Koston orgioita ja imagohaittaa

 

Vihan päivät

 

Antti Kujala, Sotarosvojen paratiisi. Neuvostosotilaat ja -poliisit Saksassa 1945-1949. Docendo 2026, 228 s.

 

Boris Gyllenbögel entinen Venäjän armeijan eversti ja sittemmin mm. Suomen lähettiläänä Puolassa ja Venäjällä toiminut herra, joka vanhemmilla päivillään työskenteli Helsingissä koulun rehtorina, kertoo muistelmissaan tapauksen sotarosvouksesta.

Hänen rykmenttinsä miehet olivat kahmineet ohi mennessään jonkun puolalaisen emännän omenia ja pistelleet ne nälissään poskeensa. Vihainen emäntä tuli everstille valittamaan, minkä johdosta asia tutkittiin ja havaittiin, että omenia oli tosiaan varastettu ja jopa ryöstetty, sillä tekijät olivat aseellisia.

Armeijoiden, totalitaaristen instituutioiden lait ovat mitä ovat ja muistuttavat yleensä vain kaukaisesti varsinaisesta sivistyneen yhteiskunnan elämästä. Niinpä nytkin löytyi lakipykälä, jonka mukaan sotarosvot ammutaan. Ryhdyttiin siis toimeen ja sotaoikeuden päätöksellä useampi mies pantiin seinää vasten ja pääsi hengestään.

 Gyllenbögel taisi olla hieman ylpeäkin tästä aikaansaannoksestaan, koskapa esittää sen muistelmissaan. Näin sitä luotiin kova sakki, jossa musikka ei uskaltanut edes ajatella vastarintaa silloin, kun ”vysokoblagorodije” jotakin määräsi.

Toki kuriton armeija, jos mikä, on kauhistus Luojan (vai perkeleen?) luomusten joukossa. Sellainen saatiin nähdä myös Venäjällä vuonna 1917. ”Tovaritsin svaboodaseikkailua kuvasi kupletissaan J. Alfred Tanner, jonka mukaan koko touhu oli tosin vielä varsin harmitonta tai ainakin kuului pilkuharmien joukkoon: ”pellosta saa perunoi, ei lopu liha eikä voi, ja illalla saa ottaa osaa Boldtin kongressiin…”.

Pahaa verta runsain mitoin herättivät kuitenkin ns. ryssänmorsiamet, jotka kuitenkin olivat yleensä vapaaehtoisesti hankkimassa naisellisin keinoin elatusta itselleen ja nälkäisille perheilleen. Kateellisten, syrjäytettyjen ylkämiesten kosto oli sitten hirmuinen, kun sen aika tuli.

Sotarosvo eli marodööri (ransk. maraudeur) on nimenomaan kuriton, aseellinen ryöstäjä, jollaisia seuraa aina sotajoukkojen liepeillä, kuten šakaalit kulkevat leijonien jäljissä.

Pahimmassa tapauksessa kyllä itse varsinaiset sotajoukotkin tulevat rosvojoukoiksi muutenkin kuin Pyhän Augustinuksen tarkoittamassa syvemmässä mielessä: magna latrocinia. Joskus asia toteutuu kaikkein banaaleimmassa merkityksessä.

Kun Saksa kukistui, saivat saksalaiset sitä, mitä olivat kollektiivin ainakin jossakin mielessä myös tilanneet: Hitler oli ennen operaatio Barbarossan alkua selittänyt kenraaleilleen, että tämä sota oli aivan toisenluontoinen kuin aiemmat: oli käytettävä ennennäkemätöntä kovuutta, että saksalaiset, jotka olivat paljon vähälukuisempia, saisivat säilytettyä herruuden.

Venäläisen orjasielun arveltiin mainiosti soveltuvan loukattavaksi ja potkittavaksi: kovuuttahan venäläinen muka kunnioitti ja lepsuudelle nauroi…

Kuten tiedämme, Hitlerin Venäjän-retkestä tuli täydellinen katastrofi eikä vähiten juuri tuon hänen ”ennennäkemättömän” politiikkansa takia. Itse asiassa siinä ei ollut kovinkaan paljon uutta, tuhoamissota -Vernichtungskrieg-  oli tuttu jo 1600-luvulla ja 1700-luvun alussa. Pelolla siinä pyrittiin hallitsemaan.

Kuului tietenkin historian lainomaisuuksiin, että saksalaiset itse saivat maistaa omaa lääkettään sitten, kun koston aika koitti, eikä venäläisille enää löytynyt vastusta.  Irvokasta oli, että uhreiksi tulivat usein juuri kaikkein avuttomimmat ja syyttömimmät.

Esimerkiksi suuren Pohjan sodan aikana oli valloitetuilla alueilla ollut usein sissiliikettä. Se oli kostettu moninkertaisesti ja niin tekivät myös saksalaiset Venäjällä. Kun venäläiset tulivat Saksaan, ei sellaiselle liikkeelle enää löytynyt pontta. ”Werwolf-liike” kutistui merkityksettömäksi. Oli pakko alistua.

Kosto -summittainen syyttömien terrorisointi-  ei siis seurannut tällä kertaa välittömästi sissiliikkeen tai vastarinnan johdosta. Nyt venäläinen puna-armeijalainen kosti maansa kärsimyksiä sokeasti jokaiselle saksalaiselle, jonka sai käsiinsä. Niinhän Ilja Ehrenburg oli lehtikirjoituksissaan kehottanut tekemään.

Tapasin muuten 1970-luvulla Moskovassa erään venäläisen, joka kertoi rintamamiesten arvostaneen nimenomaan Ehrenburgia yli kaikkien kynäniekkojen ja kantaneen hänen artikkeleitaan repuissaan. Se mies puhui selvää tekstiä: saksalainen ei ole ihminen. Tapa saksalaisia joka päivä, Jos on mennyt päivä ilman saksalaista, se on mennyt hukkaan.

Venäjän tavattomat kärsimykset huomioiden ei ole ihme, että koston henkeä riitti. Itse asiassa puna-armeijan ylin johto ja koko maan korkein tahokin kannattivat ryöstämistä ja raiskaamista ainakin jonkin aikaa. Itse asiassa se oli vanha armeijoiden tapa. Useinhan annettiin ryöstölle, raiskaukselle ja murhaamiselle aikaa kolme päivää.

Tässäkin tapauksessa seurasivat ennen pitkää kiellot, jotka näyttävät olleen varsin tehottomia, koska niitä piti uudistaa vielä vuoden 1945 syksyllä ja sen jälkeenkin.

Kuten sanottu, myös eräät korkeat komentajat ilmoittivat jopa nimenomaisesti hyväksyvänsä asian sen alkuvaiheessa ja samaan aikaan täyttivät rautatievaunuja varastamallaan omaisuudella. Sotilaillekin sallittiin viiden kilon lähetykset kotiin.

Oma tarinansa ovat sitten tehtaiden purkamiset ja siirtämiset itään, jopa henkilökuntineen. Myös länsi oli apajilla ja haali itselleen niin rakettispesialisteja kuin ydinvoimaväkeä.

Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeellä sotakorvausten maksamine joka tapauksessa tuli niin näkyväksi ja merkittäväksi osaksi voittajan politiikkaa, että sitä myötäilevät puolueet olivat suurissa vaikeuksissa. Imagohaittaa erityisesti lännen silmissä plekäsi myös Stalin.

Mutta on muistettava, mettä kaiken takana oli myös nälkä. Neuvostoliitossa kuoli taas älkään nheti sodan jälkeen 1-2 miljoonaa ihmistä ja Saksassakin tarkemmin tuntematon määrä. Toki voittaja halusi korvausta vahingoistaan ja edes ruokaa henkensä pitimiksi vaikka sitten voitettujen kustannuksella.

Antti Kujala, jonka monipuoliseen tuotantoon kuuluu myös kirja Itä-Euroopan maiden kehityksestä sodan jälkeen, hahmottelee tässä kirjassaan myös DDR:n syntyä ja sitä edeltänyttä tilannetta, jossa kostaja-armeijan toimet olivat synkkänä rasitteena kommunistien suosiolle.

Erikoisena yksityiskohtana mainittakoon, että myös itävyöhykkeellä oli uuden vallan turvauduttava hallinnossaan hyvin vahvasti entisiin natseihin. Psykologisesti niillä lieneekin ollut valmiutta uuden järjestyksen arvojen omaksumiseen ja sitä paitsi myös painetta ruodussa pysymiseen. Heidän menneisyyttään olisi koska tahansa voitu käyttää heitä vastaan.

Kuten Kujalan kirjat yleensäkin, tämä kirja on vakaan tasapainoinen eikä sorru paisutteluihin ja helppohintaiseen väkivaltaapornoon. Tapahtumat on hyvin dokumentoitu ja kriittisesti arvioitu. Kirjoittaja näkee tässä historiassa paralleeleja myös Ukrainan sotaan, mutta varoittaa selittämästä esimerkiksi humalaista riehuntaa kansanluonteella.

Kujala vertaa Saksan tapahtumia Suomen historiaan. Meillähän toki puna-armeija ei päässyt miehittäjänä näyttämään ominaisuuksiaan, mutta sen sijaan saimme siitä kokemuksia sotavankeina, mikä toki on aivan toinen rooli.

Joka tapauksessa, ne sotavangit, jotka pääsivät maalaistaloihin työskentelemään, saivat yleensä osakseen hyvää kohtelua ja hyvään myös vastattiin hyvällä. Toinen asia on, että kaiken kaikkiaan vankileiripolitiikka epäonnistui pahasti. Kujala on tutkinut perusteellisseti sitäkin asiaa ja tietää mistä puhuu.

Sodan lopulla ja heti sen jälkeen olivat liikkeellä monimiljoonaiset massat, joiden suuri enemmistö oli tavallisia kansan miehiä, joille oli annettu valtion vaatteet, nimitetty sotilaiksi ja pakotettu ruotuun. He joutuivat tilanteisiin, joissa ihmisen eläimellisimmät vaistot nousivat pinnalle.

Ei ole itse asiassa lainkaan outoa, että jälki oli juuri niin rumaa kuin se oli, vaikka ei se mitenkään asioita oikeuta. Maailma on usein epäreilu ja sodissa se on sitä aina. Sellaiset hukanistit kuin Lev Kopelev (ks. Vihavainen: Haun kopelev tulokset )tai Aleksandr Solženitsyn saivat maksaa siitä, että nimittivät vääryyttä vääryydeksi.

Kuitenkin esimerkiksi kuolonuhrien määrät, joiden avulla moni, nähdäkseni aivan typerästi, yrittää hahmottaa pahuuden mittasuhteita, jäivät suhteellisen vähäisiksi sikäli kuin asia koskee varsinaista solttujen mellastusta.

Vielä enemmän pahaa, ainakin numeerisesti,  seurasi siitä etnisestä puhdistuksesta, jonka voittajavallat, toki siinä luvussa erityisesti Neuvostoliitto, tekivät, kun saksalaiset tungettiin uusien rajojensa sisään.

Kujala, jolla on laaja kielitaito, on hyödyntänyt tässä kirjassa myös Neuvostoliiton turvallisuuselinten materiaalia, tosin kirjallisuuden tasolla ja kertoo kiinnostavasti, miten juuri ne, joiden piti valvoa järjestystä, itse asiassa kiiruhtivat ensimmäisenä kahmimaan saalista niin paljon kuin voivat. Eikä se ollut vähän.