Kun itsenäisyydestä äänestettiin

 

Merkittävä äänestys

 

Harvan parlamentaarisen äänestyksen kunniaksi muistopäivää vietetään. Sitäkin omituisempaa on, että tuo äänestys paljasti, että oltiin mahdollisimman kaukana yksimielisyydestä.

6.12.1917 annettiin Suomen itsenäistymistä koskevan senaatin esityksen puolesta 100 ääntä ja sitä vastaan 88 ääntä. Jotkut eivät viitsineet vaivaantua tai kukaties muuten pitivät äänestämistä turhanaikaisena, ehkä jopa vaarallisena.

Tasan puolet koko eduskunnan jäsenistä kuitenkin äänesti Suomen itsenäisyyden puolesta ja sen katsottiin riittävän. Asiaa ei siis pidetty niin tärkeänä, että sen ratkaisemiseksi olisi vaadittu 3/4 enemmistö, puhumattakaan 5/6 enemmistöstä kiireelliseksi julistamisen puolesta.

Mutta läpi siis meni, että hujahti eikä esitystä lepäämään jätetty. Oppositiolla oli ollut oma esityksensä, jonka mukaan suomalaisten ei sopinut omin päin asiasta päättää, vaan se olisi tehtävä läheisessä yhteistyössä emämaan kanssa.

Tuollaisesta yhteistyöstähän senaatti oli kieltäytynyt, eikä se koskaan hyväksynyt matruusi Pavel Šiškoa (nimestä päätellen ukrainalainen) Suomen kenraalikuvernööriksi, vaikka tämä yritti sitä asemaa tavoitella. Bolševistisen ylivallan tunnustaminen nyt ei vain kerta kaikkiaan sopinut porvarilliselle maalle, mitä tuskin kukaan osasi ihmetelläkään.

Sosialidemokraatit sitten ryhtyivät puolestaan tuohon kaipaamaansa läheiseen yhteistyöhön emämaan, nyt jo entiseksi emämaaksi julistetun Venäjän kanssa. Aseita saatiin valtava määrä, aina tykkeihin ja lentokoneisiin saakka ja voitto näytti varmalta.

Köpelöstihän siinä sitten kävi ja syystä todettiinkin sitten SKP:n julistuksessa 30.11.1939, että Suomen vallankumous jäi vuonna 1918 kesken siksi, ettei puna-armeija ollut kyllin vahva sitä takaamaan. Nyt se sen sijaan oli, eikä vallankumouksen voittoa voisi estää mikään.

Mutta ihmeitä tapahtuu historiassa, vaikka ne harvinaisia ovatkin ja talvisota oli yksi sellainen tapaus.

Ei muuten kannata unohtaa, että myös Mannerheim talvisodan ensimmäisessä päiväkäskyssään julisti, ettei tämä sota ollut ”mitään muuta kuin Vapaussotamme jatkoa ja sen loppunäytös”. Tämä oli jo bravadoa ja hän meni muutenkin hyvin vaaralliselle alueelle. Sotiemme aikana ei tämän jälkeen enää koskaan vedottu vuoden 1918 Vapaussodan muistoihin.

Kansa oli nyt yhtenäinen ainakin niin suuressa määrin kuin sopi toivoa ja sikäli kuin noita kommunistiänkyröitä oli ja ne kyllä tiedettiin, he pitivät nyt viisaimpana pitää suunsa kiinni, vaikka mieli olisi tehnytkin ihannevaltioon, jossa toteutetun suomalaisten kansanmurhan meikäläinen aatteen mies ilman muuta ymmärsi parjaukseksi.

Vaikeasta alusta huolimatta Suomi oli kuin olikin sitten vuonna 1918 itsenäinen ja sellaiseksi jäi myös toisen maailmansodan päätyttyä, ”uusien vapaussotien” jälkeen. Sitä ei kannata pitää itsestäänselvyytenä. Kyllä sen vuoksi moni kynsi kylmeni ja tulos olisi voinut olla aivan toinen.

Tuo vuoden 1917 äänestys, jonka tulos siis oli 100-88 ei sellaisenaan, nimellisesti, ollut kiista itsenäisyyden ja riippuvuuden kannattajien välillä. Asiallisesti se kyllä sitä oli ja se ymmärrettiin yhtä hyvin kuin sitten talvisodan aikana sekin, että se ”Suomen kansanvaltainen tasavalta”, jota Otto Ville Kuusinen johti ja jolle lahjotettiin koko karjalankielinen Itä-Karjala, olisi itsenäinen vain nimellisesti.

Samalla ymmärrettiin myös, että se joukkomurha, jota Itä-Karjalassa oli suoritettu välittömästi ennen sotaa, tulisi tuossa uudessa tasavallassa varmasti jatkumaan entistä kiihkeämpänä. Eipä asiaa erityisesti edes salattu.

Tämä on syytä muistaa, kun taistelijoiden motivaatiota yritetään ymmärtää. Kesken jääneen vapaussodan tilit eivät olleet vielä tasan, vaan sen aloittaja oli kärsinyt paljon enemmän ja janosi kostoa.

Suomi olisi voinut jo vuonna 1918 tai viimeistään 1920-luvun alussa olla osa Venäjää lyhyen itsenäisyyden jälkeen, ellei Saksa olisi pakottanut bolševikkeja Brest-Litovskin sopimukseen, jossa tämäkin asia ratkaistiin. Toki sillä oli asiassa omat intressinsä ja palkankin se halusi, vaikka puhuminen Suomesta Saksan ”alusmaana” on pelkkää sanamagiaa.

Kuten Paasikivi totesi, joka tapauksessa Saksasta aina selvittäisiin. Lenin-setä ja hänen seuraajansa olivat Suomen kannalta toisenlaista porukkaa.

Kuten tunnettua, Suomen itsenäisyyttä juhlittiin aluksi Vapaussodan symbolisena päättymispäivänä 16.5. Kun presidentti Ståhlberg runnoi juhlat tapahtumaan tuon 6.12.1917 pidetyn riitaisen äänestyksen päivänä, hän edusti linjaa, jota ei suuri osa maamme väestöä voinut lainkaan sietää. Sodassa oli sentään annettu, jos otettukin suuri määrä ihmisuhreja. Johan niiden veri huusi maasta.

Mutta talvisodan aikana ymmärrettiin, että menneet on kuitattava menneiksi ja Vapaussodan päivää lakattava pitämästä armeijan lippujuhlapäivänä. Vapaussotahan hoidettiin loppuun koko kansan tuella ja sen tuen säilyttäminen oli maalle elinkysymys.

Toki me itsenäisyyspäivänä yhä uudelleen palaamme talvisotaan ja erityisesti jatkosotaan. Sen sijaan vuoden 1918 sota jää silloin vaille huomiota, mikä asiallisesti on kyllä väärin. Olisi joka tapauksessa yhä kiusallista muistuttaa maan suurinta puoluetta sen rikollisesta menneisyydestä ja yhtä ikävää on muistella niitä lahtauksia, joita silloisessa kiihkossa tehtiin.

Katsottakoon siis vain ”Tuntematonta sotilasta” ja luettakoon yhä uudelleen sen viimeistä sivua, jonka viittaamia asioita tuskin koskaan näkee käsiteltävän.

Oleellista ei ollut, mitä aurinko oli muka sanovinaan tai edes se, että nuo henkiin jääneet miehet olivat hyvin vaikuttavia hahmoja juuri olemalla kaiken jälkeenkin ”aika velikultia”. Oleellista oli taas kerran itsenäisyyden säilyttäminen.

Asia oli tietenkin kehystetty jo kolmen suuren välisissä neuvotteluissa ja viime kädessä se ratkaistiin Iosif Vissarionovitšin työhuoneessa. Silti kaikki olisi mennyt toisin, jos rintamalla ei olisi ollut miehiä vaan pelkkiä housuja, hameista nyt puhumatta.

Tänään aion illemmalla nauttia fingerporillisen Marskin ryyppyä. Tykkään siitä ja otan sitä lähes viikoittain myös lounaalla Suomalaisella klubilla.