Omituinen mestari

 

Suuren saatanan roolissa

 

Markku Heikilä, Jussi Halla-aho. Elämäkerta. Readme.fi 2025, 448

 

Suurista suomalaisista vaikuttajista on tapana tehdä aina elämäkerta. Joistakin, kuten Tannerista ja Mannerheimista on tehty useitakin moniosaisia elämäkertoja, vieläpä tieteellisellä otteella ja runsaiden lähdeviitteiden kera.

Hyvä elämäkerta on samalla ikkuna aikakauteensa ja luulen, että suuri enemmistö historiaa harrastavista kansalaisista hankkiikin tietonsa menneistä ajoista lähinnä tätä reittiä. Ei se hullumpi tapa olekaan.

Hieman toinen juttu ovat sitten aikalaiselämäkerrat ja varsinkin ns. vaalikirjat, joissa sankari esittelee näkemyksiään. Usein ne ovat aivan kevyttä tavaraa ja silkkaa panegyriikkaa. Toisaalta ilmestyy joskus myös sellaisia ”elämäkertoja”, joiden missiona on nimenomaan kohteensa tuhoaminen ja häpäisy. Keinojahan aina löytyy, kun tahtoa riittää.

Jussi Halla-aho on suunnilleen samaa ikäluokkaa lasteni kanssa ja tässäkin mielessä tuntui hieman omituiselta lukea hänestä tehtyä elämäkertaa. Sitä paitsi hän on yhä aktiivisesti mukana politiikassa, joten pyrkimystä puolueettomuuteen ei ole syytä odottaa.

Joka tapauksessa pidin kiinnostavana tutustua tähänkin politiikkamme hahmoon, joka sentään on arvioitu niin merkittäväksi, että muuan toimittaja oli ennen tätä kirjaa vaivautunut kirjoittamaan hänestä kirjan itse kohdetta edes haastattelematta.

Jo pikaisen silmäilyn perusteella tuo kyhäys osoittautui läpeensä typeräksi hyökkäykseksi, jossa poliittisesti tarkoituksenmukaiset vihjailut oltiin ottavinaan täydestä todesta.

Koska tuon lajin propagandaa oli jo riittävästi tarjolla mediamme hihamerkkiosaston taholta, oli sen informaatioarvoa pidettävä olemattomana. Heikkilä sen sijaan on ainakin haastatellut sekä kohdettaan että muita tämän uraan ja elämään läheisesti liittyviä henkilöitä. Asianmukaisen kritiikin kera nautittuna siinä näytti olevan tarjolla ainakin mahdollisuus oppia jotakin uutta.

Melko kiinnostavaa tietoa kirjasta löytyykin koskien sekä päähenkilön arvioita erilaisista asioista, että politiikan toimijoista. Puolueen sisäiset henkilösuhteet ja suuntaukset saavat valaistusta ainakin yhdeltä suunnalta ja myös Halla-ahon persoonallisuus saa uutta valoa.

Ilmeistä on, että tässä tapauksessa kyseessä päähenkilöllä on jonkinasteinen taipumus autismiin, joka ei ole niinkään harvinainen itsenäistä ajattelua edustavien ihmisten keskuudessa. Pikemminkin päinvastoin.

Politiikka on mahdollisen taidetta, mikä käytännössä merkitsee sitä, että periaatekysymykset yhä uudelleen madaltuvat taktisiksi kysymyksiksi ja kiinnostus itse totuuteen ja aatteeseen peittyy niiden alle tai häviää kokonaan.

Näinhän jossakin määrin tapahtui ns. suomettumisen aikana, jolloin ”isänmaallisuus”, sikäli kuin sanaa siedettiin, alkoi tarkoittaa samaa kuin toimiminen niissä rajoissa, jotka Moskovasta käsin asetettiin. Kuten J.K. Paasikivi kirjoitti, meidän oletettiin asettuvan mahalleen maahan syntejämme katumaan ja ottavan päällemme syyn kaikista maalle koituneista onnettomuuksista.

Sellainen tuhoaisi kanamme sielun, pohdiskeli tuo vanhasuomalaisuuteen uskonut valtiomies ja politiikan veteraani. Totuus oli kuitenkin eri asia kuin sellainen versio siitä, joka parhaiten meni kaupaksi vaalikarjalle ja imarteli sen itsetuntoa. Se oli pidettävä mielessä.

Jotain autismikirjon tapaista näyttäisi olevan yleensäkin takana niiden henkilöiden käytöksessä, jotka eivät halua elää valheessa ja töksäyttävät suoraan, miten asiat heidän mielestään ovat. Halla-ahoa vielä selvempänä esimerkkinä asiasta näyttäisi olevan Teemu Keskisarja, todellinen älykkö ja erinomainen historian tuntija, jonka ”rahvaanomaisia” ilmauksia itsensä hienommaksi tunteva väki ei voi sietää ja pelkää niiden tarttuvan imagoonsa.

Politiikkaa ei normaalisti tehdä rehellisyys edellä. Menestyäkseen on puolueiden laadittava sellainen poliittinen paketti, jonka mahdollisimman suuri yleisö haluaa ostaa. Kyseessä on ennen muuta imago, se, miltä puolue haluaa näyttää ja millaiseen joukkoon sen kannattaja haluaa samaistua.

Asian seurauksiin kuuluu muun muassa se, että yli puolet kansasta ilmoittaa kannattavansa oikeistolaisia arvoja, mutta suurin osa äänestää niiden vastaisesti. Tietenkin asiaa voidaan selittää myös tyhmyydellä, mutta se on kovin laaja käsite ja sen käsittäminen syyksi olisi hankalaa. Kyseessä on lähinnä ns. välttämätön edellytys. (ks. Vihavainen: Haun tyhmyys tulokset ).

Tässäkin tietysti toimii se vanha totuus, että ihmisistä vain pari prosenttia ajattelee itsenäisesti ja reilusti yli 90 prosenttia yksinkertaisesti seuraa kellokkaitaan kuin mäkättävä lammaslauma. Itsenäisesti ajattelevat ja vieläpä ajatuksistaan suoraan kertovat ihmiset ovat tässä joukossa kummajaisia, joita sekä pelätään, että inhotaan.

Halla-aho on tämän kirjan valossa introvertti, joka on yleensä jäänyt syrjään joukkokokemuksista ja viihtyy erinomaisesti yksinään. Tunnen tyypin aika läheisestikin. Politiikassa vastustajille sellainen tarjoaa loputtomasti aiheita, joihin tarttua ja joita yhä uudelleen esille nostamalla voidaan yrittää niin sanottua luonnemurhaa. Esimerkkejä lienee tarpeetonta taas kerran esittää.

Entä Halla-ahon omat mielipiteet? Maahmmuuttokriittisyys on tunnetusti hänen omin alueensa, jonka hän nosti esille jo silloin, kun se oli mitä epämuodokkain ja tarjosi tyhmille ja epärehellisille toimittajille runsaasti tilaisuuksia syyttää kuulumisesta itsensä saatanan leiriin eli ”fasisteihin”.

Lehdistön ala-arvoista roolia näissä yhteyksissä olen käsitellyt niin monta kertaa, etten viitsi siihen enää puuttua. Totean vain, että itsekin, ”hommaforumista” mitään edes tietämättä kirjoitin valikoimattoman maahanmuuton vaaroista jo kirjassani ”Länsimaiden tuho” (2009).

Siitä sai heti vihat niskaansa ja erilaiset akateemiset ääliöt jopa lakkasivat tervehtimästä, mikä ei toki erityisemmin haitannut. Asia kyllä ihmetytti, sillä olin kuvitellut yliopistomaailman olevan aivan toisella älyllisellä tasolla. Mutta tämä nyt oli vain oire uudesta ajattelusta pienessä piirissä.

Halla-aho julkisuuden henkilönä sen sijaan vedettiin yhä uudelleen valtakunnan korkeimmilla forumeilla tilille kaikista vähäpätöisimmistä ja yksityisimmistä nuoruuden blogikirjoituksistaan ja hänestä leivottiin suuri saatana ja periaatteeton populisti, jonka ajama maahanmuuttopolitiikka perustui tietenkin vain rasismiin, mihinlkäs muuhunkaan.

Kansan keskuudessa edes jonkinlaiselle valtion maahanmuuttopolitiikalle oli paljon tilausta, mitä ei kannata ihmetellä. Vielä 10-15 vuotta sitten elimme etsikkoaikaa, jolloin olisi ehdottomasti vaadittu maamme maahanmuuttopolitiikan tavoitteiden ja keinojen linjaamista. Kehitykseen olisi myös vlitu vielä tahokkaasti vaikuttaa.

Sen sijaan täytettiin asiaan liittyvä keskustelu demagogialla ja kummallisella hyvesignaloinnilla, jossa ei millään tavoin otettu huomioon sitä, että kyseessä olivat peruuntumattomat prosessit, joiden maksajiksi joutuisivat tulevat sukupolvet vuosisadasta toiseen.

Mutta demagogia lähti siitä, että jos asiassa ei saanut olla ongelmia, niin sinä ei ollut ongelmia. Sellaisia olivat vain omat, pahat ihmisemme.

Nyt tässäkin asiassa on saatettu jo ylittää keikahduspiste ja olemme saaneet nopeasti kasvavan rinnakkaisyhteiskunnan, jonka integrointi omaan kulttuurimme on tuskin enää mahdollista.

Tällaisen epäilyksen esittää kirjassa myös Halla-aho, joka pohti masentuneena sitä, ettei kenties ollut enää rehellistä ainakaan luvata kansalle olennaisia muutoksia, koska ne eivät ole realistisia.

Joka tapauksessa on ainakin mahdollista yrittää pitää ongelmaa aisoissa ja hidastaa sen pahenemista. Sitähän nyt yritetäänkin.

On vaikea sanoa, millaista maahanmuuton kehitys olisi ollut ilman Halla-ahoa. Syystä tai toisesta meidän tilanteemme ei joka tapauksessa ole vielä yhtä paha kuin monien muiden Euroopan maiden.

Ongelmien tunnustaminen ongelmiksi näyttää kuitenkin jo alkavan tulla yhä normaalimmaksi, vaikka esimerkiksi Tanskan politiikka kuulostaisi jostakin syystä tässä maassa vielä kovin radikaalilta.

Mutta kehitys menee eteenpäin ja suurelta osin saamme siitä kiittää poikkeusihmisiä, jotka eivät ole joka paikassa noukkimassa irtopisteitä epärehellisin keinoin tai kerjäämässä aplodeja hyväuskoisilta hölmöiltä.