Vihan päivät
Antti Kujala, Sotarosvojen
paratiisi. Neuvostosotilaat ja -poliisit Saksassa 1945-1949. Docendo 2026,
228 s.
Boris
Gyllenbögel entinen Venäjän armeijan eversti ja sittemmin mm. Suomen
lähettiläänä Puolassa ja Venäjällä toiminut herra, joka vanhemmilla päivillään
työskenteli Helsingissä koulun rehtorina, kertoo muistelmissaan tapauksen
sotarosvouksesta.
Hänen
rykmenttinsä miehet olivat kahmineet ohi mennessään jonkun puolalaisen emännän
omenia ja pistelleet ne nälissään poskeensa. Vihainen emäntä tuli everstille
valittamaan, minkä johdosta asia tutkittiin ja havaittiin, että omenia oli
tosiaan varastettu ja jopa ryöstetty, sillä tekijät olivat aseellisia.
Armeijoiden,
totalitaaristen instituutioiden lait ovat mitä ovat ja muistuttavat yleensä vain
kaukaisesti varsinaisesta sivistyneen yhteiskunnan elämästä. Niinpä nytkin löytyi
lakipykälä, jonka mukaan sotarosvot ammutaan. Ryhdyttiin siis toimeen ja sotaoikeuden
päätöksellä useampi mies pantiin seinää vasten ja pääsi hengestään.
Gyllenbögel taisi olla hieman ylpeäkin tästä
aikaansaannoksestaan, koskapa esittää sen muistelmissaan. Näin sitä luotiin
kova sakki, jossa musikka ei uskaltanut edes ajatella vastarintaa silloin, kun ”vysokoblagorodije”
jotakin määräsi.
Toki kuriton
armeija, jos mikä, on kauhistus Luojan (vai perkeleen?) luomusten joukossa.
Sellainen saatiin nähdä myös Venäjällä vuonna 1917. ”Tovaritsin svaboodaseikkailua
kuvasi kupletissaan J. Alfred Tanner, jonka mukaan koko touhu oli tosin vielä varsin
harmitonta tai ainakin kuului pilkuharmien joukkoon: ”pellosta saa perunoi, ei
lopu liha eikä voi, ja illalla saa ottaa osaa Boldtin kongressiin…”.
Pahaa verta runsain
mitoin herättivät kuitenkin ns. ryssänmorsiamet, jotka kuitenkin olivat yleensä
vapaaehtoisesti hankkimassa naisellisin keinoin elatusta itselleen ja
nälkäisille perheilleen. Kateellisten, syrjäytettyjen ylkämiesten kosto oli sitten
hirmuinen, kun sen aika tuli.
Sotarosvo eli marodööri
(ransk. maraudeur) on nimenomaan kuriton, aseellinen ryöstäjä, jollaisia seuraa
aina sotajoukkojen liepeillä, kuten šakaalit kulkevat leijonien jäljissä.
Pahimmassa
tapauksessa kyllä itse varsinaiset sotajoukotkin tulevat rosvojoukoiksi muutenkin
kuin Pyhän Augustinuksen tarkoittamassa syvemmässä mielessä: magna latrocinia. Joskus
asia toteutuu kaikkein banaaleimmassa merkityksessä.
Kun Saksa
kukistui, saivat saksalaiset sitä, mitä olivat kollektiivin ainakin jossakin
mielessä myös tilanneet: Hitler oli ennen operaatio Barbarossan alkua
selittänyt kenraaleilleen, että tämä sota oli aivan toisenluontoinen kuin
aiemmat: oli käytettävä ennennäkemätöntä kovuutta, että saksalaiset, jotka
olivat paljon vähälukuisempia, saisivat säilytettyä herruuden.
Venäläisen
orjasielun arveltiin mainiosti soveltuvan loukattavaksi ja potkittavaksi: kovuuttahan
venäläinen muka kunnioitti ja lepsuudelle nauroi…
Kuten tiedämme,
Hitlerin Venäjän-retkestä tuli täydellinen katastrofi eikä vähiten juuri tuon
hänen ”ennennäkemättömän” politiikkansa takia. Itse asiassa siinä ei ollut kovinkaan
paljon uutta, tuhoamissota -Vernichtungskrieg- oli tuttu jo 1600-luvulla ja 1700-luvun alussa.
Pelolla siinä pyrittiin hallitsemaan.
Kuului tietenkin
historian lainomaisuuksiin, että saksalaiset itse saivat maistaa omaa
lääkettään sitten, kun koston aika koitti, eikä venäläisille enää löytynyt
vastusta. Irvokasta oli, että uhreiksi
tulivat usein juuri kaikkein avuttomimmat ja syyttömimmät.
Esimerkiksi suuren
Pohjan sodan aikana oli valloitetuilla alueilla ollut usein sissiliikettä. Se
oli kostettu moninkertaisesti ja niin tekivät myös saksalaiset Venäjällä. Kun
venäläiset tulivat Saksaan, ei sellaiselle liikkeelle enää löytynyt pontta. ”Werwolf-liike”
kutistui merkityksettömäksi. Oli pakko alistua.
Kosto
-summittainen syyttömien terrorisointi- ei siis seurannut tällä kertaa välittömästi
sissiliikkeen tai vastarinnan johdosta. Nyt venäläinen puna-armeijalainen kosti
maansa kärsimyksiä sokeasti jokaiselle saksalaiselle, jonka sai käsiinsä.
Niinhän Ilja Ehrenburg oli lehtikirjoituksissaan kehottanut tekemään.
Tapasin muuten
1970-luvulla Moskovassa erään venäläisen, joka kertoi rintamamiesten arvostaneen
nimenomaan Ehrenburgia yli kaikkien kynäniekkojen ja kantaneen hänen
artikkeleitaan repuissaan. Se mies puhui selvää tekstiä: saksalainen ei ole
ihminen. Tapa saksalaisia joka päivä, Jos on mennyt päivä ilman saksalaista, se
on mennyt hukkaan.
Venäjän
tavattomat kärsimykset huomioiden ei ole ihme, että koston henkeä riitti. Itse
asiassa puna-armeijan ylin johto ja koko maan korkein tahokin kannattivat ryöstämistä
ja raiskaamista ainakin jonkin aikaa. Itse asiassa se oli vanha armeijoiden
tapa. Useinhan annettiin ryöstölle, raiskaukselle ja murhaamiselle aikaa kolme
päivää.
Tässäkin
tapauksessa seurasivat ennen pitkää kiellot, jotka näyttävät olleen varsin
tehottomia, koska niitä piti uudistaa vielä vuoden 1945 syksyllä ja sen jälkeenkin.
Kuten sanottu,
myös eräät korkeat komentajat ilmoittivat jopa nimenomaisesti hyväksyvänsä asian
sen alkuvaiheessa ja samaan aikaan täyttivät rautatievaunuja varastamallaan omaisuudella.
Sotilaillekin sallittiin viiden kilon lähetykset kotiin.
Oma tarinansa
ovat sitten tehtaiden purkamiset ja siirtämiset itään, jopa henkilökuntineen.
Myös länsi oli apajilla ja haali itselleen niin rakettispesialisteja kuin
ydinvoimaväkeä.
Neuvostoliiton
miehitysvyöhykkeellä sotakorvausten maksamine joka tapauksessa tuli niin näkyväksi
ja merkittäväksi osaksi voittajan politiikkaa, että sitä myötäilevät puolueet olivat
suurissa vaikeuksissa. Imagohaittaa erityisesti lännen silmissä plekäsi myös
Stalin.
Mutta on
muistettava, mettä kaiken takana oli myös nälkä. Neuvostoliitossa kuoli taas
älkään nheti sodan jälkeen 1-2 miljoonaa ihmistä ja Saksassakin tarkemmin
tuntematon määrä. Toki voittaja halusi korvausta vahingoistaan ja edes ruokaa
henkensä pitimiksi vaikka sitten voitettujen kustannuksella.
Antti Kujala,
jonka monipuoliseen tuotantoon kuuluu myös kirja Itä-Euroopan maiden
kehityksestä sodan jälkeen, hahmottelee tässä kirjassaan myös DDR:n syntyä ja
sitä edeltänyttä tilannetta, jossa kostaja-armeijan toimet olivat synkkänä
rasitteena kommunistien suosiolle.
Erikoisena
yksityiskohtana mainittakoon, että myös itävyöhykkeellä oli uuden vallan
turvauduttava hallinnossaan hyvin vahvasti entisiin natseihin. Psykologisesti
niillä lieneekin ollut valmiutta uuden järjestyksen arvojen omaksumiseen ja
sitä paitsi myös painetta ruodussa pysymiseen. Heidän menneisyyttään olisi
koska tahansa voitu käyttää heitä vastaan.
Kuten Kujalan
kirjat yleensäkin, tämä kirja on vakaan tasapainoinen eikä sorru paisutteluihin
ja helppohintaiseen väkivaltaapornoon. Tapahtumat on hyvin dokumentoitu ja
kriittisesti arvioitu. Kirjoittaja näkee tässä historiassa paralleeleja myös
Ukrainan sotaan, mutta varoittaa selittämästä esimerkiksi humalaista riehuntaa
kansanluonteella.
Kujala vertaa
Saksan tapahtumia Suomen historiaan. Meillähän toki puna-armeija ei päässyt miehittäjänä
näyttämään ominaisuuksiaan, mutta sen sijaan saimme siitä kokemuksia
sotavankeina, mikä toki on aivan toinen rooli.
Joka
tapauksessa, ne sotavangit, jotka pääsivät maalaistaloihin työskentelemään, saivat
yleensä osakseen hyvää kohtelua ja hyvään myös vastattiin hyvällä. Toinen asia on,
että kaiken kaikkiaan vankileiripolitiikka epäonnistui pahasti. Kujala on
tutkinut perusteellisseti sitäkin asiaa ja tietää mistä puhuu.
Sodan lopulla ja
heti sen jälkeen olivat liikkeellä monimiljoonaiset massat, joiden suuri
enemmistö oli tavallisia kansan miehiä, joille oli annettu valtion vaatteet, nimitetty
sotilaiksi ja pakotettu ruotuun. He joutuivat tilanteisiin, joissa ihmisen
eläimellisimmät vaistot nousivat pinnalle.
Ei ole itse
asiassa lainkaan outoa, että jälki oli juuri niin rumaa kuin se oli, vaikka ei
se mitenkään asioita oikeuta. Maailma on usein epäreilu ja sodissa se on sitä
aina. Sellaiset hukanistit kuin Lev Kopelev (ks. Vihavainen: Haun
kopelev tulokset )tai Aleksandr Solženitsyn saivat maksaa siitä, että
nimittivät vääryyttä vääryydeksi.
Kuitenkin esimerkiksi
kuolonuhrien määrät, joiden avulla moni, nähdäkseni aivan typerästi, yrittää
hahmottaa pahuuden mittasuhteita, jäivät suhteellisen vähäisiksi sikäli kuin
asia koskee varsinaista solttujen mellastusta.
Vielä enemmän pahaa,
ainakin numeerisesti, seurasi siitä
etnisestä puhdistuksesta, jonka voittajavallat, toki siinä luvussa erityisesti
Neuvostoliitto, tekivät, kun saksalaiset tungettiin uusien rajojensa sisään.
Kujala, jolla on
laaja kielitaito, on hyödyntänyt tässä kirjassa myös Neuvostoliiton turvallisuuselinten
materiaalia, tosin kirjallisuuden tasolla ja kertoo kiinnostavasti, miten juuri
ne, joiden piti valvoa järjestystä, itse asiassa kiiruhtivat ensimmäisenä
kahmimaan saalista niin paljon kuin voivat. Eikä se ollut vähän.
"miten juuri ne, joiden piti valvoa järjestystä, itse asiassa kiiruhtivat ensimmäisenä kahmimaan saalista niin paljon kuin voivat. Eikä se ollut vähän."
VastaaPoistaSolzenitzyn kuvaa Ensimmäisessä piirissä, miten turvallisvastaava Abakumov odotti Stalinin palaveri peläten kiinnijäämistä, muun muassa matkalaukullisesta housunkannattimia. Tämä kun oli sodan lopussa ollut Smersin, jolla oli rajaton pääsy ryöstämään, johtaja. Stalin taas tiesi asiasta ja oli tyytyväinen, koska se osoitti Abakumovin olevan lahjottava eikä idealisti, joita Stalin piti vaarallisena.
"tuhoamissota -Vernichtungskrieg- oli tuttu jo 1600-luvulla ja 1700-luvun alussa. Pelolla siinä pyrittiin hallitsemaan."
VastaaPoistaRyöstely ja hävittäminen kuului Venäjän sodankäyntitapaan tuolloin, mutta miten oli myöhemmin? Venäjän joukot pääsivät 1814 Pariisiin, mutta enpä muista lukeneeni mistään massiivisista raiskaus- ja ryöstelyorgioista vuoden 1945 Berliinin tapaan.
Pariisissa oltiin säädyllisesti. Ihan toisin, kuin Napoleonin joukot Moskovassa.
PoistaNuo Berliinin voitonjuhlat taisivat äityä lopulta jo niihin mittoihin, että venäläiset kävivät ampumaan omiakin upseereitaan ym, jotka koettivat hieman hillitä pahinta menoa ja meininkiä. Niiden lopettamiseen kaiketi tarvittiin viime kädessä jopa NKVD:n ja Smershin ns. asiantuntijaosaamista. Olikohan nyt Beevorin "Berliini 1945" -kirjassa jotain mainintaa tuostakin.
Poista-J.Edgar-
Joo, toisiaan ampuivat. Ja pukit oli kaalimaan vartijoina.
PoistaJoo, toisiaan ampuivat. Ja pukit oli kaalimaan vartijoina.
Poista"Sotarosvo eli marodööri (ransk. maraudeur) on nimenomaan kuriton, aseellinen ryöstäjä, jollaisia seuraa aina sotajoukkojen liepeillä, kuten šakaalit kulkevat leijonien jäljissä. Pahimmassa tapauksessa kyllä itse varsinaiset sotajoukotkin tulevat rosvojoukoiksi"
VastaaPoistaVoisi erottaa kolme ryhmää:
- ym varsinaiset sotarosvot
- sotilaat, joiden oikeudeksi sotasaliin ottaminen palkaksi ym ryöstäminen katsottiin, esim piiritysten jälkeen antautumattomiin kaupunkeihin
- huollon järjestäminen osaksi ryöstelyn avulla, mikä lienee ollut vallitseva käytäntö vielä kolmekymmenvuotisen sodan aikana.
Viimeksi mainitun poisti (tai vähensi) siirtyminen makasiinijärjestelmään ja vakinaiseen armeijaan. Syy oli osin raadollinen: osin pakkovärvättyjä sotilaita ei yksinkertaisesti voitu laskea vapaasti kuljeskelemaan karkailun pelosta. Preussin armeijassa karkailu oli ongelma.
"Sotarosvo eli marodööri (ransk. maraudeur) on nimenomaan kuriton, aseellinen ryöstäjä, jollaisia seuraa aina sotajoukkojen liepeillä, kuten šakaalit kulkevat leijonien jäljissä.
VastaaPoistaPahimmassa tapauksessa kyllä itse varsinaiset sotajoukotkin tulevat rosvojoukoiksi muutenkin kuin Pyhän Augustinuksen tarkoittamassa syvemmässä mielessä: magna latrocinia. Joskus asia toteutuu kaikkein banaaleimmassa merkityksessä."
Tällaiselle ulkonaisesti sotaväkeä muistuttavalle, mutta demoralisoituneelle ja kurinsa kadottaneelle, tosiasiallisesti lähinnä aseistautuneeksi rosvo- ja roskajoukoksi muuttuneelle laumalle on olemassa oma terminsäkin, soldateska.
https://de.wikipedia.org/wiki/Soldateska
Erityisen alttiita soldateskaksi taantumiselle ovat erilaiset paramilitaarijoukkiot, joilla intoa ja fanaattisuutta piisaa liiaksikin, mutta varsinaisesta sotilaskurista tai edes kelvollisesta sotilaskoulutuksesta ei välttämättä ole juurikaan tietoa. Eritoten sisällissodissa ilmiö näyttää korostuvan, kuten Espanjassa 30-luvulla ja Jugoslaviassa 90-luvulla, eikä aivan tuikituntematonta ollut toki Suomessakaan 1918 aikoina.
Toki nämä punakhmerit, isisit ja hamasit sun muut kuolemankulttilaiset ovat sitten vieneet nuokin touhut ns. next levelille, vaan se taitaakin olla jo hieman oma lukunsa se.
-J.Edgar-
Vanhempina aikoina suuri riski tuollaiseksi ryhmäksi muuttumisesta oli jotain sotaretkeä varten värvätyistä palkkasotureista, joiden palveluksia ei enää tarvittu eikä uutta pestiä tullut. Siirtyminen vakinaisiin armeijoiden 1600-luvun lopulla ratkaisi tuon ongelman.
PoistaLuin erään blogin aihetta kuvaavan tapahtuman. En laittanut lähdettä ylös.
VastaaPoistaPuna-armeijan osastolle oli annettu 72 tuntia aikaa ryöstää ja raiskata. Sen jälkeen upseeri totesi:"Nyt loppuu." Eräs puna-armeijalainen kuitenkin raiskasi 12-vuotiaan tytön.
Kaksi virhettä: a) raiskaus b) jätti tytön henkiin. Tyttö meni valittamaan upseerille. Puna-armeijalaiset otettiin riviin ja tyttö sanoi:"Se oli tuo." Puna-armeijalainen ei ollut noudattanut upseerin.käskyä.
Kertoja:"En ollut ennen nähnytkään miten upseeri potkii puna-armeijalaisen kuoliaaksi, eikä välitä nähdä jatkossakaan."
Kerrotaan kirjassa
Poista