Taivaan ja helvetin välissä

 

Venäjä limbossa

 

Oli siis puhe Aleksandr Jakovlevista (1923-2005). Hän oli perestroikan arkkitehti, joka muun muassa toimi sitten rehabilitointikomitean puheenjohtajana ja julkaisutti valtavan määrän Neuvostoliiton historian avaindokumentteja.

Jokainen täysipäinen ihminen, joka niihin syventyy, ymmärtää pakostakin, mistä neuvostokommunismissa oli kyse. On hurjaa havaita, että monet eivät nykyään yksinkertaisesti välitä siitä totuudesta, joka on selvä ja kiistämätön. Joka tapauksessa kommunistivalta oli Venäjää kohdannut valtava onnettomuus, josta ei kannata vain banaalisti syyttää maan menneisyyttä.

Ei sen takana mitään lainomaisuutta ollut, sen sijaan sieltä löytyy pirullinen taito käyttää hyväksi ihmisten huonoimpia ominaisuuksia ja välinpitämättömyys miljoonien kärsimyksistä.

 Kaikki tämä tapahtui kuvitellun utopian toteuttamiseksi ja jopa ilman, että siihen edes uskottiin. Lenin loi tuon koneiston ja Jakovlevin näkemyksissä hän oli paholainen ihmishahmossa (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=jakovlev ).

Jakovlevia ovat arvostelleet monet, jotka osoittavat sormella sitä, että hän itse toimi marxismi-leninismin ylipappina ja propagandaosaston päällikkönä. Kommunistinen järjestelmä voitiin kuitenkin murtaa vain sisältä päin, kuten Jakovlev sanoo ja hän teki juuri sitä työtä.

Toisin kuin moni muu, Jakovlev ei yrittänytkään henilökohtaisesti rikastua siinä sekasorrossa, jonka kommunistisen diktatuurin kukistuminen sai aikaan. Hän toimi aatteelliselta pohjalta.

Joka tapauksessa Neuvostoliitto sitten hajosi ja samalla myös Venäjä syöksyi kurjuuteen ja häpeään. Se aiheutti kansalle valtavan trauman, jonka seurauksia olemme nytkin todistamassa. Sitä ei saa vähätellä, mikäli haluaa ymmärtää asioita.

2000-luvun alussa olivat vielä monet mahdollisuudet avoinna. Putin näytti olevan oikealla tiellä, vaikka hänen toimintansa herätti myös pahoja aavistuksia. Joka tapauksessa ”debolševisointi” oli yhä kesken ja se olisi vietävä loppuun saakka.

Uudistusten vastavoimana oli havaittavissa byrokratian vastaisku, etenkin keskusten ulkopuolella. Jakovlev puhuu jopa virkamiesten diktatuurista. Nomenklatuuralla oli aivan erityinen hajuaisti ja se etsi uusia tilaisuuksia omien etujensa puolustamiseen.

Venäjän tulevaisuuden takia ihmisiä oli nyt saatettava ottamaan vastuuta omasta elämästään, lain puitteissa, kirjoittaa Jakovlev vuonna 2001 ilmestyneessä kirjassaan.

Uuden sukupolven astuminen vallan ohjiin herätti toivoa, mutta vanhan Aatamin synnit olivat yhä vaanimassa. Muuan vaara oli militarismi. Oli syytä kannattaa presidentin pyrkimystä supistaa yhteiskunnan sotilaallistunutta osaa, joka sai ravintoa Tšetšenian sodasta, pohti kirjoittaja.

Siirtymäkauden tärkeä kysymys oli opposition luonteen muuttuminen. Eilispäivään kuuluvat ja hävittävät ainekset oli saatu liberaalien  voimin torjutuksi ja ”punaruskea” vaara oli lyöty liberaalien voimin.

Nyt olisi kuitenkin tarvittu toisenlaista oppositiota, sellaista, joka olisi aatteiden generoija, vapauden vartija ja väkivallan kriitikko ja myös sellaisen ohjelman kantaja, joka olisi valmis ottamaan hallitusvastuun kun sen aika tulisi.

Jakovlevin arvion mukaan kansa oli jo väsynyt sanoihin. Lupauksiahan sille oli syötetty koko 1900-luvun ajan. Uusi tunnus lain diktatuurista oli hyvä ja sitä oli Jakovlev itsekin käyttänyt, mutta sanat olivat sentään vielä vain sanoja ja vasta todellisuus oli merkityksellistä.

Venäläiset olivat oppineet pelkäämään ja iloitsemaan vähästä: valta oli hyvä, kun ei heittänyt tyrmään, ei karkottanut kotoa,  antoi työntekijälle hänen itse ansaitsemansa palkan, ei hakannut miliisissä ja niin edelleen.

Siitäkin voitii iloita, ettei häpäisyn ”paskavellillä” valeltu meitä, vaan joitakin muita. Tällaiseen tyytymisellä kuitenkin vain taannuttiin takaisin kohti ”luolabolševistista” menneisyyttä.

Jokin presidentin (Putinin) puheessa herätti levottomuutta: hän puhui useasti ”vahvan käden” tarpeellisuudesta selittämättä, mitä se tarkoitti. Mutta sellainenhan maassa oli aikanaan jo ollut, eivätkä sen tekemät haavat olleet vieläkään parantuneet.

Myös Stalinin luomaa valtaa oli pidetty ”vahvana”, koska sen takana oli paljon sotilaallista ja muuta voimaa. Silti se romahti vietyään ensin ihmiset kurjuuteen ja maan takapajuisuuteen. Kunpa vain ei taas sorruttaisi samaan virheeseen.

Vahvan käden tarve oli syntynyt, paitsi kuluneiden vuosien nöyryytyksistä, myös korruption leviämisestä. ”Vahva valta” saattaisi kuitenkin merkitä virkamiesten mielivallan lisääntymistä.

Venäjän kuuluisa ja perinteikäs intelligentsija, joka vuonna 1985 nousi kannattamaan demokraattisia uudistuksia, oli hävinnyt taistelussa byrokratiaa vastaan, arvioi kirjoittaja. Sei ei ollut kyennyt osoittamaan, ettei vapaa ja vauras Venäjä ollut mahdollinen ilman kansalaisyhteiskuntaa.

Intelligentsijalla oli valtava vastuu tapahtuneesta. Se oli antanut valtion murtaa selkärankansa. Sivistyneistö oli heitetty yhteiskunnan pohjalle ja yhteiskunta oli joutunut byrokratian uudelleen syntymisen kurimukseen.

Presidentin esittämä ”vahvan käden” tunnus oli merkitykseltään epäselvä. Jos kyseessä oli vain tehokas hallinto, oli kaikki kunnossa. Sellaista tarvittiin. Mutta jos taas pyrittiinkin siihen, että valtio nousisi ihmisen ja yhteiskunnan yläpuolelle, olisi se Venäjän loppu. Pian ei olisi enää enempää vahvaa kuin heikkoakaan Venäjää.

Tapahtunut Venäjän ”uskonpuhdistus” (reformatsija) ei ollut antanut vastauksia moniin kysymyksiin. Ehkäpä se ei ollut voinutkaan sitä tehdä tai ei vielä ehtinyt. Neuvostoliiton kansojen valtava urotyö oli joka tapauksessa vapauden valtakunnan löytäminen. Oli siirrytty inhimilliseen yhteiskuntaan ja se ansaitsi jo tulla merkityksi historian kultaisen kirjaan.

Oli nyt vain toivottava, että Venäjän uudet johtajat tekisivät hyviä tekoja ja että heillä olisi hyvä, terve huumorintaju (zdorovoje tšuvtsvo jumora), päättää Jakovlev kirjansa hieman kryptisesti.

Se oli suuren miehen testamentti, jonka edessä on syytä ottaa reuhka päästään. Mitähän hän olisi sanonut tämän päivän Venäjästä, jos olisi elää saanut?

Ja millainen on Putinin, Medvedevin ja Lavrovin huumorintaju? Heitä seuratessa tulee kyllä mieleen kaamea ajatus siitä, ettei tuollainen enää voiolla tervettä eikä normaalia.