Lutherin puheet

 

Mainio uskonpuhdistajamme

 

     Pidän Martti Lutheria eräänä historian suurista sankareista. Kaikenkarvaiset suuret murhaajat, jotka ovat sotajoukkoja johtaneet, kalpenevat merkitykseltään sen entisen munkin edessä, joka nousi todistamaan, että se uskonnon nimellä tunnettu hapatus, jonka palveluksessa hän oli ollut, oli suurelta osalta täyttä roskaa.

     Lutheriin voi mielestäni verrata esimerkiksi Solženitsyniä, joka myös oli rohkea taistelija totuuden puolesta valhetta vastaan. Hänen, kuten myös Lutherin urotyötä pidän ennen muuta moraalisena ja vasta toissijaisesti intellektuaalisena.

     Ei Luther uskontoa sellaisenaan lainkaan kieltänyt, mutta kyllä sen hölynpölyn, jota saarnattiin se nimissä.

     Ennen uskonpuhdistusta ja vastauskonpuhdistusta katolisuus oli jo aivan täynnä kaikenkarvaista hölynpölyä, kuten magiaa, jossa usko pyhäinjäännösten ihmeitätekevään voimaan ja aneilla saatavaan sielun pelastamikseen kuului räikeimpiin. Myös koko pyhimysgalleria koostui suurkesi osaksi aivan fiktiivisistä henkilöistä.

     Käytän tässä mainiota suomen kielen sanaa ”uskonpuhdistus”, joka on kantaaottavuudessaan aivan toista luokkaa kuin mitään sanomaton ”reformaatio”, jota oma kirkkomme on alkanut viljellä.

     Vertaisin tätä ilmiötä siihen, miten Itä-Karjalan suomalaiset opetettiin ”puhumaan bolševikkia”, kuten Anna Laakkonen on väitöskirjassaan selostanut.

     ”Reformaatio” ei ota kantaa siihen, oliko tuo tapahtuma edes hyvä asia. Miten jokin kirkko tai suuntaus voisikaan asettua toista paremmaksi ja miksi toinen olisi huonompi, ellei se nyt sitten mene ottamaan tuota uskoa tosissaan. Eihän sellainen kuulu nykypäivään. Nyt uskotaan hyvän tekemiseen ja kansalaisten kukkaronnauhojen alttiiseen avaamiseen kaiken edistyksen hyväksi.

    Mutta olihan Luther joskus myös vihainen kuin ampiainen ja eikö hän sortunutkin jopa ihka oikeaan vihapuheeseen kirjoittaessaan pamflettinsa ”Wider die mörderischen und räuberischen Rotten der Bauern”. Eikös siinä verrata kapinoivia talonpoikia rottiin?

    No ei verrata. Käytetty sana on tosiaankin Rotte eikä Ratte ja se tarkoittaa joukkoa (vrt. venäjän rota). Lutherilla oli hyvät syyt saarnata murhaavia ja polttavia hihhuleita vastaan, sillä he vetosivat herkästi hänen nimeensä, kuten ne Rooman ryöstäjät, jotka halusivat vuonna 1527 huutaa Lutherin paaviksi (vt. sacco di roma - Поиск ).

    Itä-Saksassahan näistä tuon ajan talonpoikaisista rosvoista ja murhamiehistä tietenkin tehtiin suuria edistyksen airuita, mutta he kelpasivat myös Hitlerille, jonka SS-joukoissa muuan divisioona oli nimeltään Florian Geyer, erään kapinoitsijan kunniaksi (ks. Florian Geyer - Wikipedia).

     En tiedä, onko Geyeristä tehty laulu nykymuodossaan mitenkin lähellä alkuperäistä Iks. Видео Bing) mutta sen ihannoima käyttäytyminen sopii hyvinkin natseille ja ansaitsi vain väkivaltaisen kurinpalautuksen, sillä muu ei tuollaiseen tehoa. Muuten olisi koko uskonpuhdistus ollut yhtä saatanan palvontaa.

    Onhan Lutheria syytetty myös antisemitismistä, mutta ei kuitenkaan sentään antisionismista. Sekin kuului aikansa valistumattomaan maailmaan ja pankaamme merkille, että Luther myös varustautui henkisesti turkkilaisvaaraa vastaan, mikä nykyisessä Saksassa olisi hyvin sopimatonta.

     Lutherin virrestä ”Jumala ompi linnamme” tuli suoranainen ”protestanttien Marseljeesi, kuten Heinrich Heine sanoi. Kun asiat voitiin ratkaista vain miekalla, ei auttanut pelkkiin rukouksiin turvautuminen. Silloin olisi perkeleen valta voittanut välittömästi, tuon ajan ilmausta käyttääkseni.

     Mutta Lutherissa oli myös oma joviaalinen puolensa, joka antoi tilaa hänen mainiolle huumorintajulleen. Saksalsien huumorin kokoelmaa on sanottu maailman ohuimmaksi kirjaksi, mutta eräs huumorin muoto on myös se lupsakkuus, Gemütlichkeit, jonka tapaamme Lutherilla.

Sen hedelmistä hieman seuraavassa:

Pöytäpuheiden lumo

 

     Kuten tunnettua, ihmisen psykofyysinen hyvinvointi nousee korkeimmilleen hyvän ruokapöydän äärellä, etenkin mikäli pöydän ympärille on kokoontunut tätä ylentymistä edesauttava seurue. Kuten Samuel Johnson totesi, ravintolanpöytä on inhimillisen onnen valtaistuin, -throne of human felicity.

     Epäilemättä ruoan laadulla on merkitystä. On luultavasti myös hyvä, jos se on myös melko kallista, mikä saa syöjän nauttimaan sitä asianmukaisella hartaudella ja hotkimatta. Liiallinen herkullisuus saattaa toisaalta mahdollisesti suunnata huomiota liikaa hengen maailmasta epäolennaisempiin asioihin.

     Antiikin ajan symposiumit (yhdessä juomiset) ovat kuuluisia, mutta conviviumit (yhdessä syömiset) vähemmän tunnettuja. Joka tapauksessa pelkästään Platonin Pidot antaa hyvän, etten sanoisi ideaalisen kuvan todellisesta symposiumista: juomisesta –jota toki oli hyvin runsaasti- puhutaan vain ohi mennen eikä puhe koskaan eksy mihinkään viinitietouteen tai muuhun epäolennaiseen.

     Ruuasta ei puhuta oikeastaan mitään, mikä oikeastaan tuntuukin hieman pahalta, koska se panee ajattelemaan, että kaikki tuo tyhjään vatsaan latkittu viini ei ole tuottava siunausta.

     Uskon tai ehkä lähinnä toivon kuitenkin, että jokaiselle itse asiassa annettiin haluamansa määrä vuohenjuustoa, leipää ja varmaan myös savulammasta. Näiden yhteisvaikutus oli siis ehkä gastronomisesti yhtä harmoninen kuin oli henkiseltä kannalta se keskustelu, jonka niin hyvin tunnemme.

     Toisaalta keskustelu oli oikeastaan aika seikkailevaa, haastavaa ja säkenöivää. Ehkä ruokakin oli jotakin muuta kuin tavanomaista, ideaalista ja siis hieman tasapaksua haukattavaa (ven. zakuska)? Mutta, kuten Newton sanoi, en tiedä, enkä rupea spekuloimaan (hypotheses non fingo).
Pidot Tornissa vuodelta 1937 aloitti meillä symposiumikirjojen perinteen, joka minusta on nykyään näivettynyt.

     Onhan meillä ilmestynyt useampiakin maailman viisaiden keskustelukirjoja, mutta niistä puuttuu tuo mainittu pöydän henki, eikä koko ateriointia, toden totta, niissä edes mainita. Ehkä kustantaja itse asiassa pitikin keskustelijat nälässä ajatellen, että laiha koira haukkuu paremmin. Sitä paitsi kirjankustannus kuuluukin olevan nyt liiketoimintaa, jossa on kapeat voittomarginaalit…

     Sitä parempi siis liiketoiminnalle, kaiketi. Saattaa olla, että asia ei todista kulttuurin rappiosta, mutta saattaapa se olla toisinkin.

     Jotenkin sellaisesta keskustelusta, jossa vain puhutaan, on taipumus tulla yksipuolista abstraktien asioiden märehtimistä ja jopa henkistä pikajuoksua, jossa yritetään käsitellä asiat tehokkaasti. Uusien ruokalajien odottelu sen sijaan antaa todelliselle symposiumille henkistä tai ehkä aineellista ryhtiä ja se on, poistaa turhan kiireen.

     Kuuluisin pöytäpuheiden kokoelma lienee tohtori Martinus Lutheruksen Pöytäpuheita (Tischreden), jotka tosin ovat monologeja. Joka tapauksessa ne ilmeisesti on kerätty kokoon ruokapöydän ääressä kasvaneista hengen hedelmistä.

     Sellaisina ne edustavat aitoa tämän alan genreä, eivät ajattelijan jotakin yleisöä varten kokoon kyhäämää enemmän tai vähemmän johdonmukaista ja kukaties tarkoitushakuistakin pohdintaa.

     Lutherin esimerkin mukaisesti myös Hitlerin pöytäpuheita (Tischgespräche) on koottu muistiin ja julkaistu. Tämä lienee ollut helppo homma sikäli, että Fyyrerillä oli tapana pitää pitkiä ja tylsiksikin mainittuja monologeja. Myös ne ovat kuitenkin kiinnostavia, sillä Hitlerin persoonallisuus taitaa viime kädessä olla avain hänen ymmärtämiseensä. Se looginen ajattelu kun oli aika heiveröisellä perustalla.

    Mitäpä sanoakaan, tänäkin päivänä maailma on täynnä myös erilaisten kolpakkostrategien löpinää (Stammtischgeschwätz), jonka kuulemisesta kenellekään ei ole enempää iloa kuin hyötyä. Sitäkin korvaamattomampaa on lukea suurten persoonallisuuksien pohdiskelua pöydän ääressä, jossa he saavuttavat tai ainakin voivat saavuttaa sielun ja ruumiin tasapainon.

     Kiukkuiset, nälästä riutuvat skolaarit kylmissä kammioissaan sopivat kirjoittamaan filippiikkejä ja anateemoja. Hyvästä sianpotkasta, oluesta ja viinistä nauttiva vanha pyknikko ja totuudenpuhuja sen sijaan on taho, jolta voimme odottaa enemmän tasapainoista viisautta omaksikin hyödyksemme.

     Ja tosiaankin, Pöytäpuheet on kuultu nimenomaan vanhan Lutherin suusta eikä siis tuon nuorempana kiivasluontoisen munkin tai keski-ikäisenä tarmokkaan taistelijan suusta. On siis syytä pitää odotukset korkealla.

     Koska en tässä viitsi syventyä pidemmälti siihen, miksi Luther vihasi juristeja, viittaan vain siihen, että heidän ammattinsa ei Martinuksen mielestä palvellut Jumalaa vaan rahakukkaroa. Juristi oli Lutherin mielestä joko konna tai aasi ja joka tapauksessa huono kristitty, mutta siitä huolimatta hän toki jätti maallisen regimentin asiat heidän tuomittavakseen.

     Mitäpä muutakaan olisi teologi voinut tehdä menemättä vieraalle alalle, ajatteli Wittenbergin viisas, joka ei vielä ollut kuullut kansalaistottelemattomuuden evankeliumista korkeimpana hurskauden ilmauksena.

     No, hän nyt muutenkin inhosi teeskentelyä, joka hänestä oli saatanallinen asia. Niinpä tekopyhät teeskentelivät (ja väärensivät) uskoa, jumalattomat seremonioita, tyrannit ja desperadot (verwegene Leute) sotaa, hullut hallintoa, taidottomat käsitöitä ja aasit taidetta. Nih.

     Piru hallitsi maailmaa siksi, että se oli sen arvoinen ja tuolla vanhalla vihtahousulla itse asiassa tuntui olevan paljonkin puuhaa tässä maailmassa, arveli Martti-tohtori. On vahinko, että asiasta nykyään kuulee niin vähän kerrottavan, vaikka se kyllä aavistaa.

     Oli vain ymmärrettävää, että maailma ei halunnut tietää totuutta vaan halusi itseään petettävän, mutta sepä juuri olikin ihmisen luonnon mukaista. Hän luonnostaan sekä valehteli, että sieti valhetta.

     Tykkejä, noita ”enemmän kuin raakoja työkaluja, joilla muureja ja kallioita särjettiin”, piti Luther Saatanan keksintönä. Mikäli Aatami (tuo syntinen!) olisi aavistanut, mitä hänen jälkeläisensä vielä keksivät, hän olisi kuollut surusta.

     Myös tuon ajan sotilas –Landsknecht- jonka maine ei kyllä ole koskaan tainnut olla hyvä, sai tuta Lutherin vihaa. Hänen mielestään sotilasta voi verrata savusilakkaan –vaikka silakka jo olisi pilaantunut, voi sen vielä sentään savustaa. Samoin ihminen, joka ei mihinkään muuhun kelvannut, sopi aina vielä sotilaaksi.

     Itse asiassa Luther mietiskeli asuvansa mieluummin turkkilaisten ja tattarien kuin sotilaiden keskuudessa. Jos nuo edelliset hänet tappaisivat, hän ainakin tietäisi, kuka sen teki, turkkilaiset, ristin viholliset. Mutta mitä nämä landsknechtit oikein olivat miehiään?

     Vastaus voisi olla, että he olivat ryöstöllä eläviä ja väkivaltaa työkseen harjoittavaa ainesta, jotka sata vuotta myöhemmin tulisivat tuhoamaan koko Saksan.

     Saksan tulevista onnettomuuksista Luther tunteekin jo näkevänsä enteitä ja arvelee sen olevan ansaittu. Saksalaiset asuivat hyvässä ja vauraassa maassa, mutta he olivat kuin vahva hevonen ilman ratsastajaa. Kelpo ihmiset oli työnnetty syrjään ja heitä halveksittiin. Sen sijaan elettiin sokeudessa ja valheessa.

     Jopa muut kansat halveksivat saksalaisia, italialaiset nimittivät heitä elukoiksi ja englantilaiset ja ranskalaiset pilkkasivat heitä, kuten kyllä kaikkia muitakin. Kun päälle päätteeksi komeetta oli ilmestynyt taivaalle, oli syytä huoleen, katsoi Luther, joka muuten syvästi halveksi astrologiaa taikauskona.

     Mikä olisi tuo Herran rangaistus saksalaisille? Se oli turkkilaisten hyökkäys. 1542 turkkilaiset tunkeutuivat jo Unkariin ja Luther arvioi, että nyt oli saatava voimaa ylhäältä, mikäli mieli torjua uhkaava tuho. Toivo oli pantava hurskaisiin, jotka osaisivat rukoilla. Landsknechteistä ei ollut tulvan patoajaksi.

     Nämä tunnelmathan me tunnemme Lutherin virrestä Jumala ompi linnamme (Ein feste Burg ist unser Gott), joka tosin on jo vuodelta 1528. Sitähän meilläkin on joskus ollut tarvetta laulaa, ellen väärin muista.

     Mutta tämä taitaa viedä jo syrjään itse teemasta. Itse olen käyttänyt mukavan kompaktia vuoden 1960 Reclam-laitosta Tischreden, mutta löytyyhän näitä pöytäpuheita myös suomeksi. Olisipa somaa, jos niitä harrastettaisiin myös kirkkomme piirissä. Sitä paitsi kirja sopii hengeltäänkin paremmin junassa luettavaksi taskupainokseksi kuin pöytäpostillaksi.

     Ehkäpä kirkon piirissä voitaisiin jopa järjestää symposiumeja, joissa yritettäisiin tasapainoisesti, luterilaisittain, keskustella vaikkapa kahden regimentin opista, turkkilaisvaarasta, saatanan toiminnasta maailmassa, aseiden ja sotalaitoksen olemuksesta ja vastaavista asioista ja muista vastaavista asioista.

     Sitten voisi vaikkapa koota puheet kirjaksi, jota tulevat sukupolvet saisivat aikoinaan hämmästellä tai kukaties ihastella. Jos kirja ilmestyisi taskupainoksena, olisin heti valmis ostamaan yhden kappaleen.