

Asia kuvataan mestarillisesti, ilman liioitteluja ja sitäkin tehokkaammin. Henkilöt toimivat kukin oman ymmärryksensä mukaisesti, hyväntahtoisesti ja parasta tarkoittaen. Käy kuten aina. Tuloksena on komedia, joka paisuu farssiksi.

En ole perillä siitä, miten maailmansodan/sotien syttyminen vaikutti saksalaisen kirjallisuuden asemaan ja arviointiin ympärysvaltojen/länsivaltojen taholla. Arvaan, että siinä tapahtui jotakin samanlaista kuin Pietarin saksalaisvastaisissa mielenosoituksessa heti sodan puhkeamisen jälkeen vuonna 1914.

Tuolloin (kuten myös vuonna 1941) monet iät ja ajat Venäjällä asuneet keisarin uskolliset saksalaiset joutuivat epäluulonalaisiksi ja jopa pullakauppiaiden saksalaisuus kelpasi ryöstelyn ja hävittämisen tekosyyksi. Vastaavastihan yläluokan ranskalaiset harrastukset osoittautuivat heille vaarallisiksi Napoleonin hyökätessä Venäjälle vuonna 1812.

Tässähän on nyt jo parin vuoden ajan kulunut ääniä, joiden mukaan venäläinen kirjallisuus on itse asiassa Troijan hevonen ja Kremlin pehmeän vaikuttamisen väline, jota Pahan valtakunta on systemaattisesti kehittänyt jo vuosien ajan.

Kaikenlaistahan se sota teettää, vakka sitä ei kävisikään. Moskovan ja sen kätyrien uusimmat härskit edesottamukset niin Suomenlahdella kuin Kaukasuksella osoittavat taas kerran, että asialla on varsinainen Mordorin väki, joka ei kavahda mitään rikosta tai halpamaisuutta. Niitä tehtaillaan peräti valtion voimavaroin toista, rauhanomaisissa suhteissa olevaa valtiota vastaan.

On selvää, että tällainen toiminta aiheuttaa tuota kuuluisaa russofobiaa, jota sitten ihmetellään ja kauhistellaan ja halutaan jopa kansainvälisellä lainsäädännöllä kieltää, antisemitismiin rinnastettavana…

Kannattaa kuitenkin muistaa, että Venäjä ei ole sen enempää kuin aikoinaan Saksakaan mikään monoliitti, joka keskittyy vain väkivaltaan ja laittomuuteen. Sen moukkamaisilla johtajilla ja byrokraateilla on aina ollut vastavoimansa, jotka juuri ovat luoneet suuren venäläisen kirjallisuuden.

Aivan samoin myöskään Saksa ei maailmansotien puhjettua muuttunut koko historialtaan ja kulttuuriltaan pelkäksi hunnien valtakunnaksi, ei vaikka isänmaallinen kiihko sai siellä valtaansa suuren osan älymystöä, kuten kävi kaikissa muissakin Euroopan maissa.

Se toinen Saksa oli myös jättänyt lähtemättömän jälkensä sodanedelliseen kirjallisuuteen. Sieltä niitä voi yhä lukea, kuten voi myös lukea venäläisiä klassikoita. Tuskinpa siitä pahentuu.

Junia johtamassa

 

Konduktöörin muistelmat

 

Johannes Mälkönen, Viimeisellä rajalla. Vapaussoturien huoltosäätiö 1982, 240 s.

 

Tämän muistelmakirjan päähenkilö toimi rautateillä konduktöörinä, jollaien aikoinaan oli kaikissa junissa, myös tavarajunissa. Hän ei ollut vain lippuja syynäävä rahastaja.

Konduktööri eli johtaja(lat. ducere, johtaa)oli junan päällikkö ja vasta 1950-luvulla alkoi rautateillä liikkua junia, joissa sellaisia ei ollut. Moni vanhempi ihminen muistaa vielä termin ”aavejuna”, jolla viitattiin juuri sellaisiin.

Konduktööri on yllättäen sellainen sana, jota ei ainakaan yleiskielessä yritettykään suomentaa. Venäjällähän junilla on päällikkö virkanimikkeeltään, natšalnik (verbistä natšinat/natšat -aloittaa), jonka alaisina on vielä konduktöörejä (konduktor).

Englanninvoittoisessa nykykielessämme on konduktöörin titteli rautateillä säilynyt, vaikka sen sijaan ei kuitenkaan puhuta esimerkiksi tekniikassa semikonduktoreista, vaan puolijohteista, jotka ovatkin aikamme keskeisiä tarvikkeita.

Konduktööri oli kuin kapteeni laivassa ja saattaa vieläkin olla, en tunne nykyisiä systeemeitä. Ilman hänen käskyään ei juna liikkunut eikä pysähtynyt. Se oli tärkeä rooli monessa paikassa niin rauhan kuin sodan aikana.

Mälkönen palveli muun muassa Rajajoella, jonka kautta kulki säännöllinen matkustaja- ja tavaraliikenne ja hän joutui päivittäin käymään myös naapurin puolella.

Kanssakäyminen sujui keskimäärin juohevasti, toisin kuin ensimmäisinä vapaussodan jälkeisinä vuosina, jolloin rajan toisella puolella oli suomalaisista punaisista koostuvia joukkoja, jotka humalapäissään ja joskus kai selvinkin päin saattoivat järjestää melkoisia näytöksiä.

 Niitä kyllä osattiin lavastaa rajan tälläkin puolella esimerkiksi vuonna 1919, kun ryhmä kansanedustajia saapui paikalle tutkimaan oloja. Sanon varmuuden vuoisi, ettei kirja käsittele tätä, vaan myöhempiä aikoja.

Sivumennen sanoen, se porukka rajalla vuoden 1918 aikana ja jälkeen oli aika sekalaista ja suurena ongelmana siellä oli myös karkaaminen. Aate oli monelta pahoin haalistunut. Asiaa valaisevaa sikäläistä arkistoaineistoa on nyt käytettävissä, mutta en ole huomannut sen pohjalta tehdyn vielä vastaavia julkaisuja. Aikanaan ne tulevat.

Joka tapauksessa 1930-luvulla oli jo yleensä rauhallista. Silloin tällöin joku laiton rajanylittäjä sattui vielä tulemaan, vaikka raja nyt oli aivan toisella tavalla vartioitu kuin edellisellä vuosikymmenellä.

Sitä paitsi rautatieliikenne siis kulki ja kansainvälinen kanssakäyminen oli niin sanotusti normaalia, toisin kuin nykyään, vaikka rajan itäpuolella riehui punainen terrori.

Mälkönen osallistui sotiinkin konduktöörinä ja palveli muun muassa talvisodan aikana panssarijunassa. Jatkosodassa hän haavoittui jopa kaksi kertaa samassa ilmahyökkäyksessä ja joutui pois rivistä.

Rauhan aikana työ rautatiellä jatkui ja hänen junansa sai kunnian kuskata myös Hruštšovia ja Bulganinia näiden Suomen-vierailulla. Mälkönen oli konduktöörinä myös siinä junassa, joka joutui Kuurilassa historiamme tuhoisimpaan rautatieonnettomuuteen.

Onnettomuudessa Mälkönen säilytti toimintakykynsä ja organisoi pelastustöitä, joissa saatiin suhteellisen nopeasti junayhteys Tampereelle ja onnettomuuden uhreja alettiin hoitaa jo paikan päällä.

Muistelmiin liittyy myös tarinoita ruhtinaspari Demidovin elämästä ja ruhtinatar Demidovan viimeisistä vuosista Anttolassa ja Visulahdessa. Luokkaretki hovista kanakoppiin oli melkoista alaspäin menoa.

Tämä pikku kirja valottaa osaltaan maamme historiaa vähemmän tunnetusta perspektiivistä, eikä ole vaikka mielenkiintoa.

Olipa kerran Kelola, eteläisen Savon sydämessä ja siellä se on vieläkin

 

Joulu-uusinta

 

sunnuntai 25. joulukuuta 2022

Kelola on my mind

 Kelolan ukko ei enää pukkeile. Mutta eihän se joulumieli tule ilman pukkiaikojen muistelua. Tässähän tätä sitten on: 

maanantai 24. joulukuuta 2018

Joulusatu III

 

Joulusatu III

 

Kelolan ukko alkoi pikku hiljaa lämmetä joulumielelle.

Tarpeeton ja jopa aiheetonkin katkeruus lasten entisten vallattomuuksien ja lapsellisuuksien takia vaihtui taas yleiseen joviaaliin hyvämieleen, kun testosteroni alkoi lämmittää suonia kuin paraskin toksiini.

Niinpä ukko siinä lauleskeli koilatessaan heinähäkin kuormaköyttä, jolla takareen lahjasäkit oli tarkoitus köyttää kyytiin:

Polle, polle, älä aisalles kaki/ sillä huomenna on lahjoja kuorma/ hilirimpsis pistäpäs raviksi nyt vaan/ vai huomenna lahjoja kuorma…

Nythän oli niin, ettei niitä miljardeja lahjoja enää tarvinnut joka paikkaan raahata.

Logistinen ongelma oli ratkaistu elegantisti siten, että joka talossa itse perheen pää hankki paikalliset lahjat muiden avustuksella. Silloin tiedettiin, että jokainen sai mitä halusi ja tulihan tuo myös pukillekin paljon halvemmaksi.

 Mutta halusi toki pukkikin lahjoja antaa. Vasta se tekisi joulusta joulun!

Entä tuo sika sitten, muuten…? Ennen muinoin oli aina käyty saunan takana tekemässä siasta selvää ja saatu joulupöytään niin sanotusti kystä kyllä.

Mutta silloin olikin taloudessa ollut monenlaista eläjää ja lihatiinun antia oli tarvittu vielä koko kevät. Siitäpä oli monet potikat hauduteltu ja makkarat uunissa paistettu läskin ja sipulin kera.

Kyllähän tuota ajatellessa alkoi pukille tulla vesi kielelle, mutta hän muisti sitten, miten oli sian kanssa aikoinaan sovittu rauhanomaisesta rinnakkaiselosta, kunnes se karju oli kasvanut gargantualaisiin mittoihin ja elättäminen oli tullut mahdottomaksi.

Niinpä ukko oli vähin äänin laskenut sian metsään, josta sitten vallesmannin johdolla kolmen kylän hirviporukat olivat sitä metsästäneet. Niin vikkelä oli sika, joka vielä viihtyi kaikkein tiheimmissä pöheiköissä.

Ukko oli vanhemmiten alkanut tulla niin sanotusti pehmeäksi, erityisesti päästään. Sen johdosta hän yhä useammin sortui kaiken maailman älyttömyyksiin, kuten nyt sian kanssa tehtyihin sopimuksiin.

Toki se kinkku vielä ukon suussa maistui, mutta kun sen nykyään sai niin kätevästi kaupan tiskiltä. Niinpä ukko päätti, ettei tässä yhden syöjän takia ruveta teurastelemaan ja kun sianruhon osien jakeleminen joululahjojen muodossa tuntui jotenkin vanhanaikaiselta, hän hylkäsi senkin vaihtoehdon.

Sika saisi taas tulla joulupöytään tasa-arvoisena vieraana. Sehän tuntui myös hyvin nykyaikaiselta tuo tasa-arvo, vaikka ukko kyllä nyrpisti nenäänsä koko sanalle. Olivatko muka kiltit lapset ja koulukiusaajatkin keskenään tasa-arvoisia? Entä Viivi ja Wagner? Saako sian kanssa mennä naimisiin?

Nämä ja muut kysymykset ahdistivat ukon vanhaa ja pehmennyttä päätä, mutta hän ei uskaltanut tehdä johtopäätöksiä. Niin nykyaikaiseksi oli tullut ukko!

Sikakysymyksen katsoi ukko osaltaan ratkaistuksi ja siirtyi sitten talliin katsastamaan hevostaan, joka oli siellä yksikseen toljottanut ties miten kauan. Onneksi sillä toki oli käytössään automaattinen juottolaite ja häkillinen heiniä -vaikka ois lampaat syöneet. Niitähän ei nyt Kelolassa enää ollutkaan.

Ukko harjasi hevosen ja tarjosi sille sokeria. Se oli vanha tapa ja polle tykkäsi siitä, vaikka sille tulikin siitä sokerista usein hammassärkyä. Mutta eihän se itse osannut hampaita harjata eikä kukaan muukaan sellaiseen ruvennut.

No pain, no gain, tuumi polle miehekkäästi ja rouskutti sokeriaan ja pian rupesi veri kiertämään, jotta korvissa kohisi.

Nyt, joulun alla, oli ajokki sitten joka tapauksessa hyvässä kunnossa ja pollen karva kiilsi. Porot oli jätetty pois käytöstä jo hyvän aikaa sitten, koska niiden vetovoima tosiasiassa oli aika heikko. Eihän toki pelkän jäkälän voimalla paljon saatu tehoja irti järeään kauramoottoriin verrattuna. Kauroja taas porot eivät sietäneet. Se oli kokeiltu asia.

Reen jalaksetkin olivat kesän mittaan ruostuneet, mutta kun ukko karautti muutaman spurtin pihan hietikossa pelkkä paarlasti päällä, kirskahteli pian jalasten alta kirkkaita kipinäsuihkuja ja lumessa reki alkoi kulkea kevyesti kuin unelma.

Ukko kokeili vielä reen jarruja, jotka tuntuivatkin pelittävän hyvin. Lentämistä olisi sitten turha kokeilla ennen jouluaattoa. Sen mahdollistaisi vain joulun taika, jota oli toistaiseksi ilmassa vain ohuesti, eräänlaisina striimeinä vai mitä he olivat?

Vai olikos nyt sittenkin jo itse jouluaatto? Ukko etsi hätäisesti kalenteriaan ja totesi, että niinhän se olikin. Taisipa tulla kiire!

Ja jouluhan syntyi vain tekemällä ja ukko siirtyi tupaan tekemään lisää joulua. Hän lauleskeli mennessään:

Ma sydämeeni joulun teen/ ja mieleen hiljaiseen/ taas joulupukki syntyy uudelleen…

Peräkammarin kaapista löytyi oikealta paikaltaan vanha lammasturkki, jonka ukko käänsi nurin. Päähänsä hän veti reuhkahatun ja käsiin valtavat koirannahkarukkaset.

Kun jalassa vielä olivat parit villasukat ja huopatöppöset, olikin ukko valmis uhmaamaan yläilmojen viiltävää viimaa, jonka nopeus lienee ollut parikin kymmentä sekuntimetriä, ellei enemmän.

Jaa jaa! Meinasipa ukolta unohtua bakeliitistä ja guttaperkasta prässätty pakkasnaamari. Ilman sitä ei kukaan kärsi ajaa hurjaa vauhtia ilmojen halki, ainakaan nyt tulipalopakkasella.

Lapset usein kuvittelivat, että naamari oli jonkinlainen merkki valheellisuudesta, että ukko sen takia naamioitui, kun ei ollutkaan oikea pukki. Niin vähän ymmärsivät he! Ukkoa oikeampaa pukkia ei ollut olemassakaan.

Kun vielä löytyi eteisen nurkasta keppi, oli ukko valmis matkaan. Niin täpinöissään hän oli, ettei enää edes ruoka maistunut. Siinä vain hän pitkin pihaa pasteerasi edestakaisin, välillä kävi harjaamassa hevosen harjaa, välillä potkiskeli reen jalaksia ja ryki merkitsevästi.

Lapset aina luulivat, että vain heistä joulu oli jännittävä ja että ukolle eli siis pukille se oli pelkkää rutiinia. Eihän se niin ollut. Joulu oli kerran vuodessa vaan ja ukon osalta se huipentui aattoiltaan. Kyllä sitä sai aina pitkän vuoden odottaa.

Mutta vihdoin, viimein alkoi sitten hämärä laskeutua Kelolan pihaankin. Ensimmäiset tähdet syttyivät taivaalle ja yksi niistä näytti pysähtyvän kotikuusen latvaan. Se oli ollut, se kuusi, tarkoitus kaadattaa menneenä kesänä, mutta nyt ukko ymmärsi, ettei näin ollut määrätty. Tähden syttyminen oli merkki. Nyt oli lähdettävä!

Ja niin ukko istahti rekeen, veti vällyjä jaloille ja maiskautti hevoselle, ohjaksia nykäisten ja hihkaisi pari kertaa.

Polle virkistyi ja alkoi lönkötellä ja sitten ravata yhä hurjemmin. Lamperin alamäessä vauhti saatiin kohoamaan jo lähes kahteensataan, mikä oli riittävästi lentoonlähtöä varten.

Cabin crew, be prepared for takeoff,  murahti ukko partaansa ja veti sauvasta.

Reki, tai oikeastaan reet, sillä vetoreen takanahan seurasi vielä täysinäinen heinähäkki, irtosivat maasta ja matka jatkui loivasti nousujohteisena kuin vesitasolentokoneella.

Polle päästi innoissaan vähän laukaksi ja siitä johtuen heinähäkin jalakset viistivät Oravanpesien kohdalla hiukan kuusenlatvoja.

Pitää tämä käydä vaikkapa Tahvanan päivänä isännälle kuittaamassa, tuumi ukko, mutta eri nyt ehtinyt näitä murehtimaan. Keulasuuntimaksi totesi hän Väätälänmäen TV-tornin olevan kaksikymmentä astetta styyrpuuriin, mikä osoitti, että suoraan edessä loistelevat valot tulivat Sulkavan kirkonkylästä.

Tiesihän ukko sen muutenkin, mutta oli se nyt kuitenkin jotenkin asiallisen tuntuista navigoida pelkän kompassin ja lokin avulla ja merkitä tärkeitä lukemia muistiin, vaikka se tapahtuikin pitkällä viiveellä.

Mistäpähän aloittaisi, tuumi ukko ja päätti sitten, että Savonlinna se voisi olla asiallinen paikka. Niinpä vetäistiin aluksi pari kilometriä korkeutta, jonka jälkeen ukko kuulutti: Aloitamme nyt laskeutumisvalmistelut, Kaikkia pyydetään kiinnittämään turvavyönsä ja sammuttamaan savukkeensa, jollaisten poltto on kyllä muutenkin kiellettyä ja sitä paitsi aivan helkkarin typerää.

Eihän sitä kuulutusta kuullut itse pollekaan, mutta olihan jokaisen aikaansa seurattava, tarpeellista tai ei.

Niinpä alkoi tasainen liuku kohti Pitkän Pihlajaveden lumisten selkien yli, kohti kaukana häämöttäviä valoja, jotka tuikkivat kovin odottavasti.

Siellähän sitä jo istuivat isän polvella pikku Aaro ja Lennu, lattialla lauloivat kurkku suorana Anu, Möksö ja Luru, pitkin lattioita kirmasivat Susanna, Jussi ja Eero ja mitä kaikkia niitä olikaan.

Kilttejä lapsiahan ne ovat kaikki tyynni ajatteli ukko ja tunsi sydänalassaan lämpimän ailahduksen, joka ei ehkä ollut tavanmukainen rytmihäiriö.

Rekien tehdessä tasaista matkaansa kohti Kauppatoria otti ukko vielä taskustaan muistikirjan ja tavaili kaikkia niitä nimiä, jotka olisi muistettava kun sisälle mentiin. Ja olihan tässä ukon henkilörekisterissä monia salaperäisiä merkkejäkin, mitä lienevät olleet pukkeja.

Mutta se asia ei kuulusi viranomaisille, ainakaan näin jouluna.

Ja eipä aikaakaan, kun erään savonlinnalaisen kodin eteisestä kuului kopinaa. Lapset ryömivät, kuka sohvan taa, kuka sängyn alle, mutta rohkeasti, ehkä hieman teennäisenkin rohkeasti, nousi perheen pää istuimeltaan ja käveli kohti ovea.
Jännitys tiheni…!

 

Kiina, Kiina ja Kiina

 

Suomalaisten ensimmäiset Kiina-kontaktit

 

Juhani Mailasalo, Suomalaiset keisarillisessa Kiinassa. Reuna Publishing House 2024, 575 s.

 

Kirjoittaja on nuori kiinan kielen maisteri, joka on ottanut tehtäväkseen koota suomalaisten Kiina-kokemukset koko siltä ajalta, joita niitä on ollut.

Itse asiassa niitä ei olekaan vuosisatojen mittaan kovin paljon ollut sanan varsinaisessa merkityksessä. Göteborgissa majaansa pitävä Ruotsin Itä-Intian kauppakomppania kyllä suoritti lähinnä 1700-luvun puolella peräti 132 kauppamatkaa ja aluksiakin oli käytössä 37. Mukana oli noin 4000-10000 henkeä, joista kymmenisen prosenttia suomalaisia.

Ruotsalaisen Itä-Intian purjehtija  Gothenburgin kopiokin on takavuosina rakennettu ja se on jopa purjehtinut tuon vaativan reitin. Aikoinaan sen kulkeneista jopa 2000 henkeä kuoli matkalla sairauksin ja onnettomuuksiin.

Kuitenkin ruotsalaiset laivat olivat varsin onnekkaita, vain kahdeksan laivaa tuhoutui, eivätkä merirosvot saaneet saaliikseen ainoatakaan. Hieman ruutia kyllä jouduttiin joskus  polttamaan niitä torjuttaessa.

Laivat olivat sen aikaiseksi hyvin suuria, jopa yli 1000 tonnin vetoisia ja niihin mahtui valtavasti monelle teen juojalle kaivattua eliksiiriä. Myös silkkiä ja posliinia tuotiin ja tavarat huutokaupattiin Göteborgissa. Kiinalaisille taas kelpasi vastineeksi vain hopea.

Mutta millaisia olivat kontaktit itse Kiinassa? Ne olivat aika yksipuolisia ja pinnallisia, sillä Kiina ennen ensimmäistä oopiumisotaa oli sangen sulkeutunut valtakunta, joka oli kieltänyt ulkomaalaisilta kielensäkin opiskelun. Ulkomaalaiset merimiehet saivat tyytyä oleskelemaan omalla alueellaan Kantonin satamassa ja suorat kontaktit kiinalaisiin olivat vähäisiä.

Kuitenkin jo tuoan aikana saatiin aikaan ensimmäinen Kiinaa koskeva suomalainen väitöskirja, jossa tosin itse matka oli pääosassa. Seuraavia saatiinkin sitten odottaa.

1800-luvulla Kiinassa kävivät verrattain monet suomalaiset sotilaat Venäjän armeijan univormuissa ja vuosisadan lopulla sinne saapuivat myös lähetyssaarnaajat.

Sotilaat pistäytyivät yleensä muutamassa rannikkokaupungissa, etenkin Shanghaissa, jonne oli syntynyt tunnettu ulkomaalaiskortteli. Lähetyssaarnaajat tukeutuivat syvällekin Kiinaan ja harjoittivat siellä sivistys- ja humanitaarista työtä evankelioimisen ohella.

Ajan ilmapiirille oli tunnusomaista, että länsimaista sivistystä pidettiin ylivertaisena ja universaalisena ja odotettiin kaikkien kansojen ennen pitkää omaksuvan sen, mukaan lukien kristinuskon.

Juuri lähetyssaarnaajista tuli ensimmäisiä todellisia Kiinan tuntijoita, jotka myös osasivat kieltä sujuvasti ja tunsivat maata laajasti ja syvällisesti.

Tosin lähetystyöntekijöidenkin kielitaito vaihteli. Mukana oli sekä kovapäisiä Herran palvelijoita että todellisia kielineroja, joista eräskin oppi 500 kiinalaista merkkiä jo puolitoista kuukautta kestäneen laivamatkan aïkana, vaikka englannin oppiminenkin oli tehnyt tiukkaa. Sitäkin läheteille ja lähetyssaarnaajille aina opetettiin.

Mitä sotilaisiin tulee, muun muassa amiraaliksi sittemmin kohonnut Oscar von Kraemer ( ks. Vihavainen: Haun kraemer tulokset) kävi Kiinassa useammankin kerran, nimenomaan rannikolla.

Useimmat muut suomalaiset sotilaat sen sijaan saivat tyytyä tutustumaan Mantšuriaan Japanin-sodan aikana. C.G. Mannerheim sai sekä tämän kokemuksen, että myös tutustui perusteellisesti Xinjiangiin halki johtaneen kuuluisan tutkimusmatkansa aikana, jolloin hänen henkensä oli monesti vaarassa.

Kirjan kansikuva muuten esittää Mannerheimia kenraalikuvernööri Sheng Yunin luona päivällisillä. Kuva vaikuttaa manipuloidulta, kun Mannerheim on siinä ulkovaatteissaan ja karvalakki päässä, kun muut vieraat ovat illallispuvuissaan. Tekijä selittää asiaa sillä, että Mannerheim oli tulla hetkellä sairaana.

Kirjoittaja käsittelee asioita sekä teemoittain että kronologisesti ja monet henkilöt tulevat aika laajatikin esille monta kertaa. Tämä ei liene suuri vahinko siksi, että esimerkiksi lähetystyöntekijät ovat useimmille entuudestaan tuntemattomia.

Lähetystyö oli muuten sangen vaarallista ja useampi naispuolinen lähetti menettikin henkensä, ilmeisesti rosvojen kynsissä. Kuitenkin myös koko ilmapiiri muuttui länsimaalaisille paholaisille (yanggguizi) eli pitkänenille (gaobizi) sangen vaaralliseksi jo ennen boksarikapinaa.

Boksarikapinan aikana ottivat kapinalliset eli Harmonian ja oikeudenmukaisuuden nyrkit (”boksarit”) tehtäväkseenkin kaiken ulkomaalaisuuden hävittämisen.

Suomalainen tutkijakin sai taistella henkensä edestä jopa kivääri kädessä kapinallisia vastaan ja suomalaisia osallistui myös Venäjän joukoissa kapinan kukistamiseen. Tapahtuiko tuolloin Blagoveštšenskissä kiinalaisten joukkomurha ja oliko kaupungin pormestari silloin suomalainen, ei kirjassa kysytä.

Kapinan kukisti monikansallinen joukko, joka osittain lähti Saksasta kenraali Walderseen johdolla. Läksiäisiksi lausui keisari Wilhelm II kuuluisat sanansa, joiden mukaan rankaisijoiden pitäisi toimia kuin aikoinaan hunnit, jotta kiinalainen ei sataan vuoteen uskaltaisi katsoa röyhkeästi länsimaalaiseen.

Tuo sana ”hunni” tuli saksalaisille pian taas vastaan brittien propagandassa ensimmäisen maailmansodan aikana.

Jälki oli sitten tosiaankin rumaa, mutta ulkomaalaisten turvallisuus kyllä parani suuresti aina siihen saakka, kunnes uusi sekasorto valtasi maan Kiinan tasavallan aikana 1912-1949.

Varsinaiset tutkimusmatkailijat keskittyivät etupäässä Kiinan reuna-alueisiin, Mongoliana ja Turkestaniin, mutta toki heidänkin työnsä ja asiantuntemuksensa saavutti parhaimmillaan korkean tason. Ennen muutan esille tulee Suomen ensimmäinen Kauko-idän lähettiläs Gustaf Johan Ramstedt, kielinero, joka kirjoitti kiinnostavat muistelmatin. Mannerheimin retkeä selostetaan myös laajasti.

Tämä kirja koostuu sangen kiinnostavista paloista, jotka todistavat kirjoittajan suurta tutkijan ja löytäjän intoa. Siinä ei ole unohdettu taustoitusta, joka usein muodostaakin suurimman osan tekstistä, kuten Ruotsin Itä-Intian kauppakomppanian kohdalla. Se on kuitenkin tehty kiinnostavasti aja asiantuntevasti.

Kiina on suomalaisille ollut suljettu kirja 1800-luvun lopulle saakka ja on sitä itse asiassa useimmille vieläkin. Kuitenkin jo toistasataa vuotta sitten terävänäköisimmät ymmärsivät, että kyseessä on tuleva maailmanalta, jonka kulttuuria olisi opittava ymmärtämään.

Tänä päivää tämä pitää paikkansa enemmän kuin koskaan ennen. Kiinaa opiskellaan nyt yliopistoissa ja hiukkasen jopa peruskoulujen ala-asteilla. On kuitenkin selvää, että meidänkin on syytä oppia ymmärtämään sitä paljon nykyistä paremmin, miellytti se meitä tai ei.

Kiinan kielikään ei ole läheskään niin vaikeaa, kuin kuvitellaan. Aikinaan lukemani ja opiskelemani John De Francisin kiinan kielen oppikirjan (I osa 400 merkkiä) esipuheessa tekijä arvioi, että englanninkielen natiiveille venäjä on noin kaksi kertaa vaikeampaa kuin romaaniset kielet ja kiina taas kaksi kertaa niitä vaikeampaa.

Kun otamme huomioon, miten läheistä sukua englannille romaaniset kielet ovat, ei yhtälö tunnu kovinkaan pelottavalta.

Nyt Suomen nuori polvi kiinaa opiskelemaan!  Venäjää meillä jo hiukan opittiinkin, vaikka senkin osaaminen oli aivan tavattoman vähistä vielä 1970-luvulla, kun itse aloitin sekä venäjän että kiinan opinnot. Jälkimmäiset jäivät kesannolle eikä ihminen eläessään kaikkea ehdikään.

 Poikani sen sijaan saavutti nopeasti vuodessa sujuvan kiinan taidon ja puhuu lisäksi venäjää, saksaa ja monia muitakin kieliä, mutta sama ei kyllä onnistu jokaiselle. Yleensä kiinan kunnolliseen osaamiseen havaittiin suomalaisilta vaadittavan 2-3 vuoden opinnot.

Innostusta maailman ja erityisesti kaukoidän kulttuurien tuntemukseen toivottaisin nykyiselle nuorisolle. Käännöskoneet ja jokapaikan englanti ovat hienoja apuvälineitä, mutta eiväthän ne lainkaan korvaa omalla työllä hankittua asiantuntemusta. Me tarvitsemme sellaista erityisesti juuri kaukoidästä.

Mailasalon kirja on hieno saavutus alallaan ja tietystä toistavuudesta huolimatta se on jopa kiinnostava.

Houhou?

 

Joulupotpurri

 

Jouluna kun ei ole muuta tekemistä, voi vaikkapa keskittyä lukemiseen. Kirjoittelin aikoinaan aina joulukertomuksia, ja teroittelin jo kynääni taas sen tehdäkseni. Kun nyt ensin katsoin vanhempia sepustuksiani, ymmärsin, että uusista tulisi vielä huonompia. Sitä paitsi joulussa on myös jotakin ajatonta, vaikka onhan se minunkin muistini aikana jo muuttunut.

Niinpä rohkenen panna oheiseen muutamia jo vanhoja ja käytettyjä otteita jouluisista ja joulunalustunnelmaisista blogeista, härskisti itseäni lainaten.

 

Rohkenen tässä aivan aluksi lainata nyt jo valitettavasti edesmenneen ystäväni ja kaimani, sosiologi Timo Piiraisen mainiota kiteytystä joulukuusen merkityksestä: sehän on meidän toteemimme: 

Christmas tree is a totem, in the sense that the great sociologist Emile Durkheim describes a totem in his classic work Elementary Forms of Religious Life. The transition between the profane and holy gives structure and meaning to life. When the time of the holy arrives, the totem is erected, and the tribe gathers around the totem to revere it and to strengthen the social order and cohesion. The arrival of the Christmas tree brings feelings of joy and happy expectation, as it is a sign that we are about to be elevated to the level of the holy and something special will happen. Correspondingly, we feel sad and abandoned when the tree is stripped of its decorations and taken out in January, and it is evident that we must again descend to the level of the dull profane.

Nykykulttuurimme tilaa tarkastellessa on ollut aika masentavaa havaita, että yhä useampien mielestä älyllisen kehityksen huippu on, kun havaitsee, ettei joulupukkia ole olemassakaan, eikä koko joulu siis itse asiassa ole muuta kuin valetta, joten se pitäisi oikeastaan ehdottomasti jättää viettämättä.

Juhla ja pyhä ovat kuitenkin kulttuurin keskeisiä elementtejä. Niin kauan kuin ne ovat olemassa, se elää. Jossakin vaiheessa se kai myös lakkaa elämästä, tällaistakin on väitetty.

Tältä pohjalta ymmärrämme, miksi Neuvostoliitossa aikoinaan käytiin niin vimmattua taistelua joulun viettämistä vastaan ja toisaalta myös salaa tehtiin vastarintaa ja vietettiin joulujuhlaa kaikessa hiljaisuudessa. Esimerkiksi virolaisissa a myös venäläisissä muistelmissa kuvataan tätä usein.

Tältä pohjalta meidän on myös syytä katsella niitä päättömän ja aivottoman EU:n eri elimistään päästämiä lausahduksia, joissa esimerkiksi varoitetaan ollenkaan sanomasta sitä, että vietetään jotakin joulua: pyhiähän tässä vain vietetään, anteeksi nyt, että vietetään, mutta koettakaa olla huomaamatta… Tiettävästi jopa kristillisen kirkon piiristä on kuulunut varoituksia siitä, että joulun viettäminen on ei-kristillisten ihmisten läsnäolon ja ehkä olemassa olonkin takia sopimatonta…

No, joulullahan on tunnetusti esikuvansa muinaisissa talvipäivän seisauksen juhlissa, ehkäpä jopa viikinkien blot-juhla, joka lienee ollut erittäin barbaarinen, on samaa perua.

Kristillistä joulua on joka tapauksessa vietetty jo pitkälti yli puolitoista tuhatta vuotta ja tarina jatkuu. Mutta kovin ovat joulunvieton tavat muuttuneet ja yhtä muuttuvat nopeaan tahtiin -jopa viimeisten sadankin vuoden kuluessa. Vai onko muutos vain määrällinen?

Heikki Jartti, kyläkoulun opettaja kuvaa kirjassaan oikean maalaistalon joulua, jonne 1920-luvun kieltolakiaikana joutuu kaupunkilaisressukka, maisteri, joka on tuossa oudossa seurassa vähän niin kuin valkoinen mies pakanamailla.

Juurevat maalaiset käyvät saunassa, joka on sisäänlämpiävä eli siis savusauna. Kylillä on kuulemma jo toistakymmentä vuotta ollut myös uloslämpiäviä saunoja, mutta vanhoillinen isäntä ei sellaisista perusta. Uloslämpiävätkin olivat tietenkin ns. kertalämmitteisiä. Jatkuvalämmitteisethän ilmestyivät vasta sotien jälkeen.

Löylyä joka tapauksessa tuossa saunassa riittää kaupunkilaiselle yltäkyllin ja talon emäntä pesee selänkin. Tytär, paikkakunnan kaunotar, on myös samaan aikaan saunassa.

Joulukirkkoon mennään joukolla ja kilpaa ajetaan, mutta hurskautta ei näytä liiemmin olevan. Isäntäkin käy saarnan aikana hakemassa itselleen juhlajuomaa. Kieltolaki vallitsee, mutta jo kirkosta palatessa näyttää nuoriso olevan usein jo melko juovuksissa.

Joulunvietto vakavaraisessa talossa on aika yksinkertaista. Joulukuusi koristellaan tuvassa, kuten on tehty jo pari vuosikymmentä, suuressa maailmassahan tapa on jo vanha. Martti Lutherillakin lienee joulukuusi ollut.

Koristeina on herkkuja, kuten punaposkisia omenoita ja karamellejä. Siinä palavat myös kynttilät.

Joulupukki on olemassa, kuten myös uhmakkaalle pikku miehenalulle vakuutetaan. Hän ei vain näyttäydy, vaan jättää sen sijaan tupaan illalla kontin, jossa on jokaiselle lahja ja jopa kaksikin.

Perheen tytär saa pari kirjaa ja joululehden, jossa on tavaton määrä kauniita kuvia. Kelpaapa niitä sitten katsella ihmeekseen! Joku saa villasukat, joku turkislakin ja yleensä kaikki saavat jotakin pientä vaatetavaraa. Koko ruokakunnan lahjat ovat mahtuneet yhteen konttiin.

Joulun ylenpalttinen puoli näkyy ruokailussa, sekä laaduissa että määrässä. On sikaa, lammasta ja vasikkaa sekä erilaisia laatikoita. Maksalaatikko ja makaronilaatikko ovat harvinaisempia ruokia, eivätkä kaikki niitä uskaltaudu syömään, vaikka kastikkeena on sianrasvaa ja voisulaa. Lipeäkala kastikkeineen kuuluu myös asiaan. Juustoa ja voita on tietenkin pöydässä ja syövätpä monet kaiken muun ohella suuria määriä leipääkin, jota on kahta sorttia, myös hapanimelää.

 Jälkiruokana on riisipuuroa, väskynäsoppaa pannukakun kanssa ja pullakahvit nisun kanssa juodaan sitten vielä kahteen kertaan. Kaiken kukkuraksi syödään ruoan jälkeen vielä konvehteja. Mihin mahaan kaikki mahtuu, lukija ihmettelee, mutta nythän onkin joulu, jolloin saa vatsansa täyteen vaikkapa puuroa, kuten laulussa lauletaan. Arkisinhan oli tapana säästellä rikkaassakin talossa: voi tarvittiin myyntiin, vehnäjauho oli turhuutta ja riisi kallista tuontiherkkua. Mutta jouluna ei säästelty!

Joulu oli siis aika vahvasti mässäyksen juhla, kuten se on vieläkin. Nykyään kuitenkin kaikkia kesän herkkuja -kuten vaikkapa omenoita- on tarjolla ympäri vuoden, eikä niiden ilmestyminen syötäväksi keskellä talvea ole minkäänlaisen juhlan aihe eikä merkki.

Jumalisuus oli tässäkin talossa enempi ulkokohtaista. Ennen ruokaa laulettiin virsi, joka tässä tapauksessa sattui olemaan suvivirsi ja ruokarukous luettiin puoliääneen höpöttäen. Muuten taisivat kaikkien mietteet olla maallisia, kuka ajatteli pöydän herkkuja, kuka talon tytärtä, kuka joululahjojaan. Johan setä Topelius oli tämän asiain tilan todennut.

Kaikesta huolimatta joulu on myös tässä kuvauksessa hyvin erityinen juhla, johon kuuluvat omat rituaalinsa, joulukirkosta lahjoihin ja jouluruokiin. Myös mielentila virittyi arjen yläpuolelle: arkisin sopi tehdä kaikenlaista, mutta jouluna ei. Toteemin ympärille levisi tietty juhlallisuus.

Pöydässä oli myös sahtia, mutta sen vaikutuksesta ei kukaan juopunut. Ehkäpä siitä sentään hieman tuo muutoinkin jo juhlallinen tunnelma kohosi entisestään. Eihän sahtiakaan sentään ollut tapana juoda kuin juhlissa. Nyt juhlaan oli aihetta, jos koskaan! Juhlakalua ei juuri muisteltu, mutta juuri hän se joka tapauksessa niin sanotusti pyhitti koko menon. Eihän tällaista olisi voinut mihin aikaan tahansa järjestää.

Tämä kirjallinen kuvaus kuuluu vain sadan vuoden takaiseen historiaan eli aikaan, jolloin minun ikäisteni ihmisten isovanhemmat olivat jo keski-iässä. On todennäköistä, että kirjailija on siinä halunnut korostaa maaseudun tiettyä vanhakantaisuutta, näyttää siltä, että hän on kuvannut uudenaikaisempia jouluja kirjansa osissa II ja III. Täytyneepä nekin hankkia.

Joka tapauksessa kuvaus saa laajaa tukea muusta kirjallisuudesta. Tämän ajan joulu oli monille tuon köyhän aikakauden ihmisille lyhyt yltäkylläisyyden keidas niukkuuden ja ankeuden keskellä.

Ehkäpä se voi jossakin suhteessa olla sitä myös nykyään? Aineellinen niukkuus on nykyään jo harvinaista, mutta henkisesti sitä saattaa taas olla paljonkin liikkeellä.

Hyvää joulua siis itse kullekin oman toteeminsa ympärillä! Levitköön siitä se erityinen joulun henki, joka tekee tästä juhlasta erityisen, uskoipa pukkiin tai ei. Ja ainahan asiaa parantaa, jos siihen uskoo.

 

 

Pukki tulee!

 

Joulupukin todellisuus tai epätodellisuus on aikojen kuluessa herättänyt paljon keskustelua. Sitä ovat ylläpitäneet etenkin niin sanotussa filosofisessa iässä olevat lapset ja keskustelu jatkuu yhä.

Vähänkin fiksummat aikuiset ymmärtävät erinomaisesti pukin todellisuuden. Kauppamiehet kiittävät pukkia joka vuosi myynnin moninkertaistumisesta ja suuri osa miespuolisesta väestöstä tietää, että pukki on olemassa, onhan sitä tullut itsekin siinä roolissa oltua.

1950-luvun alkupuolella muistan pukin, jolla oli karvainen, musta turkki ja pitkiä piiskoja. Se uhkaili oven suusta epämiellyttävään sävyyn mutta onneksi häipyi pian talosta. Seuraavana vuonna tiesi jo pelätä moisen otuksen ilmaantumista ja yritti olla kiltimpi kuin olikaan.

Myöhemmin toimin harva se joulu itse pukin roolissa. Aluksi ansaittiin Haukka-vartiolle ja koko lippukunnalle rahaa ja sittemmin sai tässä roolissa jopa maistaa hieman väkeviä, mikä oli hyvin harvinainen tapahtuma.

Joulu toki oli täysin poikkeuksellinen päivä, silloin kaivettiin esille kaiken maailman herkut, joita oli koko syksy kerätty, jopa omenia pahvilaatikoista, jossa ne olivat odottaneet paperiin käärittyinä kohtalonsa täyttymystä. Jouluna mässättiin ja mässättiin ja ruoka oli pöydässä koko päivän.

Joulupukin tulo oli ja on yhä joulun kohokohta ja aattohan se on se todellinen joulu. Silloin koko maailma tai ainakin Suomi keskittyy iloitsemaan elämän tarpeettomuuksista eli ylellisyydestä. Ylensyönti, kuolemansynti annetaan anteeksi tänä saturnaliajuhlana, jolloin kaikki kääntyy hetkeksi vastakohdakseen. Talvipäivän seisaus antaa sille merkin.

Muinaisten roomalaisten saturnalioissa isännät leikkivät palvelijoita ja itse kukin sai lahjoja kompakirjoitusten eli epigrammien saattamana. Viikinkien blot-juhla oli karumpi ja siinä kuului olleen ihmisuhrejakin, kuten Tukholman Nationalmuseetin suuressa freskossa esitetään.

Suomessa joulua kinkun kera on juhlittu parisataa vuotta, ja joulupukki on aina käynyt lahjoja tuomassa, tosin 1840-luvulla vielä pukin hahmossa. Helsingissä toimineen ranskalaisen kotiopettajan muistelmissa on kuvaus asiasta (ks. Vihavainen: Haun leduc tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Pukki on toki aikojen kuluessa muuttunut. Minun elinaikanani se vasta sai Suomessakin tuon coca-colan punaisen hahmonsa, jonka paperille piirsi muuan amerikkalaistunut ahvenanmaalainen. Me kaikki tiedämme nyt, että pukki asuu Pohjoisnavalla, että pukin porovaljakko tulee ilmojen halki ja että pukki oikeastaan tulee savupiipusta(!) ja tuo lahjat sukkiin.

Samaan aikaan tiedämme myös, että pukki asuu Korvatunturilla ja ajelee pitkin hankia ja että hän tulee reilusti ovesta kyselemään, ovatko lapset olleet kilttejä. Ja ne lahjat eivät mahdu mihinkään sukkaan eikä kenkään…

Looginen ajattelu lähtee siitä, että jos asiat ovat tietyllä tavalla, eivät ne samaan aikaan voi olla aivan toisella tavalla. Lapselliseen eli maagiseen ajatteluun tämä kuitenkin sopii ja ainakin yhtenä päivänä vuodessa sopii itse kunkin olla lapsellinen.

Pukki on merkillinen aivokummitus, joka koko ajan on muuttanut muotoaan. Koska se kuitenkin koetaan tarpeelliseksi, meillä on lupa päätellä, että se on olemassa. Sen hahmo vain on eri kansoille erilainen:

Miten pukki risteytettiin

 

Minkä maalainen joulupukki oikeastaan on? Oikea vastaus lienee, että hän oli suomalainen, mutta nyt jo kokonaan unohdettu hahmo, josta on jäänyt vain nimi jäljelle.

Santa Claus sen sijaan on amerikkalainen, Father Christmas englantilainen, Sinterklaas hollantilainen ja tonttu ruotsalainen. Espanjassa lahjat tuovat sen sijaan kolme Itämaan tietäjää eli taikurikuningasta (Reyes magos) ja Venäjällä Pakkasukko. Miten monella tavalla asia eri maissa sitten lieneekään järjestetty, ainakin on selvää, että vuodenvaihteen tienoilla koko läntisessä maailmassa on tapana ylensyödä ja antaa lahjoja, ajankohta ja tapa vaihtelevat.

Asia ei myöskään rajoitu vain läntiseen maailmaan. Jopa Kiinassa näkee ennen joulua ja sen jälkeenkin kuvia punapukuisesta Coca-colapukista ja englanninkielistä tekstiä tyyliin Merry Christmas tai pelkkä Merry! Mitäpä väliä, eurooppalaisia koukeroita nuo sanat ovat ja tarkoittavat hyväntuulista ukkoa punaisessa puvussa.

The Spectatorissa kirjoittava Mark Forsyth on selvitellyt joulupukin tai oikeastaan Santa Clausin historiaa.

Kuten tunnettua, Santan esikuva on pyhä Nikolaus, Myrnan piispa, joka antoi lahjoja eräille köyhille tytöille myötäjäisrahastoon, että nämä pääsisivät naimisiin. John Pintard halusi palauttaa kunniaan kaupungin (entinen Uusi Amsterdam) hollantilaisia perinteitä ja aloitti kampanjan, jonka tarkoituksena oli elvyttää lahjojen jakaminen.

Kuten tunnettua itse pyhä Nikolaus ihmeidentekijä, tuo Myran piispa eli siis oikeastaan nykyisen Turkin alueella elämäntyönsä suorittanut hahmo on etenkin Venäjällä erittäin suosittu pyhimys ja muun muassa merimiesten suojelija. Hänen maalliset jäänteensä varastettiin aikoinaan ja on sijoitettu Italiaan Barin kaupunkiin.

Mutta Nikolai, sekä itäisen että läntisen kirkon pyhimys, ei ainoastaan kuollut, kuten kaikki ihmiset. Sen jälkeen hän vielä sai kokea uuden syntymän uudessa maailmassa ja paljon ihmeitä tapahtui.

Kun Sinterklaasia (ja Zwarte Pietiä) oli lanseerattu newyorkilaisille perinteiden elvyttämisenä, kirjailija Washington Irving keksi vielä huikean tarinan kattojen yllä lentävästä, porojen vetämässä reessä matkustavasta Santasta, joka heitteli lapsille savupiipun kautta lahjoja sukkiin.

Kun Santan toiminta vielä alettiin sijoittaa jouluaattoon eikä vanhaan hollantilaiseen tapaan Nikolain päivään, oli nykyajan taruolento punaista univormuaan vaille valmis. Se lienee Coca-cola Companyn mainospuolen luomus, joten Santa Claus toimenkuvineen on täysin amerikkalainen ja tarkemmin ottaen vielä newyorkilainen tuote. Toki aineksia taruun löytyy kaukaakin.

Englannissa tunnettiin siis jo sitä ennen Father Christmas, joka oli vanha ja pullea setä, mutta ei mikään lahjojen jakelija, saati että olisi lennellyt poroilla yläilmoissa ja hölmöillyt ihmisten savupiipuissa.

Forsythin mielestä Santa Claus söi Father Christmasin yhdessä ainoassa vuosikymmenessä, 1870-luvulla, mikä on kulttuuriasioissa hyvin lyhyt aika. Nyt hän vallitsee koko anglosaksista maailmaa ja paljon muutakin. Hän taitaa olla biljoonien dollarien arvoinen olento.

Santa söi myös tykkänään Suomen joulupukin, josta on jäänyt jäljelle vain nimi. Aikoinaahan pukki oli nurin käännettyyn turkkiin puettu otus, joka ei tietääkseni edes kunnolla näyttäytynyt lapsille, heittelipähän lahjoja eteisestä. Korjatkoon, jotka paremmin tietävät.

Myöhemmin pukki muuttui joulu-ukoksi, jota sanaa muistan vielä aikoinaan käytetyn. Joulu-ukko olikin aika tiukka herra, joka kuulusteli tarkoin lasten kiltteydenosoitukset mennen vuoden aikana ja valmistautui antamaan asiaankuuluvan löylytyksen tuhmista teoista. Sinterklaasilla taisi olla samoja taipumuksia. Hän saattoi jopa viedä tuhmat lapset mukanaan Espanjaan, jossa majaili.

Useimmiten kai kävi niin, että piiskat saivat jäädä kokonaan käyttämättä, vaikka muistan itsekin niitä kovasti pelänneeni. Joka tapauksessa pukki -joulu-ukko- antoi sitten lahjoja ja niistäkös riemua riitti ja tuntui ihan siltä, että kylläpäs sitä olikin tullut oltua kiltti ja palkinnot olivat sen mukaisia. Aika usein oli kyllä yritettykin.

Suomen lasten Markus-setä oli tunnetusti se, joka radiossa kertoi Joulupukin (se oli se sama ukko) asuvan Korvatunturilla, erittäin hankalien yhteyksien takana Lapissa ja tulevan sieltä vain jouluaattoisin porolla ihmisten koteihin lahjoja tuomaan.

Koska New Yorkin pukki asui pohjoisnavalla ja ajeli myös porolla, oli helppo ajatella, että kyseessä oli yksi ja sama pullea vanha setä, joka hieman muutteli muotoaan ollakseen maassa maan tavalla, kuten silloin pidettiin luonnollisena.

Niinpä suomalainen joulupukki sai joskus 1960-luvulla vaihtaa nurin käännetyn karvaisen turkkinsa kirkuvan punaiseen uniformuun ja ruveta ajelemaan poroillaan yläilmoissa. Savupiiput huomattiin sentään Suomessa aivan sopimattomiksi kanaviksi lahjojen jakamiseen eikä sukkien käyttö lahjojen vastaanottamiseen ole myöskään saanut täällä suosiota. Pieniähän ne tähän maailmanaikaan ovat.

Joka tapauksessa meidän vanhan joulupukkimme ja Santa Clausin newyorkilaisversion risteytys onnistui niin hyvin, että miljoonille lapsille ainakin Britanniassa on onnistuttu myymään ajatus siitä, että Santa (vaikkapa sitten nimellä Father Christmas) asuu Rovaniemellä luolassa ja häntä ja hänen porojaan voi siellä pistäytyä katsomassa.

Luulisi, että aivan erityisesti meidän aikanamme olisi myös aiheellista palauttaa kaikkialle maailmaan Sinterklaasin apulainen, Zwarte Piet, tuo mukava murjaanihahmo.

Itse asiassa Hollannissa näkyy ilmaantuneen mielensäpahoittajia, jotka ovat närkästyneet tumman populaatiogeneettisen ryhmän sopimattomasta presentaatiosta. En ole selvittänyt itselleni, mistä asiassa on kysymys. Kukaties apulaisen asema on Pietille alentava? Olisiko itse asiassa Sinterklaasin oltava musta ja päinvastoin?

Sitä paitsi sellainenkin ryhmä on olemassa, jonka mielestä pukin (!) maskuliinisuus on sopimaton asia. Niinpä on jo keksitty Joulumuori ja Santa Clarakin taitaa olla jo tulossa. Oikea Clarahan oli Fransiskus Assisilaisen seuraajia ja oman klarissalaisen sääntökunnan perustaja. Hän näyttäisi olleen aika tiukkapipoinen abbedissa. Ehkäpä tulevaisuus kuuluu hänelle ja tämä tolkuton lahjatuhlaus vihdoinkin lopetetaan?

 

Santa Claus on jo Suomen lapsille tutumpi kuin Korvatunturin ukkorahjus. Jotakin suomalaistahan hänen hahmossaan voi kuitenkin katsoa olevan, kun sen kerran loi muuan ahvenanmaalaislähtöinen taitelija (ks. Vihavainen: Haun season's greetings tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Olisi kiinnostavaa tietää, miten kauan tämä coca-colapukki elää ja missä vaiheessa sen korvaa jokin uusi luomus. Saattaapa olettaa, että koko pukin nimen mainitsemisestakin tulee vielä jonakin päivänä tabu ja tiedostavat ihmiset pilkkaavat niitä, jotka kerran siihen uskoivat.

Mutta eletään nyt vielä tässä ajassa ja uskotaan pukkiin! On se paljon hauskoja hetkiä tuonut mukanaan!

Jännittävää pukin odotusta itse kullekin!

 

Hyvää joulua

 

Joulu, monissa kielissä sama kuin (Kristuksen) syntymä (Natale, Noël, Рождество) on pyhä asia ja sen muistoksi vietetty päiväkin on yhäkin aivan erityisen vankasti pyhitetty. Mammonismi ei näköjään ole asiaa kokenut lainkaan ongelmallisena.

Toki keskitalven juhlaa on vietetty iät ja ajat kaikkialla lajitoveriemme piirissä. Roomalaisten saturnalia huomioi Saturnuksen eli Kronoksen synkän vallan päättymisen ja lupauksen voittamattoman auringon, Sol invictus, paluusta. Saturnalia-juhla oli juopottelun ja lahjojen jakelun aikaa. Viinkinkien blot-juhla oli kenties ihmisuhreineen juuri niin kaamea, kuin Tukholman Nationalmuseetin skandaalimainen fresko sen esittää.

Barbaarinen joulu (vrt.  Yuletide) on saanut antaa tilaa armorikkaalle Kristuksen syntymäjuhlalle, joka on koko kristinuskon nurkkakivi: Jumala tuli ihmiseksi.

Koko ideahan on puhtainta mystiikkaa eikä se ole järjellä ymmärrettävissä eikä näin ole tarkoituskaan. Pyhä Tertullianus kiteytti asian sanomalla Credo quia absurdum, uskon koska se on mieletöntä. Kyseessä on pyhä mysteeri, jollaisista venäjän kielessä käytetään sanaa tainstvo, salaisuus.

Väitetään, ettei Tertullianus oikeastaan tarkoittanut sitä, että mielettömyys olisi argumentti asian oikeellisuuden puolesta, vaan tokaisi tuon vain vihapäissään, mutta tämä on nyt sivuseikka.

Myös kaikki joulun henkilöt ovat saaneet pyhityksen lumipalloefektin tavoin: neitsyt Mariasta on tullut pyhä, samoin pyhän perheen päästä eli kirvesmies Josefista ja jopa Marian äidistä eli Jeesuksen mummosta Annasta. Tämäkään ei ole vielä riittänyt, vaan myös kolmea itämaan tietäjää on kunnioitettu pyhinä ja mikäli Jeesuksen hyödyntämästä seimestä on löytynyt palasia, ne ovat taatusti olleet myös pyhiä.

Ihmisten pyhä yksinkertaisuus on levittänyt ajatuksen pyhyydestä myös sinne, minne se ei oikeastaan millään logiikalla kuulu. Kun Jumala tuli ihmiseksi, hän tuli tämän lajin yleisesti edustamaan hahmoon, muuten asiassa ei ole mieltä.

 Mitä tulee perheenjäseniin, on syytä olettaa, että hekin olivat tavallisia ihmisiä, hyvässä ja huonossa. Jooseppi saattoi olla hyvinkin pätevä kirvesmies ja Maria ehtoisa emäntä, mutta Jeesuksen syntymän jälkeen he elivät normaalia avioelämää päätellen siitä, että Jeesus sai ainakin veljen ja kai parikin.

Marian neitseellinen viattomuus oli, kuten ihmisille yleensäkin on ominaista, ikäkausikysymys. Jeesuksen synnyttäminen lienee tapahtunut kolmetoistavuotiaana, on joku päätellyt. Koska Mariaa ei ollut seksuaalisesti herätetty, hänelle oli vieras se hekuma, joka saattaa hyvinkin päästä rengistä isännäksi, kun se aika tulee.

Neitseellisyys tässä tapauksessa, kuten yleensäkin viittaa nimenomaan tiettyyn lapsellisuuteen, kokemattomuuteen. Se on valloittavaa omalla tavallaan. Vain lapset pääsevät myös Narniaan, kuten C.S. Lewis on huomauttanut. Sen jälkeen alkaa eräänlaisen tylsyyden lisääntyminen. Siksi joulu on nimenomaan lasten juhla, heitä me silloin kunnioitamme, kun muulloin tyydymme vain rakastamaan.

Minusta Maria pyhyydessään muistuttaa antiikin jumalia siinä, että hän edustaa oman ikäkautensa verran ja tietyt hetkensä vain silloin täydellisyydessään mahdollista yhtä inhimillisyyden ulottuvuutta. Parhaimmillaan se on yhtä kaunis kuin katoavakin: lapsuuden maailma.

Feministit ovat jauhaneet kaikenlaista roskaa neitsyydestä ja patriarkaatista, mutta Marian tapauksessa kyse oli nimenomaan Jumalan tulosta ihmiseksi, lapsen syntymän ihmeestä. Sen muistoksi ja kunniaksi me joulua vietämme, tai ainakin muun muassa siksi.

Tietysti jouluun kuuluu myös kilpaileva sankari, eräänlainen satyyrihahmo: joulupukki. Suomen kielen sana liittyy vanhoihin talonpoikaisiin leikkeihin, mutta nykyään pukki on itse asiassa ukko niin Suomessa kuin monessa muussakin maassa. Italiassa hänen nimensä on Babbo Natale ja hän on aivan saman näköinen kuin Coca-Cola Companyn luoma hahmo muuallakin maailmassa. Sehän syntyi 1930-luvulla ahvenanmaalaista syntyperää olleen piirtäjän toimesta (ks. Vihavainen: Haun santa claus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Joulupukki, josta välillä on haluttu käyttää sanaa joulu-ukko, on itse asiassa myös aivan sukupuoleton olento, lihava ja joviaali äijä, joka on seksuaalielämänsä päättänyt jo ajat sitten. Sen sijaan hän rakastaa molempia sukupuolia edustavia lapsia aivan pyyteettömästi.

Toki myös Myrnan piispa, Pyhä Nikolaus on sotkettu jouluun ja tuo lahjoja jakeleva prelaatti ja ihmeidentekijä on nyt kaikkialla Jeesuksen kova kilpailija, ei suinkaan pelkkä kumppani, saati apulainen. Asian voi havaita vaikkapa Kiinassa.

No, tästä kulttuurin rappion ilmenemästä tekee mieli käyttää nimikettä traaginen tyhjänpäiväisyys. Ihmisellä on kuitenkin kyky paljon enempään kuin omaan fiksuuteensa rakastuneet änkyrät edes osaavat anoa tai ymmärtää. Sääli.

David Strauss, joka 1800-luvun puolivälissä tarkasteli kriittisesti Jeesuksen elämää ja uskontoa yleensäkin, ymmärsi, että kyseessä on ihmisen omien tuntojen ja tarpeiden luomus, jonka arvo riippuu sen luojista itsestään.

Straussin oma yritys luoda luonnollista uskontoa, jossa hartaus kohdistuisi arkipäivän ja yleensä elämän ymmärtämiseen ihmeelliseksi kaikessa konkreettisuudessaan, ei ottanut tulta. Se on aivan liian vaativaa massoille, jotka mieluummin palvovat puunpalasia ja luunkappaleita ja löytävät sitä kautta pyhyyden kosketuksen, kukapa tietää.

Canterburyn tarinoissa pyhiinvaeltajien mukana kulkee pyhäinjäännösten kauppias, jolla on mukanaan säkillinen sianluita. Sellaisten kautta lienee monikin saavuttanut kosketuksen pyhyyteen, toivomme.

Nykyinen joulumme on synkretistinen juhla, jossa pyhyys ilmenee lähes vain siinä, että kaupat on kerrankin suljettu. Lienee odotettavissa, että ne ennen pitkää pidetään auki myös jouluisin, sillä muuhan voisi loukata joitakin tomppeleita. Asia on ymmärrettävä.

Mutta eipä mennä asioiden edelle. Hyviä pyhiä vain nyt itse kullekin! Joulu on ainakin vielä pyhä, eli erilainen ja sellaiseksi rajattu. Yölläkin saa syödä ja joidenkin tulkintojen mukaan saa aamullakin olla hutikassa. Tämä lienee kuitenkin pakanallinen tapa ja ennen uutta joulua eli uudenvuoden päivää (ajanlaskummehan alkaa Jeesuksen syntymästä) saamme ehkä taas valitettavasti lukea lehdistä ns. berserk-tapauksista.

Luoja niiltä meitä kaikkia varjelkoon! Rauhallista joulua!